Tunnetteko ihmisiä, joiden kanssa ei voi keskustella mistään muusta kuin heistä itsestään?

Voikun kuulostaa tutulta.. Olen ollut jo monta vuotta ystävä ihmisen kanssa joka ei ole suoraan sanoen kiinnostunut muuta kun itsestään ja tehny hyvin selväksi, että muidenki pitäisi olla kiinnostuneita vain ja ainoastaan hänen asioistaan.

Ja tämän ihmisen kohdalla aiheen ei aina edes tarvitse koskea häntä tai hänen asioitaan... Jos alat puhua jostain yleensä hän alkaa vain puhua mun päälle ja selittää muita juttuja.. Minun juttuihin vastaus on "mhhh.." SIllo kylllä kuuntelee mielellään jos mulle jotain ikävää sattunut, mutta esim kun kerroin onnellisena hälle että olen raskaana niin kommentti oli tyyliin "mä arvasin" ja irvailua..

 

Itse asiassa mä en mielelläni keskustele kenenkään kanssa. Mutta jos joku työntyy esimerkiksi ruokaseuraksi, niin sitten mä varmaan juttelen itsestäni. Tai työstäni. Mua ei huvita kuunnella vapaa-aikanani muita ihmisiä.

Olen ammatiltani lääkäri ja kuuntelen siis muita työkseni. Olen hyvä näyttämään kuuntelevaiselta. Siksi kaiken maailman jonninjoutavuudet haluaa kai mielellään puhua mun kanssa niistä heidän asioista. Nou tänks. Pitäkää juttunne.

 

Voikun kuulostaa tutulta.. Olen ollut jo monta vuotta ystävä ihmisen kanssa joka ei ole suoraan sanoen kiinnostunut muuta kun itsestään ja tehny hyvin selväksi, että muidenki pitäisi olla kiinnostuneita vain ja ainoastaan hänen asioistaan.

Ja tämän ihmisen kohdalla aiheen ei aina edes tarvitse koskea häntä tai hänen asioitaan... Jos alat puhua jostain yleensä hän alkaa vain puhua mun päälle ja selittää muita juttuja.. Minun juttuihin vastaus on "mhhh.." SIllo kylllä kuuntelee mielellään jos mulle jotain ikävää sattunut, mutta esim kun kerroin onnellisena hälle että olen raskaana niin kommentti oli tyyliin "mä arvasin" ja irvailua..

Vaikka itse en jaksa aina kuunnella muiden juttuja, en oleta kenenkään olevan erityisen kiinnostunut minunkaan jutuista.

Päinvastoin, kuvittelin lasten pikkulapsiaikana, että eihän jumalauta ketään voi kiinnostaa oppiiko joku konttaamaan tässä kuussa vai seuravassa, enkä puhunut edes lapsistani muille.

itse pidän sitä aika selviönä että ihnmisiä kiinnostaa pääasiassa omat asiat.

 

Mulla on parikin kaveria tuommottisia.
Niiden seuraan tulee hakeuduttua aina kun itsellä menee kaikki tosi pahasti päin persettä ja ei millään jaksaisi puhua siitä.

 

Joo, tunsin tuollaisen. Kutsui aina itsensä kylään, ja alkoi tuntikaupalla kertomaan itsestään ja ongelmistaan. Puhuu päälle jos yritin välillä kääntää keskustelua itseeni. Jonkin aikaa jaksoin tuota, mutta pidemmän päälle alkoi kyllästyttämään ja laitoin välit poikki.

 

Välillä havahdun miettimään olenko töissä juuri tuollainen kuin moni täällä kuvailee. Saatan ollakin.

Homma vaan menee niin, että minulla on tasan yksi työkaveri ja hän on melkoinen tuppisuu. Olen yrittänyt vastavuoroista keskustelua herätellä ja varovasti kysellä häneltä miten meni viikonloppu tms. Hän vastaa, mutta lyhyesti ja se siinä. Hän on ystävällinen ja mukava ihminen, mutta en ole vielä ottanut selvää onko hän ujo vai jotenkin varautunut. Meillä on töissä ajoittain paaaljon luppoaikaa ja se olisi aika kamalaa istua vierekkäin ihan hiljaa. Tätäkin olen kyllä kokeillut, mutta se ei saa aikaan työkaverissani keskustelun avaamista, mutta kyllähän yrittää jotenkin rikkoa hiljaisuutta (haukottelee, onpas täällä kylmä tms) ja selvästi helpottunut kun taas aloiten jonkun monologin.

Olen ajatellut, että tavallaan "omistan" omat juttuni ja niitä voin levitellä ja höpötellä turvallisesti jos haluan. Toisten asioita minulla ei ole lupaa levitellä ja jos toinen ei halua minulle omista asioistaan kertoa niin se on hänen valintansa. En halua piinata ketään jatkuvasti utelemalla hänen asioistaan, ehkä hän kertoo sitten kun kokee olevansa valmis. Siihen asti on nähtävästi kuunneltava juttuja minusta ja mielipiteistäni tai oltava hiljaa.

 

Välillä havahdun miettimään olenko töissä juuri tuollainen kuin moni täällä kuvailee. Saatan ollakin.

Homma vaan menee niin, että minulla on tasan yksi työkaveri ja hän on melkoinen tuppisuu. Olen yrittänyt vastavuoroista keskustelua herätellä ja varovasti kysellä häneltä miten meni viikonloppu tms. Hän vastaa, mutta lyhyesti ja se siinä. Hän on ystävällinen ja mukava ihminen, mutta en ole vielä ottanut selvää onko hän ujo vai jotenkin varautunut. Meillä on töissä ajoittain paaaljon luppoaikaa ja se olisi aika kamalaa istua vierekkäin ihan hiljaa. Tätäkin olen kyllä kokeillut, mutta se ei saa aikaan työkaverissani keskustelun avaamista, mutta kyllähän yrittää jotenkin rikkoa hiljaisuutta (haukottelee, onpas täällä kylmä tms) ja selvästi helpottunut kun taas aloiten jonkun monologin.

Olen ajatellut, että tavallaan "omistan" omat juttuni ja niitä voin levitellä ja höpötellä turvallisesti jos haluan. Toisten asioita minulla ei ole lupaa levitellä ja jos toinen ei halua minulle omista asioistaan kertoa niin se on hänen valintansa. En halua piinata ketään jatkuvasti utelemalla hänen asioistaan, ehkä hän kertoo sitten kun kokee olevansa valmis. Siihen asti on nähtävästi kuunneltava juttuja minusta ja mielipiteistäni tai oltava hiljaa.

Näin minäkin tämän asian näen ja koen: mulla on lupa puhua mun asioista, edes lapseni eivät ilahdu jos kerron heidän asioistaan toisille, kolmansille osapuolille.

Ja sitten vanhemmiten sitä yrittää joskus olla hauskakin ja pitää keskustelua yllä huumorin keinoin. No, mullahn on lupa tehdä vitsiä itsestäni, ei kenestäkään muusta.

Minusta se että puhuu itsestään on vaan hienotunteista verrattuna siihen että puhun ja mölisen toisista ja juoruan muiden asioita. Ja minähän en puhu paljon, puhun vähn. Jos joku haluaa itsestään puhua niin ok, mielelläni kuuntelen. Siitä en pidä että puhutaan ihmisistä jotka eivät ole paikalla.

 

Mulla on yksi ystävä, joka valittaa että olen tuollainen. Hän on myös luennoinnut mulle siitä, että mun pitäisi kysellä hänen kuulumisensa ja asiansa. Tavallaan ymmärrän pointin MUTTA... Kerran oikein loukkaantuneena vaati että kyselen häneltä ''jotain''. Siis ''mitä vaan''. Muutaman kerran yritettyäni ärsyynnyin ja tiuskaisin jotain, että ''Jos sulla on joku juttu sydämmellä, niin voitko vaan kertoa, kun en mä voi täältä arvailla!'' En sitten osannut arvata että halusi puhua menkkakivuistaan.

Tässä suhteessa väitän ettei ongelman ydin ole mussa. Kaikki ihmiset puhuvat enimäkseen itsestään, ja tämän henkilön kanssa höpöttelen sitten ummet ja lammet PITÄÄKSENI YLLÄ edes jonkinlaista keskustelua. Hän ei siis itse kerro juuri mitään, jollei erikseen kysytä. On sekin ärsyttävää. Ja siis TIETENKIN kysäisen että mitä kuuluu jne. kun nähdään, mutta ei näemmä riitä, pitäisi kysellä yksityiskohtaisemmin ja tentata toisen intiimejä yksityisasioita, joista muuten ajattelen ettei mun sovi niistä kysellä, vaan että kukin saa itse päättää mistä intiimiasioistaan haluaa kertoa.

Muiden ystävien kanssa tilitetään kyllä kovasti omista asioistamme, mutta se menee kahteen suuntaan, kukin vuorollaan. Toimii ihan hyvin.

 

Kiintoisa aihe ja ymmärrän ap:n pointin. Toisaalta tasaaminen viivottimella ei liene asiassa järkevää. Ihmisten persoonallisuudet kun ovat erilaisia, toisille sopii kuuntelijan rooli paremmin, toisille puhujan rooli. Taustalla ei ole välttämättä mitään kielteistä tai pahantahtoista.

Avoin ihminen tarvitsee kuuntelevan ja samalla sopivasti omistakin asioistaan kertovan ihmisen. Hiljainen ja arka ihminen on pulassa avoimen ja ulospäinsuuntautuneen ihmisen kanssa.

 

Tunnen. Sekä äitini että etenkin isäni ovat juuri tuollaisia. Monesti isän kanssa keskustellessa hän ei edes huomaa jos sanon jotain muuta kuin "jaaha, mmhm" vaan hän vain jatkaa juttuaan kuin en olisi sanonut mitään. Jos minulla on jotain kysymistä, joudun monesti toistamaan kysymykseni 2-3 kertaa ennen kuin hän huomaa kuunnella ja vastata. Viimeksi sain esim. johonkin väliin mainittua että saimme varattua lomalennot. Siitä hän jatkoi kertomalla kuinka hänen viime reissullaan oli hyvä ravintola jne jne jne. Hän ei edes kysynyt minne olemme menossa ja milloin. Enempää en ehtinyt itse kertoa, koska hänen puhetulvaansa on aika vaikea saada mitään väliin. Samaa on jatkunut aina, joten harvoin edes yritän kertoa yhtään mitään omia asioitani koska AINA lopputulos on sama. Joten kommunikaatiomme on täydellisen yksipuolista, eivätkä kummatkaan vanhemmistani tiedä minun elämästäni yhtään mitään, äiti ei edes esim. poikaystäväni nimeä (olemme seurustelleen kuitenkin jo noin 1.5 vuotta!).

 

Tunnen. Sekä äitini että etenkin isäni ovat juuri tuollaisia. Monesti isän kanssa keskustellessa hän ei edes huomaa jos sanon jotain muuta kuin "jaaha, mmhm" vaan hän vain jatkaa juttuaan kuin en olisi sanonut mitään. Jos minulla on jotain kysymistä, joudun monesti toistamaan kysymykseni 2-3 kertaa ennen kuin hän huomaa kuunnella ja vastata. Viimeksi sain esim. johonkin väliin mainittua että saimme varattua lomalennot. Siitä hän jatkoi kertomalla kuinka hänen viime reissullaan oli hyvä ravintola jne jne jne. Hän ei edes kysynyt minne olemme menossa ja milloin. Enempää en ehtinyt itse kertoa, koska hänen puhetulvaansa on aika vaikea saada mitään väliin. Samaa on jatkunut aina, joten harvoin edes yritän kertoa yhtään mitään omia asioitani koska AINA lopputulos on sama. Joten kommunikaatiomme on täydellisen yksipuolista, eivätkä kummatkaan vanhemmistani tiedä minun elämästäni yhtään mitään, äiti ei edes esim. poikaystäväni nimeä (olemme seurustelleen kuitenkin jo noin 1.5 vuotta!).

Miksihän tässä usein käy näin?Vanhempi puhuu lapsi kuuntelee.

Kun esim. itse yritän lapsiltani kysellä jotain, niin eivät tykkää siitä yhtään. Eivät halua mun kyselevän asioistaan, vaan kokevat tenttaamisena.

Sitten yrittää saada heidät puhumaan sillä tavalla että höpöttää itse. Ja sekään ei siis toimi.

Mullahan oli mummo, joka pystyi pitää monologia yllä tunteja, pysähtymättä kertaakaan tai kysymättä kertaakaan välissä multa mitään.

Itse olen hiljaisempi, mutta vanhempi lapsi-suhde on vaikea. Meillä ainakin suvussa vanhemmat sukupolvet puhuvat ja nuoremmat hiljempaa.
Miksi siinä käy näin?

 

Mä taidan höpöttää suu vaahdossa omista asioistani, MUTTA kuuntelen kyllä ystäviänikin. Olen huomannut, että lähes KAIKKI puhuvat mielellään itsestään/omista asioistaan ennemmin, kuin kuuntelevat toisten huolia tms.
Mä inhoan taas ihmisiä, jotka eivät puhu, koska kiusallinen hiljaisuus on mielestäni pahinta. Täytän sen kyllä höpöttämällä, jos en itsestäni, niin säästä sitten.

 

[QUOTE="heh";28069610]Miksihän tässä usein käy näin?Vanhempi puhuu lapsi kuuntelee.

Kun esim. itse yritän lapsiltani kysellä jotain, niin eivät tykkää siitä yhtään. Eivät halua mun kyselevän asioistaan, vaan kokevat tenttaamisena.

Sitten yrittää saada heidät puhumaan sillä tavalla että höpöttää itse. Ja sekään ei siis toimi.[/QUOTE]

No, minä en odottaisi edes kyselyä, riittäisi kun kuuntelee silloin kun itse alan kertoa. Ja sen jälkeen ehkä kyselee tarkentavia kysymyksiä, tai ei ainakaan vaan vaihda puheenaihetta takaisin itseen. Tietysti jos lapsesi ovat tosiaan vielä lapsia (siis alle 20v) niin asia on eri, harva teini-ikäinen ainakaan tykkää siitä tenttaamisesta. Silloin(kin) riittää kun osoittaa kuitenkin olevansa kiinnostunut niinä harvoina hetkinä kun lapsi sitten jotain alkaa itse kertoa.

 

No, minä en odottaisi edes kyselyä, riittäisi kun kuuntelee silloin kun itse alan kertoa. Ja sen jälkeen ehkä kyselee tarkentavia kysymyksiä, tai ei ainakaan vaan vaihda puheenaihetta takaisin itseen. Tietysti jos lapsesi ovat tosiaan vielä lapsia (siis alle 20v) niin asia on eri, harva teini-ikäinen ainakaan tykkää siitä tenttaamisesta. Silloin(kin) riittää kun osoittaa kuitenkin olevansa kiinnostunut niinä harvoina hetkinä kun lapsi sitten jotain alkaa itse kertoa.

Hyviä vinkkejä, kiitos!

 

Kyyyllä, lasten mummo, aka anoppi. Vaikka sanoisin mitä (lapset kipeinä, auto rikki, vesi tulvii rikkoutuneesta putkesta ja itse paskoin just housuuni kamalassa ripulissa) niin hän vaan "jaa... mutta tiedätkö näin oudot linnunjäljet postilaatikolla, mikähän se oli, olikohan se räkäkuukkeli vai mikä, naapuri sanoi että ei ollut mutta niin siellä oli postissa kuule mainos siitä imurista jonka ostin ja blaa blaa"....

 

Tiedän yhden tapauksen. Oltiin hyviä ystäviä, mutta nyt olen pitänyt hajurakoa viimeiset kuukaudet. Ja voi että, kyllä tuntuu kuin olisi uudelleen herännyt tähän maailmaan! Enää ei elämä pyörikkään hänen ongelmiensa ympärillä. Voin vihdoin ja viimein keskittyä vain ja ainoastaan itseeni.

Tämä entinen ystävä osoittautui loppujen lopuksi katkeraksi ja kateelliseksi. Hän ei vain sietänyt kuulla minun kuulumisiani. Minulla ei ikinä ollut oikeutta valittaa mistään, koska hänellä oli asiat aina pahemmin. Jos purin mieltäni jostakin asiasta, hän vähätteli tätä ja kertoi kuinka hänellä on kahta kauheampi tilanne. Myytiin asunto, koska halusimme muuttaa lapsiystävällisemmälle alueelle. Sain kuulla olevani kiittämätön, kun ylipäätään haluan pois omasta asunnosta, hän kun joutuu kaupungin vuokra-asunnossa itse kituuttamaan. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka.

Hänen piti aina saada kaikki mitä minulla oli. Lapselle tuli hankkia saman merkkiset vaunut, kantoreput, sängyt ja syöttötuolit. Vaikka sitten velkarahalla, huonommat eivät voineet olla.

Jos ja kun itselleni sattui jotakin hyvää ja näkyvää, siihen ei reagoitu. Ostin itselleni hevosen muutama kuukausi sitten, tähänkään hän ei muuta kommentoinut kuin OK. Olin jo kauan haaveillut oman hevosen hankkimisesta, ja odotin edes kysymystä, että millaisen. Mutta ei.

Viimeinen niitti oli, kun ulkona yhdessä ollessamme hän kävi päälle ja tönimään. Syystä että, olin saanut enemmän huomiota miehiltä kyseisenä iltana. Öö!? Jos joku tulee katkeraksi kännisten ukkojen sönkötyksestä, niin siitä vaan, pitäkööt hyvänään..

Lopetin ystävyyden. Tajusin samalla hetkellä, että ystäväni ei ollut ollenkaan tietoinen mitä minulle edes sillä hetkellä kuului. Uudesta asunnosta, läheisen sairastumisesta vakavasti, työpaikan vaihdoksesta ja muusta. Häntä ei vain kiinnostanut kukaan muu kuin oma itsensä.