Tunnetteko elämänne olevan sellaista kuin haluaisitte sen olevan?

Kaikki on ihan ok, välillä jopa todella hyvin. Haluaisin olla onnellinen tästä kaikesta, edes tyytyväinen tähän. Silti se tunne kalvaa että haluaisi olla vapaa. Enkä siis tarkoita mitään sinkkuutta tai vastuuttomuutta, vaan sitä että tuntisi olevansa vapaa ja tehneensä itse omat valintansa nyt ja jatkossa.

Jotenkin sitä on liikaa ympärillä negatiivista velvollisuutta ja pakkoa tehdä asioita kuten toiset haluavat. Irti pitää pyristellä, mutta se on alkuun niin vaikeaa.. Tietää etteivät muut seuraa perässä vaan itse on se vastavirtaan uiva joka saa kestää vähän enemmän. Onhan se sen arvoista, en mä sillä, lähinnä alkuun pääseminen tökkii.

Mitenkäs teidän elämät, meneekö kuten haluaisitte? Jos ei, mitä aiot tehdä asialle? Päivän pohdinta

 

Elämäni on nyt aikalailla sellaista kuin haluankin sen olevan. Monella tapaa todella hyvinkin, esimerkiksi teini-ikäisten lasteni kanssa sujuu "pelottavan hyvin". Työssä nyt on leipääntymistä havaittavissa, mutta vapaa-aika ja palkkapäivä suoristaa otsaryppyjä. Uudenpuoleinen harrastus on tuonut valtavasti sisältöä ja uusia tuttavuuksia ja hauskuutta elämään, siitä olen tosi iloinen. Ja uusi ystävyys myös.
Parisuhteessa menossa pienen notkahduksen jälkeen taas valoisampi kausi.

 

Olen peruspiirteittäin hyvin onnellinen. On hyvä mies, ihanat lapset, mahdollisuus ehkä vielä yhteen lapseen. Ihana koti, töitä riittää ja niitäkin saan tehdä kotona.
Ymmärrän hienosti ton "vapaana tahtomisen". Vaikka luettelemani asiat ovatkin ne mistä olen onnellinen on myös niitä negatiivisiä asioita, tietenkin, sehän on selvä. Esim se, että koska mieheni on hurjan kiltti ja ahkera ja se myös vaikettaa hänen ei:n sanomiseensa. Joten hän siis tekee paljon töitä. 8h tehtaalla ja siihen päälle kaikki lupaamansa auttamiset jos jonkinmoisissa projeteissa, kun kerta on kätevä. Ja se tarkoittaa sitä, että lasten kanssa oleminen on minun vastuullani, lähes aina. Ja vaikka olenkin kuitenkin onnellinen tässäkin niin silti nautin ajatuksella, että joskus 25v päästä asuisimme miehen kanssa jo kaksin, hän saisi edelleen mennä miten tykkää, mutta minulla olisi aikaa lukea, maalata ja ihan mitä ikinä. Ottaisin jonkun pienen koiran paapottavaksi ja niin edelleen..

 

Yleisesti ottaen: kyllä. Perheeni on minulle rakas, työelämäni mennyt paremmin kuin olisin osannut kuvitellakkaan, mukavia tulevaisuuden suunnitelmia..tunnen saaneeni elämältä paljon.

Juuri nyt: ei. Suunnitelmat kusee, vastoinkäymisiä alkaa olla taas enemmän kuin jaksan taistella enkä saa mieheltäni riittävästi tukea taikka pysty näiden ongelmien vuoksi keskittymään raskauteen.

 

Jokunen vuosi sitten tein muutaman muutoksen elämässä: vaihdoin miestää (ja miestyyppiä), ajoin ajokortin ja ostin auton, hankimme koiran, saimme lapsen ja äitiyslomalla vaihdoin alaakin eli aloin opiskella äitiyslomalla ja jatkan nyt hoitovappalla / osittaisella hoitovapaalla. Ystäväpiirikin on vaihtunut hiljalleen (mukavampaan), muiden muutosten myötä. Alku oli hankalaa ja irtirepäisy vaati hän kyspyttelyä, mutta nyt olen onnellinen elämääni. Rohkeutta

 

Voisinko saada jotain konkreettisia esimerkkejä että mitä valintoja sitten olette tehneet "muiden vuoksi"? Siis esim., isoja vai pieniä?

 

Ei kai elämä mene ja ole sellaista kuin sen haluaisin olevan, onneksi. Mutta jotenkin otan elämän vastaan sellaisena kuin se sattuu tulemaan ja mukaudun ja tyydyn siihen.

Koen silti voivani hyvin ja olevani onnellinen elämässäni, ja mielestäni se on keskeistä. Minun onnellinen elämä on perhekeskeistä, siinä on runoa, laulua, teatteria, kulttuuria, luontoa, sieniä, marjoja, hyvää ruokaa, hieno pitkä parisuhde, paljon ystäviä ja paljon monenlaisia asioita.

Sairaudet ja muut harmit ovat jotenkin vähentäneet hinkua edes yrittää hallita elämää. Elämää rakastetaan Elämällä.

 

Lasten vuoksi olen joutunut tekemään asuinpaikan kanssa valintoja joita en välttämättä enää tänä päivänä tekisi, tosin jälleen kerran, moni hyväkin asia olisi erilailla ja todennäköisesti elämästäni puuttuisi monta ihanaa ihmistä jos emme olisi sitä muutosta tehneet, joten on se sen arvoinen kokonaisuutena ollut.

Miehen takia olen "joutunut" luopumaan paljosta. Tottakai valinta on ollut oma, mutta vääristä lähtökohdista alunperin tehty, näin jälkiviisaana on asia helppo nähdä.

Jatkossa on edessä tilanne jossa mies todennäköisesti lähtee jonnekin kauemmas opiskelemaan, joten minä olen pohdinnan edessä jäänkö tänne, jäämmekö lasten kanssa tänne, lähdemmekö kaikki mukaan vai mitä tehdään. Muutto useamman sadan kilometrin päähän luonnollisesti tarkoittaa oman elämän mukauttamista aika uuteen uskoon, joten kyse ei ole itselleni ihan pikkujutusta.

Asiaa ja oloa ei auta se että tiedän mitä muutoksia mun pitää itseni sisällä tehdä jotta voin suhtautua asioihin uudella tavalla ja löytää sen tyytyväisyyden ja onnellisuuden joka odottaa. Sitä kautta nämä isotkin "päätökset" ratkeavat itsestään kun antaa oman fiiliksen viedä. Sitä vaan on niin kauan mennyt jossain määrin toisten ehdoilla ihan huomaamattaan että siitä aidosti irti pyristely on hieman haastavaa, sitä kun ei kukaan menetä kontrollia mielellään (puhun tässä nyt niistä vastapuolista).

 

Kyllä, tunnen.

 

Tunnen kyllä. Se tunne tulee siitä luottamuksesta, että pärjään tässä hetkessä ja että saan uutta elämääni tarvittaessa. Moni kotiäiti tuntuu olevan täysin tyytymätön tilanteeseensa ja se hämmentää. Ei tämä ole lopullista, miksi en voisi nyt nauttia tästä?

 

Tavallaan joo... Toisaalta ei.... Jos olis tolleen varaa (lue rahaa) valita vähän laajemmin niin se olis kivaa. Toisaalta sitten taas haluaisin päästä siihen pisteeseen ettei rahalla olisi merkitystä, mutta tässä yhteiskunnassa köyhänä se on vähän epärealistinen toive.

 

En lukenut kuin alun ja pikaisesti vastaan, edes kirjautumatta. Sanon vaan että saan niin ajatuksestasi kiinni, TÄSYIN!! *hali*

 

Ei, ei oikein ole muu kuin koira ja tytär, mitä olen tahtonut olevankin. Mutta muuten ei vastaa ollenkaan sitä mitä halusin.

 

Tunnen kyllä. Se tunne tulee siitä luottamuksesta, että pärjään tässä hetkessä ja että saan uutta elämääni tarvittaessa. Moni kotiäiti tuntuu olevan täysin tyytymätön tilanteeseensa ja se hämmentää. Ei tämä ole lopullista, miksi en voisi nyt nauttia tästä?

Harmittavan monet eivät näe kulma taa tai osaa ajatella sinne. Elämä on tätä NYT, se ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Olisi hyvä ihan oikeasti osata nauttia siitä kotona olemisesta ja pienistä lapsista, ne ei ole pieniä aina. Klisee ehkä, mutta paikkansa pitävä.

Vaikka kyllä minuakin hirvittää toisaalta, että jaksaisinko vielä neljännen vauva vuoden, mutta sitten taas. Se on vain vuosi. Mitään ei saa jos ei uskalla.

 

[QUOTE="vieras";24886097]Harmittavan monet eivät näe kulma taa tai osaa ajatella sinne. Elämä on tätä NYT, se ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Olisi hyvä ihan oikeasti osata nauttia siitä kotona olemisesta ja pienistä lapsista, ne ei ole pieniä aina. Klisee ehkä, mutta paikkansa pitävä.

Vaikka kyllä minuakin hirvittää toisaalta, että jaksaisinko vielä neljännen vauva vuoden, mutta sitten taas. Se on vain vuosi. Mitään ei saa jos ei uskalla.[/QUOTE]

Muista en tietenkään tiedä miten he tilanteensa käsittävät, mutta omalla "tyytymättömyydelläni" tai miksi sitä haluaakaan kutsua ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä elämä sisältää.

Olen kotona pienten lasten kanssa kyllä, mutta mikään mitä tällä hetkellä haluan muuttaa ei liity siihen tai työntekoon, en määritä elämääni sen perusteella mitä valtaosan ajastani fyysisesti teen.

"Ongelmat" ovat sinänsä syvemmällä että minun pitää tehdä se työ ajatusmaailmani kanssa että muutan kokonaisvaltaisesti katsomustani ja suhtautumistani elämään, välittämättä siitä mitä muut asiaan sanovat, muuten mikään ei muutu olin töissä tai kotona tai tein mitä tahansa.

En nyt varmaan ollenkaan saa selitettyä tätä vapautumisen ajatustani, mutta ei se mitään, tämä selventää itselle asioita (ja kieltämättä arvattavissa olleita näkemyseroja) joten hyöty sinänsä

 

En ole tyytyväinen. Oikeastaan mikään ei ole mennyt niin kuin olin ajatellut/halunnut. Mutta eipä voi mitään...