Toimitus kysyy: Pahimmat alennustilat äitinä tai isänä

Hei,

Kerro pahin alennustilasi äitinä tai isänä: Milloin tulit käyttäytyneeksi niin kuin et milloinkaan haluaisi käyttäytyä? Kerrothan myös lastesi iät.

Kaksplus-lehden toimitus

 

Kun suutun ja ärisen vauvalle. Ei saisi koskaan tapahtua eikä sitä mielestäni voi selitellä väsymyksellä, vaikka niin teenkin ja se on syy. Meillä on 10kk erittäin vaativa vauva, ja olosuhteiden pakosta olen hoitanut häntä paljon yksin ilman hengähdystaukoa, hyvä jos vessaan tai suihkuun pääsee. Hermo menee vaikka ei saisi. Koitan keksiä keinoja joilla estää pinnan palaminen kun tunnistaa että alkaa hermo mennä. Ja koitan saada lisää omaa aikaa, edes pari hetkeä viikkoon.

 

Jonkun kerran (onneksi harvoin) on tullut mentyä ihan kunnolla mukaan lapsen kiukutteluun. Siis sellaiselle 3-4-vuotiaan tasolle. Kauhea juupas-eipäs-itkupotkuhuuto "raivari" jostain yhtä maailmanlopun asiasta kuin: viedään liukuri paikoilleen. Ja siis minä itken ja meuhkaan. Ja yleensä joku puolituttu naapuri on ollut näkö/kuuloetäisyydellä.
Mutta hyvänä puolena tässä on se, että kovakin uhma on ainakin tauonnut pariksi päiväksi näiden äidin kohtausten jälkeen :xmas:
Lapsi nyt 4.

 

Kuusi vuotias esikoiseni on kova väittelemään ja luonteeltaan erittäin räiskyvä (mistä lienee sekin periytynyt...), joten hän kiivastuu helposti ja väittää vielä helpommin vastaan ihan joka asiassa. Välillä sitten tulee sorruttua ja saatan käydä tytön kanssa pitkiäkin väittelyitä aivan turhasta, ja parhaimmillaan molemmat huutavat omaa mielipidettään pää punaisena... :ashamed: Onneksi nämäkin tilanteet loppuvat useimmiten aikuisen voittoon (tai edes hyvin perusteltuun myönnytykseen) ja riidat päättyvät yhtä nopeasti kuin alkoivatkin.
Kolme vuotias kuopukseni on erittäin vaativa lapsi ja hänen kanssaan näitä tilanteita tulee huomattavasti enemmän. Olen sortunut kohtelemaan häntä hieman erityisempänä kuin hän onkaan, jonka takia hän on saanut siskoaan enemmän periksi. Näin hieman myöhässä on hankala korjata tilannetta mutta hiljaa hyvä tulee... :xmas:

 

Kun olen oikein kiukustunut 2,5-vuotiaaseen, joka ei kirveelläkään suostu lähtemään jonnekin, olen parina kertaa sanonut: "saat sitten jäädä tänne ihan yksin". Ei kuulosta kovin pahalta, mutta tuo on selvästi kova paikka lapselle, kun on noiden tilanteiden jälkeen toistellut pari päivää: "Emppu jää ihan yksin". Siinä on sitten vähän vaikea vakuutella, että hänestä huolehditaan aina, eikä ikinä jätetä yksin

 

vähän sama^ Kohta 2v ei meinaa äidin kanssa alkaa yöunille millään, kun pitää kiehnätä, kihertää, jutella, järjestellä petivaatteet jne jne. Isän kanssa nukahtaa helpommin. Ja tämä meinaa äitiä välillä hermostuttaa, ja kun kolme varttia olen ollut nukkuvinani ja lapsi tolskannut omiaan vieressä, olen sanonut että jos ei nyt lopu se riekkuminen niin äiti lähtee muualle nukkumaan. Ja tämä pelästyttää lapsen niin että pötkähtää saman tien sänkyyn, pyytää vähän itkua tuhertaen äidin käden itselleen ja alkaa nukkua. Mutta mulla ei sitten olekaan hyvä mieli kun meni (taas) uhkailuksi.

 

2 vee tyttö rikkoi monesti minun meikit. Kielsin joka kerta ja piilottelin meikkejä mutta monesti huulipuna löytyi murskattuna eteisen mattoon tai kajali palasina vessan pöntössä.. Kerran meni sitten järki päästä..Itkin ja silpoin lapsen tussit ja yhden barbin.. Jälkeenpäin ei ollut kovin aikuinen olo, mutta lapsi lopetti meikkeihini koskemisen..:snotty:

 

Joitakin kertoja mennyt ihan naurettavasti hermot 1v vauvalle ja tullut huudettua muutama kiukkuinen kommentti. Esimerkiksi joskus kun syöminen menee huutamiseksi ja pelleilyksi tai yöllä vauva heräilee parin tunnin ajan 5-15min välein kiljumaan vaikka ei ole sairas tms. ja tuntuu että ihan pitkästymistään huutaa.

Tiedän että pitäisi pysyä rauhallisena ja useimmiten pysynkin mutta joskus kun se huuto nousee ihan kauheaksi niin tulee ärähdettyä jotakin. Kauhea morkkis tämän jälkeen ja sitten vauvan silittelyä ja lässyttämistä. En tiedä mikä siinä huudossa on mikä laukaisee ärsyyntymisen koska normaalisti olen hyvin rauhallinen enkä juuri edes korota ääntäni. Se uppoaa jonnekin primitiiviseen osaan joka reagoi primitiivisesti.

Järjellä kun olen asiaa jälkeenpäin ajatellut niin luulen että reagoin hätään hermostumalla, tai siis se huolestumiseni ilmenee kiukkuna. Mutta tosiaan vain erikoistapauksissa. Ei lapsen huuto normaalisti ärsytä yhtään jos vaikka kaatuu ja alkaa itkemään. Päinvastoin, lapsen kaappaa silloin äkkiä syliin ja alkaa tyynnyttelemään.

Eipä tuo taapero tunnut silti traumatisoituneen kun niin kovasti isän perään on. Seuraa joka paikkaan ja haluaa leikkiä/syliin leikkimään tai vain kiipeilee isän yli kun usein istun lattialla kun piltti leikkii. Ja muutenkin on iloinen ja utelias eikä pelkää vieraitakaan ihmisiä. Paljon saa kyllä rakkautta ja lähelläoloa.

Muutaman tällaisen purkauksen jälkeen olen tuntenut itseni ihan paskaksi isäksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi. Niin se lapsi vaan vanhempiaankin kasvattaa.

 

Lapselle on tullut huudettua. Tiedän, ettei se hyödytä mitään, että menee mukaan 2v:n uhmakiukkuun, mutta kun oikein väsyttää ja on täysin kypsä muutenkiin, niin sitten huudetaan ja itketään kumpikin. Lopulta onneksi aina itketään yhdessä, halitaan ja pyydetään anteeksi. Lisäksi on nukutusurakan käytyä ylivoimaiseksi huutanut vauvalle "pää kiinni" ja syöksynyt johonkin itkemään, tämän jälkeen saanut mieheltä saarnan ja siitä suututtuani olen sitten huutanut miehellekkin.

 

vauva oli noin 1kk vanha, itki ja huusi en ollut hermostunut, sitten mieheni yritti sanoa jotain mutta en kuullut kun vauva huusi ja yht äkkiä ärähin vauvalle "ole sinä hiljaa"

 

"Älä ole lapsellinen"-lauseen sanominen 3-4-vuotiaalle.. Juu, kyllä tunsin itseni ihan idiootiksi..

Ja sitten tosiaan kilpa-itkupotkuraivarit neljävuotiaan kanssa, tulee siitäkin erittäin aikuinen olo.. Ei ihan heti uskoisi kuinka paljon neljävuotiaskin osaa jo provosoida sanallisesti, mutta siis se, että minä vanhempana vielä lankean siihen..