Tuntuuko oma elämäsi koskaan epäreilulle?

Millasissa asioissa?

 

tuntuu,kun on joutunut itse luopumaan paljosta miehen ammattivalinnan takia.

 

No ei oikeastaan.. Tai ehkä vähän. Ihmettelen vanhempieni tapaa pitää minua (ja perhettäni) täysin eri asemassa kuin veljiäni En nyt tiedä onko se nyt epäreilun tuntuista niinkään, mutta ärsyttävää ja loukkaavaa. Muuten ei.

 

Joka ikinen päivä. olen luopunut niin monesta haaveesta ja muutenkin elämä ei näytä tänne sitä valosempaa puoltansa. lapset on ainut iloni ja onneni

 

Tuntuu et kaikki hyvä tapahtuu muille ja me vaan rämmitään paskassa.

 

Välillä joo. Muut sisarukset saa elää omaa elämäänsä ja tehdä omat päätöksensä mutta minun pitäisi hyppiä isäni pillin tahtiin. Ja taas ollaan oltu kaksi kuukautta mykkäkoulussa kun ilmoitin eläväni omaa elämää...

 

Nää... En osaa sanoa. Itse olen osani valinnut ja joskus on raskaampaa, mutta pääasia, että olen sovussa itseni kanssa.

 

Vois tuntua, mutta ei oikeastaan tunnu.
Mun elämässä on tosi monia asia ihan hirveessä jamassa, mutta katkeruus ei auta mitään.
Mulla on kuitenkin monia asioita mitä muilla ei ole (henkisessä mielessä).

 

Joskus tuntuu, mutta yleensä oon ihan tyytyväinen siihen mitä mulla on.

 

Ei oikeastaan, vaikka olen elämässäni kamppaillut erilaisten terveydellisten ongelmien kanssa ja olen kokenut niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Elämä on ja lopulta se ei sitten enää ole. Siihen asti mennään näillä.

 

Joo, joskus hetkittäin. Kun jotain tapahtuu, eikä oikein ota selvää asioiden tarkoituksellisuudesta.

 

En oo viellä keksinyt ja ikää jo 30, eli tuntuu

 

Tuntuu epäreilulta.
Onneksi aina ei ole näin, mutta silloin kun menkat alkaa.

 

Tuntuu ehkä siltä, että elämä on mua kohtaan reilumpi, kuin joitain muita.

 

Monestikin tuntuu, mutta sit taas välillä on niiiiin reilua että tuo epäreiluus unohtuu

 

Olen onnekas, vaikka suuria surunaiheita on.

 

Todellakin tuntuu... Tiedän ettei saisi ajatella näin, mutta silti... Ainoa ilo elämässäni on lapseni <3<3 Hän onkin ihana ilo Kaiken olen menettänyt, ystävät, miehen jne...

 

Joskus aiemmin tuntui, mutta suurin osa asioista mitkä oli huonosti, oli ihan itse aiheutettuja, ei niinkään epäreiluja..Nykyään tunnen olevani onnekas, asiat on juuri niinkuin "pitääkin".

 

Tuntuu kyllä että itsellä on asiat aivan epäreilun hyvin verrattuna muihin... lapsuus oli onnellinen ja turvallinen, ei ole melkein mitään terveysongelmia, sairastan harvoin, ei reikiä hampaissa, olin hyvä koulussa, opiskelin hyvän ammatin, mielenterveys on vakaa, olen ihan normaalin näköinen ja kokoinen, vierellä on hyvä mies, tulin helposti raskaaksi, asuntolainaa on tosi vähän, osaan tyytyä materiaalisesti vähään eli kaikkea on tuloista riippumatta aina ollut tarpeeksi, minulla on vakituinen työpaikka vaikka en työstä pidäkään, eli mitään ura-perheristiriitojakaan ei ole.

Teen jonkin verran vapaaehtoistyötä "syrjäytyneiden" parissa, ja täytyy sanoa että ne ihmiskohtalot saavat kyllä miettimään tämän maailman perinpohjaista epäreiluutta!

 

Ei tunnu. Kaikki on hyvin. Edellisen kerran tuntui epäreilulta kaksi vuotta sitten toukokuussa, kun odotin esikoista ja mies oli 6 viikkoa putkeen poissa kotoa töiden takia.

 

Tuntuu. Muut tuntuu tekevän lapsia sarjatuotantona ilman vähäisintäkään ongelmaa. Meille raskautuminen ei ole ongelma, vaan se raskaana pysyminen. Tavalla tai toisella Luoja vie kuitenkin kaiken, ennemmin tai myöhemmin. Miksi siis viittis kohta enää yrittää?
Onneks yksi rakas on saatu elävänä ja terveenä syliin saakka, Luojalle Kiitos! :heart:

 

Kyllä.
Mut nyt ton likan syntymän jälkeen on alkanu näyttää valoisammalta.
Toiset sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja mä oon kai sairastunut synnytyksen jälkeiseen onnellisuuteen.

 

Joissain asioissa juu. Siis verrattuna ihmisiin jotka ainakin vaikuttavat olevan noissa asioissa onnekkaampia. Mutta toki positiivistakin on paljon ja kirkkaasti menee silti plussan puolelle, eli onnekas ja onnellinen olen olen silti. =) Elämässäni paljon saanut.

Mutta siis raskaimpina hetkinä saattavat tällaiset asiat nousta mieleen:

- ei sukulaisia tai isovanhempia lähellä. ts ei heistä mitään apua lasten kanssa eikä edes sitä kahvitteluseuraa. Syyllisyys siitä ettei omasta puolestamme olla oltu tarpeeksi heitä auttamassa ja tukemassa.
- pikkuveljen itsemurha reilu 2v sitten veti maton jalkojen alta monelta. Surutyö vielä pitkälti kesken ja joskus ahdistaa todella. Paitsi itseni puolesta, ennen kaikkea niiden läheisten jotka voivat nyt niin huonosti. :/
- esikoisen downin syndrooma
- kuopuksen autismiepäily, muutenkin todella raskas lapsi jonka kanssa jatkuvasti jotain... kaikki epävarmuus tuon suhteen muutenkin
- oma jatkuva sairastelu on ärsyttänyt tämän talven aikana. ja siihen vielä lasten sairastelut päälle ja töissäkin pitäisi käydä, stressiä sen suhteen ja huonoa omaatuntoa.

 

No todellakin. Tämä ei ole juurikaan liioiteltua sanoa että mulla menee kohtalaisen vittumaisesti ja päin helvettiä suurimman osan ajasta ja parasta on, ettei kukaan ota tosissaan kun olen sanonut että kohta lähtee sokka irti.