Eli 17.7. syntyi tyttönen tämän perheen jatkoksi.
Ja nyt onkin äitee ihmeissään... Eilisen ja tämän aamun neiti on osoittanut varsinaisen tissihirmun elkeitä. No, pienethän tunnetusti voivat syödä useinkin, eikä pulauttaminenkaan takaa sitä, että maha on jo täynnä. Mutta.
Eilinen päivä meni huutaen, jos ei ollu neitillä nenä tississä kiinni. Parit puolen tunnin unet otettiin ja muuten syötiin. Sopihan se, esikoinen kun oli mummin kanssa mökillä. Yö meni loistavasti, unia yhdestätoista kolmeen, siitä kuuteen ja kahdeksaan. Ja aamu...
Kymmeneltä syötiin, pienet unet, yhdeltätoista taas ruokaa. Neiti imi oikein kunnolla, röyhtäisi useempaan kertaan ja jäi lupustelemaan. Kahdenkymmenen minuutin kohdalla neiti "nukahti" ja päästikin irti, mutta jatko hetken päästä. Puolen tunnin kohdalla vaihdettiin läpi märäksi puklattu paita. Mutta vieläkin vaan rinta kelpasi, ei merkkiäkään vapaaehtoisesta lopettamisesta. Kun neljän kymmenen minuutin kohdalla pienikin siirto neitin asennossa sai aikaan jättipuklut, selvää maitoa, joka ei ollu tainnu mahassa asti käydäkään.
Siinä vaiheessa mie julmasti päätin, että nyt on tauko! Vastoin kaikkia imetystukilistan, ym. ohjeita. Tunnin verran neiti känkkäsi, eikä tuttikaan kelvannu kun hetkeksi. (Sai sen siis jo laitoksella.) Nyt vihdoin antoi periksi ja nukahti liinaan.
Imuote on kuulemma erinomainen, näin sanottiin sekä sairaalassa että terkkari kotikäynnillä.
Miten tämän hirmun kanssa pärjäillään, varsinkin, kun itekin pitäisi syödä ja se 2-vuotias esikoinenkin tarvitsisi äitin jakamatonta huomiota?!
Ugh, kiva jos joku jaksoi lukea!
Ja nyt onkin äitee ihmeissään... Eilisen ja tämän aamun neiti on osoittanut varsinaisen tissihirmun elkeitä. No, pienethän tunnetusti voivat syödä useinkin, eikä pulauttaminenkaan takaa sitä, että maha on jo täynnä. Mutta.
Eilinen päivä meni huutaen, jos ei ollu neitillä nenä tississä kiinni. Parit puolen tunnin unet otettiin ja muuten syötiin. Sopihan se, esikoinen kun oli mummin kanssa mökillä. Yö meni loistavasti, unia yhdestätoista kolmeen, siitä kuuteen ja kahdeksaan. Ja aamu...
Kymmeneltä syötiin, pienet unet, yhdeltätoista taas ruokaa. Neiti imi oikein kunnolla, röyhtäisi useempaan kertaan ja jäi lupustelemaan. Kahdenkymmenen minuutin kohdalla neiti "nukahti" ja päästikin irti, mutta jatko hetken päästä. Puolen tunnin kohdalla vaihdettiin läpi märäksi puklattu paita. Mutta vieläkin vaan rinta kelpasi, ei merkkiäkään vapaaehtoisesta lopettamisesta. Kun neljän kymmenen minuutin kohdalla pienikin siirto neitin asennossa sai aikaan jättipuklut, selvää maitoa, joka ei ollu tainnu mahassa asti käydäkään.
Siinä vaiheessa mie julmasti päätin, että nyt on tauko! Vastoin kaikkia imetystukilistan, ym. ohjeita. Tunnin verran neiti känkkäsi, eikä tuttikaan kelvannu kun hetkeksi. (Sai sen siis jo laitoksella.) Nyt vihdoin antoi periksi ja nukahti liinaan.
Imuote on kuulemma erinomainen, näin sanottiin sekä sairaalassa että terkkari kotikäynnillä.
Miten tämän hirmun kanssa pärjäillään, varsinkin, kun itekin pitäisi syödä ja se 2-vuotias esikoinenkin tarvitsisi äitin jakamatonta huomiota?!
Ugh, kiva jos joku jaksoi lukea!