te joille riittää yksi lapsi?

Anteeksi vaan, mutta en ymmärrä teidän perustelujanne. Mullakin oli koliikkilapsi esikoisena. Oltiin ihan tillin tallin väsymyksestä, ja silti tiedostettiin se tosiasia, että sisarus on todella tärkeä asia ihmiselle VARSINKIN AIKUISENA. Minä tiedän, sillä olen itse ainoa lapsi. Sitäpaitsi voi käydä niinkuin meille, että seuraava onkin niitä unelmavauvoja, joiden kaikki ei usko edes olevan totta...

Höpöhöpö... sun ymmärtämättömyytesi kanssa, taitaa ennemminkin olla jotain ihan muuta...! Jopa minäkin 5lapsen äiti ymmärrän miksi joku haluaa yhden... tosin ymmärrän minä senkin miksi joku haluaa 5... =D!

 

En vielä tiedä, riittääkö yksi lapsi. Saattaa riittäkin, en ole varma, uskallanko ottaa sitä riskiä, että toisenkin lapsen kanssa tulee sama show kuin tämän yhden kanssa.

 

Okei, okei. Silti mun mielestä voisitte harkita sitä toisen tekemistä, sillä tiedän itsestäni, että elämä on aikuisena jotenkin ikävää ilman sisarusta varsinkin siinä vaiheessa, kun vanhemmat kuolevat. Enhän mie pahalla...

Tätä samaa olen kuullut muuten omalta mieheltäni, että siskoni mieheltä, molemmat kun ainoita. Ovat aina toivoneet ja halunneet, että heillä olisi sisaruksia, vielä siis nyt aikuisenakin.

Mulla ei koskaan ole ollut sisaruksia, enkä näin aikuisena osaa semmosia kaivatakaan. Lapsena se joskus harmitti, olis ollut kiva jos olis leikkikaveri omasta takaa, mutta hengissä näytän selvinneen siitäkin harmituksesta.

Muoks: Omien lasten lukumäärästä en sano muuta kuin että kun nyt sen yhdenkin ensin saisi...

 

Nosto, keskustellaan ny lisää.

 

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tätä asiaa olen viime aikoina miettinyt paljon, ja tehnyt surutyötä tavallaan, kun lapsemme (1v) taitaa jäädä ainoaksi. Syynä ainoastaan lapsen vaativa temperamentti - olen ihan loppu poikki kuollut enkä uskalla ottaa riskiä, pelkään, että joutuisin varmaan sairaalahoitoon tai avioero tulisi, jos toinen tehtäis. Ikäkin tulee vastaan, jos vaikka kuvittelis esim. 5 vuoden kuluttua toisen tekevän - olisin jo 38v. eikä se jaksaminen varmasti lisäänny iän myötä. Mutta olen surullin toisaalta tästä "päätöksestä", sillä AINA ennen lastamme ajattelin haluavani vähintään 2, ehkä jopa enemmän lapsia. Olen tavallaan pettynyt itseeni - miksi en jaksanutkaan? Vaikka olen ystäväpiirissä se, jota pidetään jaksavana, myös lasten suhteen, minä olen se, joka on aina jaksanut leikkiä ja hoitaa lapsia. "Miksi minulle kävi näin?" -kysymys vaanii päivittäin ja olen kyllä vähän katkera. Työstän suruani, ja yritän löytää vertaistukea. Jotenkin se, että lapsellani ei tule olemaan sisaruksia, tuntuu surulliselta, vaikka eiväthän sisarukset aina tule edes toimeen tai ole läheisiä.

Ajatuksen virtaa vain tässä, toivottavasti lisää aiheesta vielä!

- Nuppunella

Kuule just viime yönä pohdin samaa, pettynyt kun en jaksakkaan. Nyt väsy menee vähän väliä yli ja en saa millään unta ja aamuisin ei jaksais millään nousta - mutta pakko. Sitten iltapäivällä iskee väsykohtauksia, ei jaksa tai kestä mitään vastoinkäymistä, välillä melkein tuntuu että sekoo.
Mulla muutenkin työura mennyt pipariksi eikä muualla sitä enää varmaan tuu olemaan - ikää jo sen verran ja en enää tiedä mikä olisi edes se ala.
Ja nyt en ole hyvä kotiäitinäkään, kun tiuskin ja laahustan yöpuku päällä joskus koko päivän. Ei tuu käytyä ees lapsen kanssa pihalla.
Mies kyllä toistaseks yrittää auttaa minkä jaksaa.

Tää on just tätä, kun näistä asioista ei puhuta ja sitten ihmiset luulevat olevansa jotenkin harvinaisen epäonnistuneita. Voin kertoa, että minä lähdin esikoisen kanssa liikkeelle siitä tasosta, että luulin oikeasti, että vain jotenkin sairaat lapset itkevät (enkä ollut edes erityisen nuori). No, koliikki oli sitten totaalinen järkytys. kun siitä päästiin, alkoi mulla vaikea unettomuus. Lapsi siis nukkui ja minä en. Voitte kuvitella, että pelkäsin omaa jaksamistani, kun odotin kuopusta. toisen kanssa kuitenkin kaikki oli ihan erilaista: perustavin ero oli se, että tiesin nyt, ettei mikään vaiva kestä ikuisesti.

Joopa joo, mutta kun sekin väsymys on niin erilainen eri ihmisillä...toisilla sen saa paranettua parilla kunnolla nukutulla yöllä, toisilla ei riitä kuukausikaan kun ei vaan edes enää osaa nukkua kunnolla.
Eräs tuttukin teki siihen perään toisen vaikka oli jo ekasta hirveet univelat ja mites kävi, nyt vuosikausia kestävä unettomuus ja hirveet päänsäryt. meni liian yli se univaje sanoi lääkärikin ja nyt yritäävät korjailla jälkiä ties millä hoidoilla.

Ja hei kyllä varmaan monikin tietää että se VOI olla raskasta mutta silti se voi yllättää miten totaalista se väsymys ja unettomuuskierre sitten onkin. Kun se kuitenkin iskee salakavalasti ja ykskaks onkin ihan piipussa.

 

ei ole tarvetta kansoittaa tätä maata.Yksi riittä hyvin on helppoa ja aikaa jää muuhunkin

 

Sitäpaitsi juuri vauva-ajan rankkuuden takia lapset oliskin parasta tehdä pienellä ikäerolla, niin tulis se hoidettua samalla kertaa. Puhun jälleen kokemuksesta.

Jospa sä sitte maksaisit meidän lapsettomuushoidot niin saatais sisarus kun se on niin tärkeetä, ja vieläpä pienellä ikäerolla. Kävisit läpi piikitykset, punktiot, hirveet hormonimyrskyt jne. Tulisit sitte tänne selvittämään kuinka vauvoja TEHDÄÄN.

 

Ihan varmasti SUURIN osa äideistä on väsyneitä, mutta jaksavat hyvin toisen lapsen heti perään. Mutta sellainen ihminen, joka tänne tulee kirjoittamaan ja suosittelemaan toisen tekemistä heti perään, ei ole kokenut totaalista uupumista. Minäkin olisin suositellut ennen lasta kaikille itseni mukaan lukien pienellä ikäerolla kaikki lapset - kun en ymmärtänyt, mitä voi olla pahimmillaan... Ja ystävistäni KAIKKI ovat valmiita vuoden jälkeen jo yrittämään seuraavaa lasta. Minä en, eikä muutama muukaan, kuten tässä keskustelussa olemme huomanneet ja sehän tämän keskustelun tarkoitus olikin, jakaa niitä tuntemuksia, joita yksilapsisuus herättää, oli syyt mitkä hyvänsä. Myös taloudelliset seikat ainakin pk-seudulla pistävät miettimään monia. Itselläni kuitenkin suurin syy siihen, etten toista uskalla tehdä, on täysin järkiperusteinen - sellaista riskiä en voisi ottaa, että ainoalla lapsellani ei kohta olisi äidin hiventäkään, sillä mikään ei takaa, että toinen lapsi olisi helpompi, päin vastoin.

On loistavaa saada vertaistukea, sillä tunnen jopa syyllisyyttä siitä, etten uskalla haluta toista lasta järkitasolla. Ja olen vähän surullinen tyttöni psta, sillä itselläni on sisko, joka on läheinen. Tosin tunnen itsekin monen monta ihmistä, joilla on etäiset välit sisaruksiin, että eihän se tae ole. Olen kai tosiaan vain pettynyt itseeni ja jaksamiseeni. Mutta ihanan kannustavia lauseita täältä myös lukenut nyt, onhan se niin tosiaan, että ennemmin hyvä äiti yhdelle (tai edes kohtuullisen hyvä) kuin kehno kahdelle.

Ulkopuoliset todellakin kyselevät ja ihmettelevät, kun sanon, että ei toista. Eräskin lapseton sanoi, että niin ne kaikki sanoo (että ei toista tule) ekana vuonna. Vaan eipä sano, minun kavereistani olen ainoa, joka näin sanoo tässä vaiheessa.

Ja tosiaan se raskaus, toinen syy, siinä on omat riskinsä myös meikäläisellä. No mutta siis ajatuksenvirtaa taasen tähän päivään...hienoa, että saa purkaa vähän itseään.

- Nuppunella

 

Vaikka mun 2v poika on ihana, helppo ja iloinen, niin ei se tarkoita että minä enemmän kakaroita haluisin. Miksi täytyy perustella yhtä lasta joko heikolla taloudella/vaikealla vauva-ajalla/kykenemättömyydellä tehdä lisää lapsia?

Niinpä. Me ollaan sanottu kaikille jotka tinkaavat että milloin tulee lisää lapsia, että me tehtiin kerralla mieleinen.

Ei ehkä paras mahdollinen vastaus mutta sillä saa sen keskustelun loppumaan kuin seinään.

Mä olen taasen sanonut että kun ekasta tuli niin täydellinen että mitä sitä enää vaivautua

No se eka alkaa lähestyä kohta 14 vuotissyntymäpäivää että nyt on alkanut vihdoin pohtimaan iltatähden mahdollisuutta. Jos tähän päädytään niin voin sitten kai sanoa että olen tehnyt kaksi "ainoaa" lasta.

 

Minä (mies ei ehkä niinkään) leikittelen ajatuksella että jättäisimme perhekokomme tähän, meillä on nyt yksi tyttö. Sen olen tiennyt jo kauan, opiskelujenkin takia, että toista emme halua ennekuin valmistun (vielä 4 vuotta..). Olen ennen olettanut että toisen kuitenkin "teemme", mutta nyt on alkanut mieli muuttua kun lapsi kasvaa, nyt puolitoistavuotias. Jotenkin ihanan vapauttava tunne huomata kuinka arki koko ajan helpottuu ja alkaa elää myös itseään varten. Olen sitten ilmeisesti itsekäs, koska nautin tosi paljon omasta ajasta, siitä että kroppa tuntuu taas omalta, yöt ovat pääosin rauhallisia jne. Onko se niin väärin ajatella ITSEÄÄN? Kenen vuoksi me lapsia "teemme"? Niiden lapsien vuoksiko? Ei niitä "tulevia lapsia" ole vielä olemassa, joten ei niitä voi haitata ettei niitä tehty...Ainakin minä halusin lapsen itseni vuoksi, koska halusin olla äiti.

Ymmärrän sen että sisaruksia on hyvä olla. Se tottakai jää harmittamaan jos emme halua lisää lapsia. En silti koe että se on mitenkään niin painava syy yrittää toista että se sivuuttaisi minun haluni olla raskaana, hoitaa vauva-aika, jäädä pois työelämästä, valvoa, imettää, menettää jälleen kropan kontrolli...Tekisin lapsen vääristä syistä jos haluan lisää lapsia vain jotta esikoisella on sisarus.

Minkä takia nykyään tuntuu että syyllistetään jos äiti ajattelee itseään? Itseään pitää rakastaa ja omaa elämäämmehän me elämme, niin miksi emme voi tehdä parisuhteen sisällä päätöksiä lapsienkin suhteen, jotka miellyttävät meitä eniten? Miksi on pakko haluta monta lasta? Jokaisessa lapsessa on varmasti jotain ihanaa ja rakkauden määrä vain kasvaa, mutta samalla joka lapsen kohdalla tuntisin menettäväni osan omaa aikaani...

Minusta jotkut on luotu suurperheidemn äideiksi, osa parin lapsen äideiksi, osa yhden lapsen äideiksi ja joitain ei ole luotu äideiksi. Annetaan siis jokaisen tehdä omat valintansa ja koitetaan tehdä just siitä omasta elämästä semmosta että sitä jaksaa elää ja jaksaa nauttia siitä :heart:

Tämä minun mielipiteeni. Tulevaisuus näyttää rupeanko kuitenkin kaipaamaan tätä rumbaa uudestaan :kieh:

 

Ihan varmasti SUURIN osa äideistä on väsyneitä, mutta jaksavat hyvin toisen lapsen heti perään. Mutta sellainen ihminen, joka tänne tulee kirjoittamaan ja suosittelemaan toisen tekemistä heti perään, ei ole kokenut totaalista uupumista. Minäkin olisin suositellut ennen lasta kaikille itseni mukaan lukien pienellä ikäerolla kaikki lapset - kun en ymmärtänyt, mitä voi olla pahimmillaan... Ja ystävistäni KAIKKI ovat valmiita vuoden jälkeen jo yrittämään seuraavaa lasta. Minä en, eikä muutama muukaan, kuten tässä keskustelussa olemme huomanneet ja sehän tämän keskustelun tarkoitus olikin, jakaa niitä tuntemuksia, joita yksilapsisuus herättää, oli syyt mitkä hyvänsä. Myös taloudelliset seikat ainakin pk-seudulla pistävät miettimään monia. Itselläni kuitenkin suurin syy siihen, etten toista uskalla tehdä, on täysin järkiperusteinen - sellaista riskiä en voisi ottaa, että ainoalla lapsellani ei kohta olisi äidin hiventäkään, sillä mikään ei takaa, että toinen lapsi olisi helpompi, päin vastoin.

On loistavaa saada vertaistukea, sillä tunnen jopa syyllisyyttä siitä, etten uskalla haluta toista lasta järkitasolla. Ja olen vähän surullinen tyttöni psta, sillä itselläni on sisko, joka on läheinen. Tosin tunnen itsekin monen monta ihmistä, joilla on etäiset välit sisaruksiin, että eihän se tae ole. Olen kai tosiaan vain pettynyt itseeni ja jaksamiseeni. Mutta ihanan kannustavia lauseita täältä myös lukenut nyt, onhan se niin tosiaan, että ennemmin hyvä äiti yhdelle (tai edes kohtuullisen hyvä) kuin kehno kahdelle.

Ulkopuoliset todellakin kyselevät ja ihmettelevät, kun sanon, että ei toista. Eräskin lapseton sanoi, että niin ne kaikki sanoo (että ei toista tule) ekana vuonna. Vaan eipä sano, minun kavereistani olen ainoa, joka näin sanoo tässä vaiheessa.

Ja tosiaan se raskaus, toinen syy, siinä on omat riskinsä myös meikäläisellä. No mutta siis ajatuksenvirtaa taasen tähän päivään...hienoa, että saa purkaa vähän itseään.

- Nuppunella

Älä hyvä ihminen ole pettynyt itseesi! suurin osa meistä on tuntenut epäonnistuneensa varsinkin ensimmäisen lapsen kanssa. Minullakin oli suuret luulot itsestäni ja sitten tein varmaan kaikki virheet, jotka vauvan kanssa vain voi tehdä, paitsi etten lyönyt lastani. Teitpä mitä tahansa toisen lapsen suhteen älä kuvittele, että olisit ainoa, joka ei ollutkaan täydellinen äiti.

 

raskaus oli hankala todella vaikea. syntyi keskosena, oli todella sairas ja oli kuolla. oli toipilas lähes tulkoon vuoden. valvotti öisin 2v 4kk saakka. hyvin haastava hoidettava. nyt on epäilyksiä et on erityislapsi. oma synntyksen jälkeinen masennus. se helvetinmoinen valvominen. avioliitto meni alamäkeen kun ei siltä väsymykseltä jaksanut sitä hoitaaa kumpikaan. ja nyt kun on jo 5v silti kitisee ja natisee joka asiaa, räyhää, paiskoo ovia. ei kiitos uudestaa sitä samaa. rakas ja raskas on pikkukultamme.

 

Anteeksi vaan, mutta en ymmärrä teidän perustelujanne. Mullakin oli koliikkilapsi esikoisena. Oltiin ihan tillin tallin väsymyksestä, ja silti tiedostettiin se tosiasia, että sisarus on todella tärkeä asia ihmiselle VARSINKIN AIKUISENA. Minä tiedän, sillä olen itse ainoa lapsi. Sitäpaitsi voi käydä niinkuin meille, että seuraava onkin niitä unelmavauvoja, joiden kaikki ei usko edes olevan totta...

No anteeksi vaan, ei sun tarvitsekaan ymmärtää
Teillekin olis myös voinut käydä vähemmän hyvin toisen kanssa - jos nyt näin aletaan ajattelemaan.
Tiedän valitettavasti MONIA ihmisiä, jotka eivät ole missään tekemisissä sisarustensa kanssa aikuisiällä. Ja tehdäänkö tässä tapauksessa elävä ihminen vain sen takia että pikkunuppusella olisi sisko tai veli? Minun mielestäni TÄMÄ on huono perustelu.

Eipäs ole. Se on itse asiassa yksi parhaita syitä syntyä maailmaan. Että on jonkun tärkein ihminen. Täällä on jo ihan tarpeeksi itseriittoisia ihmisiä. Ja minä puutuin keskusteluun vain siksi, että ihan oikeasti vauva-aika tai -ajat ovat aika pieni hetki ihmisen elämässä jälkeenpäin ajatellen - ei niiden pohjalta pitäisi ratkaista näin suurta kysymystä. Sitäpaitsi juuri vauva-ajan rankkuuden takia lapset oliskin parasta tehdä pienellä ikäerolla, niin tulis se hoidettua samalla kertaa. Puhun jälleen kokemuksesta.

no sinun kokemus ei ole kaikkien kokemus.... aivan sama kuinka monta lasta haluaa/saa jokainen tietää varmasti rajansa ilman muiden sanomisia