""tukea""

Kotiudutiin muutama päivä sitten sairaalasta, ja mulle on iskenyt kotona tosi paska olo (oli jo hieman sairaalassa)
Olo on tosi pettynyt, tuntuu että ""tätäkö tämä nyt on loppu elämän?"" Kodin vankina verta ja maitoa vuotavana tikit sojottaen. Pieni nyytti tuntuu vaativan niin paljon, öitä en saa nukuttua kuin tunnin kerrallaa. En osaa tukita lasta, en tiedä milloin itketään nälkää ja milloin seuraa.
Itken pelkästään ja hysteerisenä mietin tulevaa, ja pelkään että esim: mies jättää tai lapselle tapahtuu jotain.
En ole edes tuntenut lapseen mitään ""äidillistä"" rakkaus sidettä, vaan taakallisen vastuun. Onko kellään neuvoja tai kokemuksia? En jaksaisi kuunnella haukkkuja, joten jos mahdollista ei niitä kommentteja kiitos..

 

tutulta kuulostaa, mulle ainakin oli järkytys toi olo synnytyksen jälkeen, ei itse synnytys vaan se että alapää vuoti ja oli kipeä, tikit repes, rinnat oli ylikipeät maidonnoususta ni ettei pystyny ku selällään nukkumaan, vauva oli outo otus jne. Mutta tätä kesti vaan n. 1-2vko, sitten alkoi arki sujua, paitsi tietysti että meillä alkoi iltahuudot sitten mutta se ei enää säikäyttäny. Äidintunteet tuli mulla ainakin vasta pikkuhiljaa ja aluksi kapinoin kovastikin sitä että jouduin olemaan vauvassa imetyksen vuoksi niin kiinni ja varsinkin kun imetyskin sattui aluksi. Jotenkin siitä sumusta vaan pääsi läpi ja alkoi ""herätä"".

Tohon vauvan itkuihin, mä en osaa vieläkään aina (10kk) erottaa mitä milloinkin lapsi itkee, pienempänä mulla oli se sääntö että ensi kattoin vaippaa ja jos siellä oli ok ni sitte ruokaa, isompana 2-3kk piti alkaa viihdyttään vauvelia vähän enemmän kun olis muutoin kitnöissään ollut alituiseen tissillä ja oksenteli ylimaitoja.

Jaksamista sulle. Älä ajattele kovin pitkältä eteenpäin, ite tiedän että tuossa vaiheessa jopa yksi päivä eteenpäin on iso asia. Meillä kun oli toi iltaitku(huuto)vaihe kesti kuukauden, se tuntui silloin elämänpituiselta ajalta mutta jälkeenpäin se oli tosi lyhyt.

En tiedä kannustaako tämä mun viesti yhtään mutta et ole yksin tunteittesi kanssa. Mä en ainakaan voinu allekirjoittaa sitä että ""voi kun on ihanaa vastasyntyneen kanssa"" kuten yks vieras mulle sanoi.

 

Samat fiilarit mullakin alussa: rinnat pakkasivat ja niitä pumppasin yötkin, alapää oli sairaan kipeä ja univelkaa valvavasti. En jaksanut edes puhua mitään ylimääräistä. Olo helpotti kuitenkin selvästi parin viikon sisällä synnytyksestä. Vaikutti selvästi, kun sain nukuttua pari iltaa ja yötä melko hyvin: tuntui, että alkoi uusi elämä. Mies kantoi kitisevää nyyttiä ja minä nukuin kaiken muun ajan paitsi imetyksen. Olin jo varma, että olen masentunut, mutta se tosiaan alkoi helpottaa. Tsemppiä!!!!

 

Kuulostaa niin tutulta. Ensimmäiset kaksi viikkoa oli tosi vaikeita. Sitten hiljalleen päivä päivältä olo helpottui. Kahden kuukauden päästä aloin jo pikkaisen vauva-arjesta nauttiakin. Negatiivisia tunteita ei kannata säikähtää, vaikka ne ihan kamalilta tuntuukin. Myös mulla rakkauden tunteet vauvaa kohtaan heräsi pikkuhiljaa. Alkuun tilaa rakkaudelle ei tuntunut jäävän sen kaiken huolen ja epävarmuuden vuoksi. Alkuun tuntui myös, että vauva vie musta kaiken, jäljelle jää vain märkä rätti. Ota ihan rauhallisesti. Tiedän, että tätä on vaikea uskoa, mutta sekä oma olosi ja vauvan hoitaminen helpottuu viikkojen kuluessa. Oma vauvavani on nyt 3 kk ja nyt taakse päin katsoen aika on mennyt tosi nopeasti. Nyt on jo aikaa ja energiaa välillä tehdä jotain yksikseenkin, ottaa vähän omaa tilaa. Voimia sulle!

 

Juu minuilla nyt neiti 5kk ja alussa oli aika samanlaiset tunteet kuin sinulla..alapäähän sattuin niin vietävästi.. tikit ja pukamat kun ihanasti hiersi että istuminen oli täyttä tuskaa!
Rinnat oli TODELLA kipeät ensimmäiset viikot, nukkuminen todella katkonaista..ja vielä ensimmäiset 2vkoa kun ei uloskaan saanut poistua..

Mutta kyllä se alkoi siitä helpottamaan ja äidin rakkaus on kasvanut ja kasvanut koko ajan, ja nyt elämä on jo ihanaa!

Ja kaiken alkukurjuuden lisäksi kun olen ollut alusta asti yh, niin kyllä se otti koville!!
Onneksi minulle oli ensimmäisen kuukauden luonani eräs ystävä jonka apu oli korvaamatonta

 

Kyllä tuo on mullekin ihan tuttua. Vastuu vauvasta tuntuu aluksi aivan musertavalta. Muistan kun olimme muutamaa päivää aikaisemmin päässeet pojan kanssa Kättäriltä kotiin ja olimme äitini luona käymässä. Istuin vessassa ja itkin ihan paniikissa ja toistelin itselleni, että tuolla vauvalla ei ole muuta äitiä kuin minä, hän tarvitsee minua ja nyt on vaan jaksettava ja koetettava ryhdistäytyä. Siitä se sitten vähitellen alkoi helpottaa ja mieheni onneksi jaksoi tukea ja pitää minua sylissä ja silitellä kun välillä tunsin itsenikin avuttomaksi lapseksi.
Nyt vauvasta on tullut reipas pieni poika (1v9kk), joka jaksaa selittää loputtomasti juttuja traktoreista ja rekka-autoista ja joka viilettää ulkona ja nauttii auringosta, uimisesta ja voikukkien puhaltamisesta
On ihanaa olla hänen äitinsä! Edelleenkin on välillä tosi rankkaa, mutta en vaihtaisi tätä elämää muunlaiseen.

Kyllä sinun olosi vielä helpottaa. Elämä vauvan kanssa vakiintuu ja löydätte vähitellen teille sopivan rytmin ja rutiinin. Sulla on myöskin hormonitoiminta melkoisessa mylleryksessä, joten sekin vaikuttaa mielialoihin. Itke silloin kun itkettää ja pyydä apua läheisiltäsi ja neuvolasta. Kyllä se vielä iloksi muuttuu!

 

Kyllä kuulostaa tutulta. Varmasti jokainen tuntee, ainakin ensimmäisen kanssa samoin. Vaikkakin jotkut luonteeltaan ns. kanaemoja, itse en kyllä tuntenut olevani.
Poika nyt 8kk ja hyvin on selvitty ja lapsikin ollut tyytyväinen.

Voi en minäkään itkuja tunnista välillä vieläkään. Silloin tarjosin aina ensin rintaa, sitten vaipat ja vielä pidin sylissä. Kyllä se oli melkoista haparointia. Meillä kyllä usein itkettiin nälkää, sillä yöllä poika söi vain kerran, mutta päivällä sitäkin enemmän.

Ja poika meillä on vasta nyt oppinut nukkumaan sisällä sängyssä. Tähän asti on nukuttu kaikki päikkärit ulkona ja silloin ihan vauvana hän nukkui sylissä........ ei koskaan sängyssä, vaikka hänet nukkuvana sinne laittoi 5-15min ja oli hereillä ja vaati päästä syliin. Siinä vaikka miten silitti ja oli vieressä niin ei. Yöt kyllä nukkui omassa sängyssä ja hyvin nukkuikin, mutta ei päivällä.

Kyllä ne äidillidet vaistot sieltä heräilee kunhan sitä tottuu tuohon vauva-arkeen

 

tissi suuhun joka itkuun ja pötkötelkää sängyssä ja nauttikaa/tutustukaa toisiinne. Älä kuluta energiaasi mihinkään muuhun murehtimiseen, siivoukseen tms. Nyt on vauva -aika joka ei oikeasti kestä kauan, yritä positiivisella ajatuksella selvitä. Katso vauvaa ja kuuntele itkuja, keskity vain vauvaan!!

 

Noin alussa on oma hormonitasokin vielä ihan sekaisin, joka myös vaikuttaa paljon mielialaan. Yöllä hikoilutti ja aamulla heräsi maitoisesta ja hikisestä sängystä. Lisäksi väsymys tekee oman osansa. Vauvan kasvaessa tuo kodin vankina olokin helpottuu. Muistan kun tilitin hyvälle ystävälleni syviä tuntoja äitiyden alkumetreillä, että tälläistako tämä on... Niin hän rauhoitteli että ""tunnemyrskyt"" ovat osa äidiksi kasvamista.

 

Kaikkeen tottuu, vaikka aidan seipäänä olemiseen

 

Kuin olisin itse kirjoittanut... niin tutulta kuulostaa. Meillä poika vasta neljä viikkoa vanha ja välillä vielä nuo ajatukset ja tunteet valtaa mieltä, mutta huomattavasti paremmin jo menee kuin parin ensimmäisen viikon aikana. Joten usko pois, sinunkin olo alkaa parantua pikkuhiljaa sekä rakkaus vauvaasi kasvaa hiljalleen ja se se onkin aika upea tunne.

Pyydä joku ystävä tai äitisi auttamaan ensimmäisten päivien ajaksi ja toivottavasti miehesi jaksaa tukea ja lohduttaa, kyllä te sitten siitä pärjäätte.

Paljon voimia sinne ja muista että olet paras äiti vauvallesi!

 

Heip!

Sinulla voi tosiaan olla vielä hormonit ihan pyllyllään, joten se saa aikaan kaikenlaisia itkunpyrskähdyksiä yms. ainakin minulla aiheutti.... vauvan itkujakin oppii vähitellen tulkitsemaan. Kuuntele kuitenkin itseäsi.. jos olo ei ala muutaman viikon sisällä paranemaan, niin soittele vaikka neuvolaan ja kerro tilanne. Kyse voi nimittäin olla synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja siihen tarvitset apua. Kukaan ei pidä sinua huonona äitinä, vaikka niin tekisitkin. Lapsellesi olet nyt ja tulevaisuudessa se paras äiti.

 

Lapsi ei aluksi vielä itke seuraa! Yleensä suurin osa ajasta syödään ja nukutaan tasaiseen tahtiin! NÄIN MENEE USEAMPI VIIKKO ALUSSA! Anna aina tissiä ja yöllä ei tarvi niitä vaippoja olla aina vaihtamassa, mieluummin ei ollenkaan. Jos käteen tunnet vaipan päällypuolelta (siis vaatteiden päältä), että on kilon painoinen voit vaihtaa. TAI jos haisee kakka, kannattaa vaihtaa. Muuten syödään ja nukutaan yöt ! ONNEA!

 

Itsellänikin paikat olivat todella kipeät eivätkä kunnossa vieläkään tyttö nyt 7vko. Arki lähti kuitenkin sujumaan hyvin sen jälkeen kun imetys rupesi onnistumaan, alussa noin pari viikkoa rinnanpäät oli kipeät ja verta vuotavat. Pian huomasin, että pikkunen nukkuu paljon riippuu tietty vauvasta, ja päivisin jäi omaa aikaa, joko nukkua tai löhötä joskus jopa siivoilla. Öisin on joo hyvä vaan olla makkarissa eli nukkua ja imettää niin vauvakin oppii et nyt on yö ja näin nukkuu yöt paremmin. Oma vauvani nukkuu parhaiten vieressäni vaikka nostan illalla hänet omaan sänkyyn mutta ekan imetyksen jälkeen pidän hänet vieressä ni ei tarvi itsekkään nousta jatkuvasti. Toivottavasti sinulla sujuu imetys koska ainakin öisin se on helpompaa kun ei tarvi nousta maitoa lämmittämään. Alussa ei tosiaan ole omaa aikaa juuri yhtään mutta jonkin verran niitä pitää itselleen vaatia. Luin jostain että kun äiti huolehtii itsestään jaksaa hän huolehtia myös vauvasta, joten älä unohda itseäsi ja pyydä apua. Kyllä se arki rupee sujumaan ja näin kesällä pääsee uloskin nopeammin ja se piristi ainakin minua. Kaikkea hyvää

 

mä muistan esikoistani tuijotelleeni synnärillä ja miettineeni, että totako mun pitäis nyt sit rakastaa.. olihan se pieni ja suloinen, mutta muuten ei tuntunut miltään. ""kaikki"" oli puhuneet, että äidinrakkaus herää kun pienen saa rinnalleen synnytyksen jälkeen. no, ei heränny ei. ja mä koin kans olevani jotenkin outo... enhän mä edes oikein vielä tajunnu, että se on mun!

nyt , 7v myöhemmin, olisin kuin naarastiikeri puolustamassa lastani kaikelta pahalta. jossain välissä se äidin rakkaus sieltä pukkasi esiin.. en osaa sanoa milloin.

samoja kysymyksiä mä muistan miettineeni silloin muutenkin. ei se ole sitä loppuelämän, matkalla tulee vielä monia uusiakin murheita. mutta myös iloisia ja onnellisia hetkiä. itse aloin nauttia vauvanhoidosta vasta siinä vaiheessa kun siihen alkoi tulla vuorovaikutusta. vauvan hymyillessä koin saavani ensimmäisen kerran palkinnon kaikesta tekemästäni työstä ja valvomistani öistä. hieman isompana se pienten käsien rutistus ja märkä suukko... sit mä vasta tiesin todella että kaikki se kannatti... =)

Voimia sulle !!!

 

Tuttu fiilis, kesti ehkä kolme ekaa viikkoa ja sitten alkoi helpottaa. Johtunee hormoonimylläkästä. Ei sun tartte vielä osata tulkita vauvaa, anna vaan tissiä kaikkiin kitinöihin. Kyllä se vauva on sitten imemättä, jos se haluaakin jotain muuta. Ajastansa opit erottamaan nuo kitinät, mut alussa täytyy vaan yrittää ja erehtyä (ja vielä monta kertaa myöhemminkin). Rakkaus lapseen tulee myös ajan kanssa ja oli ainakin mun kohdalla aika huumaava tunne aluksi. Alapäästä loppuu vuoto ja tikitkin paranee muutamassa viikossa, aurinko paistaa ja pääset sitten vauvan kanssa kunnolla kesästä nauttimaan. Kyllä se siitä alkaa sujua, usko pois! Tsemppiä ja onnea pikkuisen johdosta!

 

Ai nii vielä sen verran, et kannattaa tosiaan nukkua aina kun voi ja kannattaa käydä itse ulkona vaikka vaan lyhyillä kävelylenkeillä ja sit tietty vauvan kanssa heti vaan kun mahollista. Jos elämä tuntuu sekavalta, niin pidä kirjaa vauvan syönneistä ja nukkumisista. Kellonaika paperiin, niin huomaat varmasti pian, et vauvalla on jonkinlainen oma rytmi. Se saattaa heittää monella tunnilla sinne tänne, mut on kuitenkin suunnilleen sama joka päivä.

 

Hienoa että tästäkin aiheesta keskustellaan!

Oma vauvani on nyt 1 kk vanha, ja vaikka häntä tavallaan rakastan ja teen tietysti kaikkeni hoitaakseni häntä niin hyvin kuin osaan, on päällimmäisenä tunteena epävarmuus. Epävarmuus siitä osaanko toimia oikein, epävarmuus mitä huominen tuo tullessaan ja siitä etten opettaisi vauvaa ""väärille tavoille"" tulevaisuuden kannalta. Kaikki päivät ovat erilaisia ilman mitään rytmiä, öistä puhumattakaan. Asia joka on eilen havaittu hyväksi ei välttämättä toimikaan tänään.

Hetkiä jolloin olen tuntenut itseni ehkä avuttomammaksi kuin koskaan ovat ne, kun vauva on iltayöstä huutanut tunnista toiseen, rauhoittunut aina hetkeksi jollain keinolla ja jopa nukahtanut, mutta herännyt taas hetken päästä uudestaan huutamaan. Koskaan ei voi tietää, herääkö vauva samantien nukahdettuaan vai nukkuuko tunteja putkeen. Pelkään erityisesti iltoja ja öitä, että alkaako huuto ja nukahtaako vauva. Haluaisin joskus omaakin aikaa ja ertyisesti aikaa mieheni kanssa. Mieheni osallistuu kyllä vauvanhoitoon, mutta haluisin varjella hänenkin hermojaan huudoilta.

Olen kuitenkin ajatellut että vauva kasvaa ja kehittyy koko ajan, ja silloin moni asia helpottuu ja jokin järjestys elämään kehittyy. Siis parempi ottaa päivä kerrallaan. Ja uskon että se todellinen äidinrakkaus sieltä tulee esiin ajan myötä.

 

On se kumma homma, kun noi viisaat ja akateemisesti sivistyneet neuvonantajat ei viäkään anna meillä äireille sen vauvan mukana jotakin manuaalia kun sairaalasta pois lähettävät!!

Määkin olin ihan hukassa ja paniikissa sen kiljuvan hanhen kanssa. Kotona ei oltu oltu ees tuntia viä kun jo heti perään soitettiin.
Kun sieltä pussista alko kuulua jotakin ihme vinkunaa joka meitin mielestä alko jo olla jotakin ihan ennen kuulumatonta ja ihmeellistä.
Ne vaan sieltä tayssista sitte meitä rauhotteli ja hoivas etänä ja lupas että aamulla se olis vielä hengisä.

No, kyllä se siitä.
Mutta on tää raskastaki.
Meillä on tää laps ny kohta parin viikon päästä 8 kk ja mää oon ihan loppu ja vaan odotan että pääsen takasi töihi ja leikkiin tän tiatotekniikan kanssa.
Enkä ees häpee tunnustaa.
Vaikka laitokselta tullessa meinasin että en ikina sitä nyyttiä raaskis kellenkaan toiselle antaa hoidettavaksi.
Vaikka ihanahan toi on.
Mutta niin saamarin hitleri kanssa myäs!

 

Itse taas pärjäsin tosi hyvin kotiuduttuani. Opin tulkitsemaan nopeasti vauvaa ja ei ollut mitään paniikkia koskaan. Äidinrakkaus ja vaisto tuli heti.

Mutta mutta...mitä tehdä kun taapero alkaa olla uhmaikäinen ja päivät on yhtä tahtojen taistoa. Nyt alkaa oma vaisto loppua ja hermot myös. Jos olisi joku nappula josta voisi painaa että natiainen muuttuisi taas vauvaksi...

 

Joo, mää painoin jo tässä vauvavaiheessa tota kunnan päivähoitotoimiston nappulaa jotta saisin eres jotakin holttia tähän kukkumiseen.
Ja autto kans!
Laps on pikkasta päällä 10 kk kun menee uhmaamaan kunnan perhepäivähoitoon eikä meikäläiselle!

 

Oi hyi,kun muistelenkin. Alapää oli tosiaankin ""pillun päreinä"". Repesin alas, sivuille ja virtsaputkea ohittaen vasemmalta ja oikealta ylöspäin..Viikko synnytyxen jälkeen otin peilin käteen,topzia ja desinfiontiainetta ja menin makuulle,katoin alapäätäni ja multa pääsi ""voi herran jumala mikä toosa"".Jessus sitä tikkien määrää,ja varsinkin ne,jotka sojottivat virtsaputken ja häpykielen ympärillä.Edellisessä synnytyxes repes ""vaan""väliliha leikatun haavan vierest..Mut tää näky,ja kivut!! Itku tuli,ja kun siin samas vauva heräs ja parkas,ajattelin etten todellakaan jaxa,halun ol rauhassa!! Olin väsynyt ja kipeä ku prkl!Eikö se vauva ny ois voinu viel nukkua!! Onnexi mieheni oli kuullut nyyhkytyxeni,ja tuli hakemaan vauvan syliinsä,istahti mun viakkuun,silitti poskea ja sanoi ""mä laitan kulta meille kahvia,tuu meidän poikien seuraan,pullaa en o leiponu,mutta kexiä on jäljel kolme,syö sä ne"" Heh,kyl irtos nauru..mies ku ei todelkaa leivo.Haavat parani,mieli myös,ajan kanssa,kuten kaikil muilki huohh!

 

Samat fiilingit.. vauva on nyt 2,5 viikkoa, ja kyllä on hermot pinkeenä.. Korviketta on pakko antaa ja sen lämmittäminen vie aikaa ja sillä aikaa vauva huutaa naama punasena..
Äidin rakkaus tosin syttyi heti kun vauvan sain rinnalleni.

Täällä on monet neuvoneet, että pyydä jotakuta (äitiä tms.) auttamaan. Minulle se oli vihoviimeinen mitä halusin. Asun kaukana omista vanhemmista ja ystävistä, ja sillä välin kun olin sairaalassa tuli anoppi siivoomaan ja järjestämään kotiamme. Olin hyppiä seinille kun ajattelinkin vain häntä täällä, olen sen verran itsenäinen ja haluan huusollata itse kodissani. Lisäksi tiesin että hän ei tee hommia kunnolla (en ole mikään nipo tai siivousihme minäkään, mutta kyllä v*tti kun löysin kosteita liinavaatteita ja vauvanvaatteita kaapista).
Olin niin stressaantunut, että sanoin miehelleni että en toivo AINUTTAKAAN vierailua ensimmäisen kahden viikon aikana. No, mies kertoi viestiä eteenpäin, mutta anoppi oli tietenkin asunnolla kun tulimme, ja tuli seuraavanakin päivänä, luuli että se ei koske häntä.
Sairaalassa itkin viimeset päivät, kun vieraita ravasi (anoppi tietenkin, ja muitakin miehen sukulaisia, samat jopa 2-3 kertaa) vierailuajoista piittaamatta ja minun olisi pitänyt harjotella imettämistä tai pumppasin tissit paljaana huoneessa. Ei suju vieläkään, ja tuskin tulee sujumaankaan.

Mulla on oikeesti ihan jees anoppi, mut jostain syystä jo raskausaikana se rupes ottaan päähän ihan sikana, ja aina vaan pahenee lapsen myötä. Ehkä mun hormoonit tai hänen hössötyksensä syynä?? Vieläkin pulssi nousee jos hän on tulossa kylään. Ai niin, sanoin hänelle nätisti että kiitos avusta kun olin sairaalassa mutta en tarvitse apua enää.

 

Voi että miten kumman samankaltaisia kokemuksia monella äidillä on näistä ensimmäisistä viikoista vauvan kanssa. Mutta tähän jopa epätodelliseen ""vauvapöhnä""aikaan on syynä mieletön hormonimyrsky minkä valloissa koko tuoreen äidin elimistö on. Mieliala heittelee typerryttävästä onnelisuudesta epätoivoon, paniikkiin ja masennukseen. Itkettää, väsyttää ja pelottaa. Mutta eipä tämä tila onneksi ole pysyvä, kuten jo useimmat vastasivat, muutaman viikon päästä elämä alkaa taas näyttää valoisammalle. Ja jos vähänkään mahdollista, niin yksi kunnon yöuni silloin tällöin auttaa jaksamaan ihmeesti eteenpäin.

Itselläni nyt kuopus jo kohta 8 kk ja nykyisin nukutaan yhdessä jo kuin pienet possut, poika menee nukkumaan viimeistään klo 21 ja herää klo 7.00. Välillä joudutaan laittamaan tuttia kerran tai pari, mutta muuten nukkuu rauhassa.

Joku kun ihmetteli että miten selviytyä uhmaikäisen kanssa, niin omasta kokemuksestani paras selviytymiskeino on ihan selkeä johdonmukaisuus ja jämäkkyys. Jos sanon lapselle, että ei et saa karamelliä nyt, niin sitä ei tosiaankaan sitten anneta, ei vaikka mukula karjuisi kaupan hyllyllä kurkku suorana. Ei tarvita kuin yksi lipsahdus ja periksi antamininen, niin seuraavassa tahtomistilanteessa kiukku on kahta hirvittävämpi.

Lisäksi omien hermojen kurissa pitäminen on tärkeää, ainakin meillä huomasin todella tempperamenttisten kaksoistyttärien kanssa, että jos itse aloin karjumaan lapsille, niin sitä huutoa sitten kesti aamusta iltaan. Mutta silloin kuin pysyin itse rauhallisena ja jämäkkänä ja tarjosin tahtomistilanteeseen jotain muuta vaihtoehtoa (esim saat porkkanan, mutta et karkkia), niin kaikki sujui kuin tanssi vain. Ja silloin kun tuntui että hermo kärähtää ihan totaalisesti uhmaikäisen kanssa ja mielessä jo välkyi koivuniemen herra, niin painuin saunaan lukkojen taakse ja karjuin kurkku suorana pahimman raivon pihalle, kunnes saatoin palata rauhoittuneena takaisin.

Nyt meillä jännitetäänkin parin vuoden päässä olevaa tilannetta, kun kuopus tulee uhmaikään ja nämä tempperamenttiset neitokaiset pääsevät pahimpaan murkkuikään yhtä aikaa! Onneksi sentään vanhempi poika on silloin ihan mukavassa 11 vuoden iässä, on sentään joku talossa, jolla ei pukkaa mitään uhmaa päälle