Te joilla on kuollut ystävä, onko normaalia jos ei pysty koskaan täysin hyväksymään hänen pois menoaan?

Oman kaverin kuolemasta tulee kohta vuosi, en oo vieläkään päässy täysin sinuiks sen asian kanssa, tuntuu että jotkut ei pääse ehkä koskaan...

Elättelen toiveita siitä et saisin hänet vielä jotenkin joskus takaisin jne.

 

Minulta kuoli. Tämä henkilö kuoli tuntemattomissa olosuhteissa. En osallistunut hautajaisiin. Halusin muistaa hänet virkeänä ja elävänä, omalla tavallani.

 

:O

Itsellä kuoli huumeiden aiheuttamaan vahinkoöveriin tai itsemurhaan.

 

Ei noista pääse yli, itellä joskus tulee mieleen että pitää soittaa kaverille kun kuulunut hänestä aikoihin...

 

On normaalia, kunhan ei sentään päivittäistä elämää häiritse.

 

Mulla on ystävä vasta kuolemassa semmoiseen sairauteen, joka vie vuodessa parissa. Ei ole halunnut olla tekemisissä kanssani, kuuluu kai monella asiaan. Hänellä on tarpeeksi kestämistä omissa tunteissaan ja lapsensa jättämisessä, jos oikein olen ymmärtänyt.

Omituinen tunne, kun en voi totutella muutokseen. Huomaan puhuvani ajatuksissa ikään kuin hänelle, mutta en kuitenkaan hänelle vaan ikään kuin jälkeenjäävälle maailmalle enkä kenellekään erityisesti. Yritän ikään kuin pakottaa itseni käsittämään tilanteen, ja silti kieltäydyn kokonaan ajattelemasta sitä. Onnistun painamaan asian viikkokausiksi pois mielestä, kunnes se palaa entistä ehompana.

Ihmettelen jatkuvasti, onko tämä vain minun omituisuuttani että olen niin kyvytön käsittämään kuolemaa, vai onko ihminen oikeasti näin apina ja vajaasti käsityskykyinen. Olen vuoroin tavallista kiukkuisempi, vuoroin herkempi. Jouduin äskettäin isän ystävän hautajaisiin, ja siellä itkin enemmän kuin kukaan, vaikka paikalla oli varmasti ainakin puolet porukkaa minua paljon läheisempiä. Näihin peijaisiin en kyllä mene, vaikken tiedä sitäkään, pyydetäänkö. Miksi pyydettäisiin, jos kerran tekemisissäkään ei toinen enää halunnut olla?

 

Minulla kävi niin että nainen jota tapailin silloin tällöin pidemmän aikaa kuoli yllättäen. Kun en ollut sukulainen ja minusta ei edes tiedetty, koska emme olleet mikään virallinen pari, suku hautasi hänet. En ollut hautajaisissakaan kun en edes tiennyt missä ja koska ne oli. Oli sitten epätodellinen olo että ei voi olla totta että on kuollut. Selvitin sitten monen mutkan kautta missä on hauta ja vasta sitten kun pääsin käymään hänen haudallaan joka on toisella puolella suomea aloin uskoa.

 

Mun ystävä on kuollut jo vuosia sitten, ja kyllä mä vielälin pidän tapahtumaa ja koko hiton sairautta ihan kamalana vääryytenä. Ei siitä tavallaan koskaan pääse yli, mutta asian kanssa oppii tavallaan elämään. Vielä kumminkin tulee niitä hetkiä, että soitanpas sille, tää sen on kuultava, ja puhelin kädessä vasta tajuan, ettei sinne jonnekin ole numeroa. :|
Tuollaisina hetkinä se ottaa taas koville, mutta muuten sen kanssa jotenkin on sinut. Vaikken vielä paljoa ääneen hänestä voi kertoa sellaisille, jotka hänestä ei tiedäkään.

 

Mun ystävän kuolemasta tuli juuri täyteen 4 vuotta. Ja yhä on välillä vaikeaa hyväksyä asiaa. Ja kipeää se tekee aina kun alan häntä ajattelemaan. Odotan milloin tulee se aika jolloin voin muistella yhteistä aikaamme ilman tuskaa.

 

Ystävä kuoli kesken riidan. Ja ei! En todellakaan osaa hyväksyä poismenoa siten. EN!

 

tuntuu ihan oudolta et jos siihen soittais nii ei se enää vastais tai kun se ei oo enää tekstannu mulle pitkään aikaan... /:

Joskus herättelin teorioita mielessäni siitä et kyllä se elää, et tää sen kuolema on kato joku lavastettu juttu ja sit kun löysin sen kuvan ja yhen tekstinki vielä tuossa yhessä paikasta. Mut onhan sillä se hauta ja porukkaa siellä käyny nii eiköhän se oo todellista sillon.

 

Mun ystävän kuolemasta tuli juuri täyteen 4 vuotta. Ja yhä on välillä vaikeaa hyväksyä asiaa. Ja kipeää se tekee aina kun alan häntä ajattelemaan. Odotan milloin tulee se aika jolloin voin muistella yhteistä aikaamme ilman tuskaa.

Tää on muuten kans totta!Musta tuntui kaiken surun lisäksi hirveän epäreilulta se, että kun meillä oli ollut oikeasti ihan kauhean hauskaa yhdessä ja enimmäkseen naukaa räkäteltiin milloin millekin, niin kaikki ne hyvätki jutut ja niiden muistaminen toi pahan olon ja ahdistuksen!
Mutta nyt varmaan vuoden verran olen voinut jo hyvillä mielin muistella kaikkia typeryyksiä

 

Ystävä kuoli kesken riidan. Ja ei! En todellakaan osaa hyväksyä poismenoa siten. EN!

tämän takia minä en kehtaa ehkä sinne haudalle sitten mennäkkään...

 

[QUOTE="vieras";28060111]tämän takia minä en kehtaa ehkä sinne haudalle sitten mennäkkään...[/QUOTE]

Enpä muuten ole käynyt minäkään.

 

Mulla on muutama ystävä kuollut, ensimmäinen niistä jo yli 10 vuotta sitten. Mulla on sellainen 5 vuotta mennyt suunnilleen, että pystyy hymyssä suin toista muistelemaan, eikä ajatus satu enää samalla tavalla kuin aluksi. Silloin tosin kun joku muu kuolee, suru taas aikaisemmastakin menetyksestä nousee pintaan ja sitä miettii, että kuka lähtee seuraavaksi.

 

Enpä muuten ole käynyt minäkään.

?

 

[QUOTE="vieras";28060178]?[/QUOTE]

Siis käynyt kuolleen ystävän haudalla.

 

Ei sitä tarvitse hyväksyä. Elää sen kanssa pitää. Minulla ei ole aikomustakaan hyväksyä että rakas ystävä, pienten lasten äiti kuolee yhtäkkiä. Olin jo ostanut leivonta-ainekset kun odotin häntä seuraavana päivänä kylään. Puhuimme pari tuntia ennen kuolemaa puhelimessa. Ja bang, hän on poissa.

Joitakin vuosia on jo kulunut ja ikävä on edelleen. Etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa olisin ehdottomasti kääntynyt ensimmäisenä hänen puoleen.

En ole varma onko mennyt päivääkään etten ajattele häntä. Ei kai. Tietty ikävä säilyy varmaan aina. Hirveä raivo oli yhteen aikaan että haluan hänet edes hetkeksi takaisin keinolla millä hyvänsä. Kuoleman edessä on niin voimaton, mikään mahti ei anna meille enää edes pientä yhteistä hetkeä tai puhelinsoittoa.

 

Siis käynyt kuolleen ystävän haudalla.

.

 

Mun ystävä kuoli sairauteen pitkän taistelun jälkeen seitsemän vuotta sitten. Vieläkin joskus olen muka näkevinäni hänet väkijoukossa tai melkein soitan kertoakseni jonkun hyvän jutun. Aika on tehnyt tehtävänsä, ikävä on jäänyt jäljelle.

 

tänään sain kello 19.00 tietä että yks mun parhaimmista kavereista oli tehnyt itsemurhan. Se oli suuri järkytys meille kaikille. Elämm
ä ilman ystävää tulee olemaan tyhjää

 

Vuosia siinä menee, mutta kyllä se ohi menee. Yleensä kannattaa vaatia pääsyä haudalle itsensä takia, vaikka sitten vuosia myöhemminkin. Hautajaistoimituksiin perinteisesti saa tulla kuka tahansa, vaikka jatkoille ei kutsuttaisikaan. Hautajaiset auttavat surutyön käynnistämisessä. Jos surutyö ei käynnisty, ei välttämättä edes tunnetasolla tajua, että toinen on kuollut, kun itse ei ole nähnyt minkäänlaisia konkreettisia todisteita. Vaikka hautajaiset ovat yleensä surullisia ja rankkoja, ne auttavat jäljelle jääneitä jatkamaan elämäänsä.

 

Kuusi vuotta kulunut ja silti olen joskus ajatuksissani kaartaa Veikkolan risteyksestä ja käydä ystävällä kahvilla.

Miten muka voi unohtaa karhumaisen halauksen ja nauravat silmät?

 

Kuoleman sysää taka-alalle mielessä koska jos sitä ajattelisi ja tajuaisi elämän hetkellisyyden, ei näkisi enää syytä toimia täällä oravanpyörässä.

En vieraile paikoissa joista puuttuu läheinen joten voin kuvitella että he yhä elävät mutta emme ole yhteyksissä. Yksi päivä otin tämän vision niin todesta että meinasin soittaa tutulleni jonka tajusin heti mielijohteen jälkeen kuolleen 6 vuotta sitten.

 

On!