Toimitus kysyy pahimmista uhmaraivareista

Hei,

kerropa (lyhyesti), millaiset ovat olleet lapsesi pahimmat uhmaraivarit?
Missä ja minkä ikäisenä lapsi ne sai?

Kaksplus-lehden toimitus

 

1. Reilun puolentoista vuoden iässä, syystä, joka jäi mulle mysteeriksi, oman kodin eteisessä. Kesti toista tuntia. Syliinottoyritys sai lapsen reutomaan raivoissaan, mutta myös paikalta poistuminen pahensi tilannetta. Onneksi lapsia oli vain yksi eikä kiirettä mihinkään, istuin parin metrin päässä jutellen niitä näitä, se tasoitti edes hieman. Raivari päättyi, kun lapsi nukahti hikisenä eteisen lattialle.

2. 2,5v iässä, kiukku alkoi jo autossa ja repesi täysin kaupan parkkiksella matkalla liikkeeseen. Harkitsin hetken ja päätin rehata muksut takaisin autoon ja käydä kaupassa toiste. Kuopus oli vasta seitsenkuinen, eikä osannut kävellä, esikoinen taas ei suostunut kävelemään, joten nappasin molemmat kainaloon kuin mattorullat, mistä kumpikaan ei pitänyt, vaan huusi täyttä kurkkua. Turvavöihin laittaminen oli unohtumaton kokemus.

3. Toista tuntia kestänyt kiukku jäähylle joutumisesta, 3v4kk iässä. Jäähyltä olisi päässyt kolmessa minuutissa ja esitettyään pikkusisarukselle anteeksipyynnön, mutta se oli valtavan kova pala tuona päivänä.


Kuopus on nyt 2,5v eikä ole saanut yhtään pitkäkestoista raivaria aikaiseksi vielä. Sen sijaan hän on alle vuoden ikäisestä lähtien heittäytynyt heti selälleen tai mahalleen itkemään, jos jotain on kielletty, eli useamman kerran päivässä. Nämä "raivarit" ovat yleensä ohi alle puolessa minuutissa.

 

Joskus 1,5-2-vuoden iässä, kun loukkaantui kieltämisestä niin että huusi itsensä tajuttomaksi jokusen kerran. Kotona tapahtuivat ja ns. tavallisissa kieltotilanteissa.

Pitkiä (tunti-kaksi) ja äänekkäitä huutosessioita on ollut vanhempanakin, mm. ihan siitä ettei saanut juuri haluamaansa lelua, koska se sattui olemaan toisella lapsella sillä hetkellä.

 

2-3v iässä oli pään hakkaamista lattiaan, hiuksien repimistä, likimain hyperventilaatioo, useamman tunnin huutokonsertteja, puremista jne.

Yleensä kielloista hermoistui.

Välillä raivareiden syyt oli ihan uskomattomia. Lastenohjelma loppu ja mun olis pitäny osata laittaa lisää mutta kun en voinu lastenohjelmaks muuttua. Siitä saattoi seurata huutoa tunnin. Monesti mietin et onko mun lapsi ihan terve, koska nois raivareissa ei ollu mitään järkeä.

Monesti myös hermostui jos antoi liikaa vaihtoehtoja. Joskus se kaksikin oli kumminki liikaa.

Nyt jo tokaluokkalainen. Joskin rauhoittunut mutta ihan yhtä itsepäinen.

 

1,5v ei saanut avata serkkunsa joululahjoja. Huusi kunnes kurkku oli niin kipeä, että oli pakko huolia lohdukkeeksi maitopullo. Syliin ei saanut ottaa, mikään muu lelu ei vienyt huomiota, yritti vuoron perään tehdä kaikki kielletyt asiat (hakata ikkunaa, heitellä tavaroita ym.)... Eipä siinä auttanut, kun katsella vierestä ja kysellä aina välillä, että "etkö tulisi äidin syliin?" Jatkoa odotellessa...

Vieraat ihmiset saavat välillä raivokohtaukset loppumaan, kun uhmis hämmentyy jonkun vieraan alkaessa puhua. Eli kaupoissa ollaan vielä selvitty helpolla, kunhan joku ihana ihminen on hiukan jaksanut kääntyä pojan puoleen ja kysyä, mikä harmittaa niin kovasti.

 

Vuosi sitten, kovilla pakkasilla tuo reilu 3v sai kaupasta kotiin tullessamme kauhean raivarin, tarkkaa syytä en vieläkään tiedä. Jotenkin liittyi toppavaatteiden pukemiseen ja riisumiseen.
Huuti ja raivosi melkein 3 tuntia eteisessä, toppakamoissaan. Ei osannut itse riisua silloin kunnolla, eikä saanut auttaa, koska olisi jo halunnut osata. Ei onnistunut mikään. Aikani yritin rauhoitella ja tarjota apua, mutta ei kelvannut. Tosiaan sen reilun 2,5 h huuti ja sitten ilmestyi keittiöön sisävaatteissa hikinen ja punainen tyttö ja kysyi ihan normaalisti, että mitä on välipalaksi?

 

Poika 2-vuotta heräsi yhtäkkiä yöllä ja siitä heti seisomaan. Juoksi noin puoli tuntia pitkin asuntoa ja kiljui ja huusi samalla. Syliin ei saanut ottaa ja rauhoitteluyritykset saivat vain murisemaan hampaat irvessä ja karjumaan.
Siinä isin kanssa seisottiin ja katsottiin ihmeissämme pientä luolamiestä.
Yhtäkkiä poika leppyi täysin, haki pehmolelun ja kaivautui kainaloon.

Vanhemman kanssa uhmakohtauksia on ollut vähän väliä ja kaikki ovat olleet yhtä hirveitä.
Potkii ja kiljuu, tavarat lentelee. Olen joutunut kantamaan autoonkin sisävaatteisillaan.
Kerran raivosi huoneessaan niin että kaikki oli mullin mallin ja sai hajoitettua useamman tavaran, jopa lipaston vetimet.
Pienempänä otsa oli usein kuhmuilla, koska kulki perässä ja hakkasi päätään milloin mihinkin samalla kun huusi kuin sireeni. Syliin ottaminen ei auttanut, silloin rupesi puremaan.

 

[QUOTE="kahdenmamma";27654042]Poika 2-vuotta heräsi yhtäkkiä yöllä ja siitä heti seisomaan. Juoksi noin puoli tuntia pitkin asuntoa ja kiljui ja huusi samalla. Syliin ei saanut ottaa ja rauhoitteluyritykset saivat vain murisemaan hampaat irvessä ja karjumaan.
Siinä isin kanssa seisottiin ja katsottiin ihmeissämme pientä luolamiestä.
Yhtäkkiä poika leppyi täysin, haki pehmolelun ja kaivautui kainaloon.
[/QUOTE]

Mä veikkaan, että pojalla on ollut kauhukohtaus. Googlaapa aikasi kuluksi, jos palaa ketjuun.

 

Pahimmassa tapauksessa päivittäin 1-4 vuotiaana. Kolmatta tuntia kestäviä karjumisia, hiusten repimistä, pään seinään hakkaamista, tavaroiden paiskomista.... Kaksi uhmaikäistä kotona, eikä uhmiksen loppua näy.

 

Tyttö oli 2,5-vuotias, kun hain hänet päiväkodista ja hän ei olisi halunnut lähteä kotiin. Jouduin laittamaan hänet väkisin rattaisiin ja vyön kiinni. Koko kotimatkan lapsi huusi ja kirkui. Ohikulkijat katsoivat kummissaan raivoavaa tyttöä ja viilipyttyäitiä. Rappukäytävässä kirkuminen jatkui ja naapurin mies avasi asuntonsa oven pelkät bokserit ja t-paita päällään ja kysyi hädissään "Mitä täällä tapahtuu?". Minä hymyilin ystävällisesti ja vastasin rauhallisesti, että tyttö hieman uhmailee. Naapurin mies vaan sulki oven sanomatta sanaakaan.

 

Neljän affektikramppeja saavan äitinä ei ole aina helppoa vakuuttaa ventovieraille, että tilanne on täysin hallinnassa. Että ei kannata soittaa ambulanssia, vaikka tenava nykii sinisenä sylissä kaupan leipäosastolla. Ja vain siksi, että en suostunut ostamaan karjalanpiirakoita.

Meillä on kramppailtu milloin missäkin ja aina ollaan pyritty hoitamaan tilanne mahdollisimman vähäeleisesti ja luontevasti. Affektitaipumusi ei ole päässyt hallitsemaan elämäämme, vaikka se koomisia tilanteita aiheuttaakin.

 

2-vuotias ei halunnut, että häneltä vaihdetaan kakkavaippa. Huusi ja kiljui vaihto-operaation ajan ja yritti ottaa kakkaisen vaipan takaisin roskiksesta kiskoakseen sen päälle. Lopulta vaipparoskis oli nostettava kaapin päälle ja neiti huusi, räyhäsi ja yritti kiivetä kaapin seinää pitkin roskapussille.

 

3½v tyttö sai raivarin kaupassa kun oli pikkuveljen vuoro istua autokärryyn. hillitön huutaminen potkiminen ja lattialla rimpuilu alkoi. Koitin kantaa lasta autoon ja samalla saada kolme muuta lasta lähtemään myös että viedään likka kotiin raivoamaan, ja me muut tullaan sitten uudestaan kauppaan. Ihan helposti ei kotiin lähtö onnistunu, sain köytettyä neidin tuoliin, äkkiä menin kuskin paikalle ja lähdin ajamaan. Sillä välin tyttö oli saanu itsensä irti vöistä ja hyppäsi ulos liikkuvasta autosta! Onneksi ei ehditty parkkipaikalta kauemmas. päästiin kotiin loppujen lopuks jossa raivo jatkui ovien ja lelujen potkimisella ja nakkelulla 1½ tuntia.

 

Keskimmäisellä lapsellani alkoivat hyvin vakuuttavasti syvään henkäisemällä ja täydellä huudolla huutamisella siihen asti kunnes taju meni. Siitä herättyään ei muistanut koko uhmaa.

Joskus olen ehkä puolisalaa ajatellut että luojalle kiitos affektikohtauksista. Muuten ei ehkä oltaisi tuon neidin kanssa pärjätty...

 

Nyt 14-vuotiaana on sanonut muutaman kerran vihaavansa mun tapaani vedättää.

 

Parhaiten on jäänyt mieleen esikoisen raivari, jonka hän sai 3-vuotiaana. Silloin oli loppusyksy, ja oli tullut lunta ihan reilusti. Lähdimme ulkoilemaan läheiseen puistoon minä, esikoinen ja nelikuinen pikkusisko vaunuissa. Puisto sijaitsi sellaisen tien varrella, jolla ei ollut jalankulkuväylää ollenkaan, vaan piti mennä autotien reunaa pieni pätkä. Kun olimme aikessa kääntyä tien reunasta puistoon, esikoinen kielsi minua ja vaunuja tulemasta sinne - hän kun ei halunnut että hankeen tulisi renkaan jälkiä! Minä puolestani en suostunut jäämään autotien varteen niin että hän leikkisi yksin puistossa. Siitä repesi käsittämätön raivari jota kesti n. puoli tuntia. Heittelin itse lumipalloja ja esittelin kuinka hauskaa puistossa on raivoavalle neidille, joka ei voinut tulla puistoon koska renkaan jäljet olivat pilanneet sen.