Tuomittu yksinäisyyteen?

Mikähän auttaisi pääsemään ylös tästä suosta? Taustaa: kahden lapsen yh, 7v karua aviota ja +2v sinkkuna. Ihan jees näköinen ja vähän päälle 30v.

Miten ikinä pystyn tai pääsen uuteen ihmissuhteeseen jos luotto muihin on suhteellisen nollassa? En vaan kykene ajattelemaan itseäni toisen kanssa.

Miten te muut eronneet ootte päässy eteenpäin? Vai heräänkö vasta 60v siihen että menipä elämä yksinäisyydessä? Tuntuu siltä että olen antanut itselleni elinkautisen yksinäisyydessä.

 

Oletko nainen vai mies?

Naisille löytyy helposti hauskanpitoseuraa miehistä? Vakavampaa parisuhdetta voi olla hankalampi löytää, jos lapset ovat vielä pieniä.

 

Anna itsellesi aikaa. Älä laita itseäsi mihinkään yksinäinen-kategoriaan, jossa pysyt hautaan asti.

Yritä ajatella ihmisistä positiivisesti. Aloita miettimällä ystäviäsi: miksi olet hänen ystävänsä, mitä hyvää hänessä näet? Tämä ajatusleikki voi valmentaa sinua ajattelemaan myös hyviä puolia uusissa tuttavuuksissa.

 

Taidan olla vahan outo, mutta minulle sinkkuna olo eron jalkeen on aivan ihana olotila!! En usko, etta 6-kymppisena ajattelen etta elama meni yksinaisyydessa, vaikka yksin olisinkin siihen asti. Minulla on teini, paljon ystavia, ihania sukulaisia (tosin eri maassa), duuni... mita minulla ei ole on MIES! Ei huono juttu ollenkaan.

 

Taidan olla vahan outo, mutta minulle sinkkuna olo eron jalkeen on aivan ihana olotila!! En usko, etta 6-kymppisena ajattelen etta elama meni yksinaisyydessa, vaikka yksin olisinkin siihen asti. Minulla on teini, paljon ystavia, ihania sukulaisia (tosin eri maassa), duuni... mita minulla ei ole on MIES! Ei huono juttu ollenkaan.

Nojooh! Hyvä pointti! Ehkä se kaipuu tulee siinä vaiheessa kun ois kiva halata tai nojautua mieheen. Enkä sitä ns.surkuttele päivän kuluessa vaan juurikin noina "pimeinä" hetkinä. Täytyy ostaa poikaystävätyyny ja sitä halata ajan parantaessa haavoja.

 

Mikähän auttaisi pääsemään ylös tästä suosta? Taustaa: kahden lapsen yh, 7v karua aviota ja +2v sinkkuna. Ihan jees näköinen ja vähän päälle 30v.

Miten ikinä pystyn tai pääsen uuteen ihmissuhteeseen jos luotto muihin on suhteellisen nollassa? En vaan kykene ajattelemaan itseäni toisen kanssa.

Miten te muut eronneet ootte päässy eteenpäin? Vai heräänkö vasta 60v siihen että menipä elämä yksinäisyydessä? Tuntuu siltä että olen antanut itselleni elinkautisen yksinäisyydessä.

Olen pitänyt itsestäänselvyytenä, että uuden ihmisen kanssa luottamus on aina nolla. Miksi uuteen ihmiseen pitäisi edes oletusarvoisesti voida luottaa? Se ei tarkoita sitä, että eittämättä pitää epäillä kaikesta pahasta, mutta ole mitään syytä luottaa tuntemattomaan.
Luottamus rakennetaan vuosien saatossa.

Kenties vaadit itseltäsi liikoja. Ehkä se homma lähtee pyörimään sitten, kun löydät jonkun sellaisen, jonka kanssa koet, että voit alkaa rakentaa luottamussuhdetta.

 

Mikähän auttaisi pääsemään ylös tästä suosta? Taustaa: kahden lapsen yh, 7v karua aviota ja +2v sinkkuna. Ihan jees näköinen ja vähän päälle 30v.

Miten ikinä pystyn tai pääsen uuteen
ihmissuhteeseen jos luotto muihin on suhteellisen nollassa? En vaan kykene ajattelemaan itseäni toisen kanssa.

Miten te muut eronneet ootte päässy eteenpäin? Vai heräänkö vasta 60v siihen että menipä elämä yksinäisyydessä? Tuntuu siltä että olen antanut itselleni elinkautisen yksinäisyydessä.

Mitäs jos vain elät itsellesi ja lapsille. Kyllä kannattaa elää ajan kanssa. Sitten kun on kypsä löytämään sen uuden ei kannata hätiköidä. Mitäs jos elät nyt vain sinkkuna. Kyllä se oikea sitten tulee vastaan jos on tullakseen. Etsi vaikka uusi harrastus. Ja teet jotakin kivaa joko yksin tai lasten tai ystävien parissa. Nauti vapaudesta

 

Kuka on tuominnut sinut yksinäisyyteen? Tee asialle jotain, jos niin hauat.
Ihmettelen kyllä, mikä hinku sinulla on kiirehtiä suhteeseen, koska monesti siitä koituu vain paljon lisämurhetta elämään. Nyt sinulla on mahdollisuus tehdä omasta ja lastesi elämästä juuri sellainen kuin haluat ilman että kukaan muu tule sanelemaan siihen sääntöjä tai rajoituksia.

 

Ymmärrän hyvin New York sinun fiilikset. Itse elin 7 vuotta miehen kanssa jolla oli masennus ja jonka käytöksessä oli narsistisia piirteitä. Elämä oli todella rankkaa ja loppua kohden valon pilkahdustakaan ei näkynyt enää missään.

Tuosta suhteesta jäi isot arvet joita olen parannellut kaksi ja puoli vuotta. Meillä on kaksos pojat joiden elämän mukaan oma elämäni pyörii. Ja koska lapset ovat 95% minulla kuluu oma aikani lähinnä töissä tai nukkuessa. Tällöin se uusien ihmisten tapaaminenkin on hyvin haastavaa.

Olen syksyn myötä paljon pohtinut tätä yksin eloani. Toivoisin löytäväni rinnalleni miehen joka täyttäisi omat vaatimukseni ja toimisi lapsilleni hyvänä miehen mallina ja jaksaisi puuhastella heidän kanssaan. Mutta tässä aikakaudesta kun nopeus on valttia ei tahdo tuollaisia ihmisiä löytyä. Ihmisillä on kova kiire tavata heti ensimmäisen viestin jälkeen ja kun elämässä on muutakin kuin koira huollettavana ei samalle illalle pysty sopimaan kahvitreffejä tuosta vaan. Myös se että olisin valmis heittäytymään tuosta noin vaan uuden suhteen vietäväksi on poissa edellisen suhteen jättäminen jälkien vuoksi.

Olenkin tullut siihen tulokseen että tämä itsekseen eläminen ei silti ole pöllömpi juttu. Moni parisuhteessa elävä haaveilee sinkkuudesta jolloin voi päättää kaikesta ja tehdä mitä lystäävät. Ja vaikka se todellisuus ei olekaan niin hohdokas kuin niissä haaveissa niin siltikin sinkkuna voi elämä olla paljon paremmassa jamassa kuin parisuhteessa eläessään.

Aina kun tulee fiilis että olisi ihana saada mies jonka kainaloon käpertyä, voi siitä olotilasta riemuita. Minulle se olotila kertoo että olen parantumassa ja aikanaan olen valmis antamaan jollekin oikealle mahdollisuuden.

 

Ymmärrän hyvin New York sinun fiilikset. Itse elin 7 vuotta miehen kanssa jolla oli masennus ja jonka käytöksessä oli narsistisia piirteitä. Elämä oli todella rankkaa ja loppua kohden valon pilkahdustakaan ei näkynyt enää missään.

Tuosta suhteesta jäi isot arvet joita olen parannellut kaksi ja puoli vuotta. Meillä on kaksos pojat joiden elämän mukaan oma elämäni pyörii. Ja koska lapset ovat 95% minulla kuluu oma aikani lähinnä töissä tai nukkuessa. Tällöin se uusien ihmisten tapaaminenkin on hyvin haastavaa.

Olen syksyn myötä paljon pohtinut tätä yksin eloani. Toivoisin löytäväni rinnalleni miehen joka täyttäisi omat vaatimukseni ja toimisi lapsilleni hyvänä miehen mallina ja jaksaisi puuhastella heidän kanssaan. Mutta tässä aikakaudesta kun nopeus on valttia ei tahdo tuollaisia ihmisiä löytyä. Ihmisillä on kova kiire tavata heti ensimmäisen viestin jälkeen ja kun elämässä on muutakin kuin koira huollettavana ei samalle illalle pysty sopimaan kahvitreffejä tuosta vaan. Myös se että olisin valmis heittäytymään tuosta noin vaan uuden suhteen vietäväksi on poissa edellisen suhteen jättäminen jälkien vuoksi.

Olenkin tullut siihen tulokseen että tämä itsekseen eläminen ei silti ole pöllömpi juttu. Moni parisuhteessa elävä haaveilee sinkkuudesta jolloin voi päättää kaikesta ja tehdä mitä lystäävät. Ja vaikka se todellisuus ei olekaan niin hohdokas kuin niissä haaveissa niin siltikin sinkkuna voi elämä olla paljon paremmassa jamassa kuin parisuhteessa eläessään.

Aina kun tulee fiilis että olisi ihana saada mies jonka kainaloon käpertyä, voi siitä olotilasta riemuita. Minulle se olotila kertoo että olen parantumassa ja aikanaan olen valmis antamaan jollekin oikealle mahdollisuuden.

Hämmästyttävän yhdenkaltainen tilanne meillä kummallakin! Ihan kuin omaa tarinaa ois lukenut!

Ei mulla kiire ole, mutta jos tahtoisinkin tutustua uuteen ihmiseen niin muilla tuntuu olevan kiire. Kaikkea pitäisi tehdä nyt ja heti. Kahville menokin vaatii jo paljon voimia ja järjestelyitä. Kuitenkin yli 2v hiihtänyt yksin lasten kanssa. Enkä juurikaan miestä ole kaivannut sotkee kuvioita. Joskus vaan havahtuu katselemaan ympärilleen aivan kuin kaipaisi jotain.

 

Mikä siinä poikaystävässä niin kiehtoo, että sellanen pitäisi pakosti olla?
Tuollaset ihmiset on jotenkin masentavia ja naiiveja. Eivät osaa olla yksin tai löydä elämästä muuta sisältöä kuin joku kumppani oltava siinä vierellä ja jos ei ole niin sitä on metsästettävä.
Sullakin on perhe, mihin sä sitä poikakaveria tarvitset. Tyynyksi?
Otahan lapsi viekkuun nukkumaan.

 

http://www.ts.fi/uutiset/paikalliset/3686155/Deittipuijari+petkutti+naisilta+rahat+ja+katosi

 

Mikä siinä poikaystävässä niin kiehtoo, että sellanen pitäisi pakosti olla?
Tuollaset ihmiset on jotenkin masentavia ja naiiveja. Eivät osaa olla yksin tai löydä elämästä muuta sisältöä kuin joku kumppani oltava siinä vierellä ja jos ei ole niin sitä on metsästettävä.
Sullakin on perhe, mihin sä sitä poikakaveria tarvitset. Tyynyksi?
Otahan lapsi viekkuun nukkumaan.

Voisin mä olla ilmankin lopunikää mikäli sikseen tulee! ei mua kiinnosta panosuhteet yms. Mulle riittäisi ystävyyskin. Se että voin pyytää jonkun tekee voimaa vaativat kotityöt. Joskus on raskasta raataa yksin tilan töitä. Mutta orjaa/uutta isää en etsisi. Kumppania arkeen.