Tuska ei katoa, vaikken ole enää täysin lapseton

Ensimmäistä kertaa tänne kirjoitan.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että minä en enää ole täysin lapseton, onhan meillä kaksoset. Jotenkin vaan nyt kun lapsemme ovat jo isoja ja periaatteeessa vauva mahtuisi perheeseen, lapsettomuus taas koettelee mieltäni. On niin tuskallista tajuta ettei ehkä enää lapsia lisää saakaan, eikä uusiin hoitoihin jaksa lähteä. Kaikki alkaisi tavallaan alusta.

Se mitä tällä viestillä nyt haen, kaipaan kai tukea/neuvoja muilta lapsettomilta seuraavaan: meillä olisi ehkä mahdollisuus aloittaa hoidot alusta yksityisellä. Mutta varmasti jokainen hoidoissa ollut tietää mitä se on henkisesti. Ja pelko siitä ettei tärppääkään. Toinen ongelma: yksityisellä on todella kallista, mutta julkiselle emme halua, sillä siellä aloitimme kaiken tämän ja koin oloni kauhean ahdistuneeksi (muitakin syitä on miksi ei). Tottakai asia on ahdistava, mutta yksityisellä oli paljon helpompaa. Jos tietäisin, että vielä yhden lapsen saisin, olisin siitä ehdottomasti valmis maksamaan. Pelko kuitenkin tässä tapauksessa on suuri, ettei enää onnistukaan ja muutenkin kun aika pienituloisia olemme.

Se mikä tässä nyt mietityttää, on se että pitäisikö tyytyä olemaan onnellinen kahdesta lapsesta, ja surra nyt kerralla pois se ettei lisää enää tule. Tottakai olen todella onnellinen ja kiitollinen nytkin!!! Mutta kyllä se vielä oman surunsa vaatii, olisimme kuitenkin enemmänkin lapsia toivoneet. Vai yrittääkö jatkaa hoidoissa, mutta sitten ehkä pettyä ja surra vasta sen jälkeen. Tiedän, että siinä vaiheessa minua myös harmittaisi todella paljon ne menetetyt rahat.

Selvää on se, ettei meille ikinä tule perinteisellä menetelmällä lapsia, sillä nuo kaksikin ovat jo niin suuri ihme. Vikaa löytyy molemmista, ja aivan liikaa. Kaksosten jälkeen oli kolme pas-siirtoa, joista ei tärppiä. Siinäkin yksi syy, että mietin kannattaako enää jatkaa.

On vaan niin tuskallista seurata kun kaikille tutuille syntyy lisää lapsia. Monesti vielä suututtaa kun sellaiset ihmiset niitä saavat -ja ihan tuosta vain- jotka eivät osaa sitä arvostaa. Elämä on joskus todella julmaa.

Mitä te hyvät ihmiset tekisitte tilanteessamme? Jotenkin vain tämä päätös tuntuu nyt niin lopulliselta itsestä. Ajattelin että joko nyt jatkaisimme, tai sitten ei koskaan, sillä tuo surutyö olisi helpompi tehdä kerralla pois. En vain tajua miksi en voisi vaan nauttia ihanista ihmeistäni ja tajuta että olen saanut paljon, sisällä vaan tuntuu se suru.Toivottavasti joku jaksoi lukea.

 

Muistat varmasti itse mitä mietit asiasta ennen kuin sinulla oli lapsia? Se on varmasti se tunnepitoinen mielipide, joka suurimmalla osalla meistä primäärilapsettomista on tuohon asiaan. Eli ihminen kenen syli on täysin tyhjä ei ehkä kykene ymmärtämään.

Mutta se on HIRVEÄN VÄÄRIN, että kaltaisesi nainen, jolla olisi tarjota rakastava perhe sisaruksiin joutuu taistelemaan tämän asian kanssa. Kyllä sinulla on täysi oikeus olla surullinen tilanteestasi, vaikka sinulla on jo lapsia. Ei se vähennä rakkauttasi jo olemassa oleviin lapsiisi.

Mikä sinun kysymyksesi itseasiassa oli? Sekö mitä tekisimme tilanteessasi? Kun en tiedä taustatekijöitä niin todella vaikea sanoa. Eli mikä on ikänne, kuinka vaikea 1. raskaus oli jne. Olettehan onnistuneet jo kerran, joten miksei toistakin kertaa?

Minä olen aloittanut hoidot primäärilapsettomuuteen sen vuoksi, että tuntuu, että ne on pakko kokeilla.
Auttaisiko ammattilaisen kanssa miettiminen? Simpukka-yhdistyksen sivuilla on lapsettomiin erikoistuneiden terapeuttejen nimiä.

Kovasti voimia sinulle!!!!! :hug: :hug: :hug: :hug: :hug:

 

meillä on vauva jota teimme 4vuotta pian vuoden vanha. olen myös mieittinyt että onko itsekästä mennä vielä hoitoihin toiveena sisarus . onhan meillä jo tämä yksi ihana vauva. miehen kanssa olemme keskustelleet asiasta ja myös rahatilanteesta.yksityisellä kävimme ja sehän maksaa. mutta olemme kuitenkin päättäneet että tämä on meidän elämä ja saamme elää se kuinka haluamme. joten menemme keväällä taas yksityiselle toiveena vauva. raskastahan se on henkisestikin mutta eiköhän me jakseta.ja itse elän kyllä vaikka näkkileivällä...jotenkin ne rahat aina on saatu kasaan. joten ehkä sinunkin olisi hyvää varata klinikalle aika ja jutella perinpohjin lääkärien kanssa tai sitten varata jollekkin tukihenkilölle aika joka jaksaisi kuunnella.

 

Me ollaan toista kertaa samassa rumbassa. On varmaan aika sairaalasidonnaista kokemukset julkisesta puolesta. Meillä kokemusta molemmista puolista ja voin sanoa että olen iloinen kun valitsimme tällä kertaa julkisen. Meillä on tosi hyvä palvelu ja henkilökunta ollut hoitamassa ja joka käynti maksaa vaan se 22e. Ja sellaiset pikkuasiat kuin ilmaiset parkkitilat

Se maallisesta puolesta. Henkisestihän tämä on rankkaa vaikka olisi kuinka lapsi/lapsia ennestään. On kuitenkin ilo yhdestä lapsesta/lapsista MUTTA samoissa tunneskaaloissa edelleen mennään...odotusta, pientä toivonliekkiä, pettymystä, suurta surua, turhautumista, välillä ahdistusta ja masennusta.........välillä yläkertaan lähtee vihaisia miksi juuri meille- kysymyksiä.

Jos olisin sinun housuissasi, kokeilisin hoidoilla jonkin aikaa jos ei tärppää esim. puolen vuoden sisällä heittäisin hanskat tiskiin. Ei niitä lapsia välttämättä enää tule, siihenkin täytyy varautua ainakin henkisellä tasolla. Ja jos rahallisesti ajattelee, kyllä julkinen puoli on parempi vaihtoehto niin ei tarvitse katua tulevaisuudessa rahojen menetystä. Jos saisitte nyt parempia kokemuksia?

 

Toivotan myös kovasti voimia vaikeaan tilanteeseen :hug: :flower: !

 

No puoli vuotta on aika lyhyt aika, kai pitempään yrittäisin =)

 

Me olemme onnistuneet saamaan kaksi ihanaa lasta ivf-hoidoilla ja heistä olen enemmän kuin kiitollinen. Kaikesta huolimatta lapsettomuus jollain tavalla kulkee mukana. Ehkä se johtuu siitä, kun tietää ettei voi saada lapsia luonnollisesti. Vaikkei olekaan enää lapseton..
Tuntuu kyllä väärältä ainakaan enää ruikuttaa lapsettomuusongelmasta, koska on niin monia, jotka eivät ole onnistuneet saamaan yhtään biologisesti omaa lasta.

Itse olen jo sinut asian kanssa ja pidän itsestään selvänä, että yritän vielä kolmatta. Jos paikat olisi kunnossa niin varmasti tehtäis muutenkin vielä kolmas lapsi. Sana "tehdä" kuulostaa jotenkin väärältä.. Ja sellainen paine ja stressi asiasta on keventynyt, kun heitä on jo kaksi siunaantunut. Jos ei kolmas tärppää, se ei ehkä tunnu enää niin maailmanlopulta. Kun muistelen sitä tuskaa lapsettomuudesta ennen esikoista, niin voisi jopa sanoa, että saisi yläkerran isäntä antaa vauvatärppiä sellaiselle jolla ei ole vielä onnistanut. Tavallaan tuntee itsensä epäoikeutetuksi...

Otsikkona tuska ei katoa... Minulla on tuska asiasta kadonnut. Nimenomaan sen takia kun muistan sen tuskan ennen esikoista.. Mielestäni enää ei voi tuntea tuskaa vaan onnea lapsista joita on meille annettu!

 

Me olemme myös siitä onnellisessa asemassa, että meillekin on jo yksi lapsi suotu(ivf). Elämä ennen lasta tai siis se hoidoissaoloaika oli yhtä tuskaa kun ei voinut tietää saadaanko koskaan lasta vai ei. Nyt kun se on saatu niin se suurin taakka on pois harteilta. En koskaan ajatellut itseäni yhden lapsen äitinä vaan aloin aika pian pojan syntymän jälkeen miettimään sisarusta pojallemme. Meni siinä muutamat hoidot sivu suun eli ei tärppiä ja yksi km mahtuu mukaan. Puhuttiin miehen kanssa, että kunnallisella puolella käydään kaikki kolme ivf-hoitokertaa läpi ja katsotaan sitten mikä on saldo. Nyt on kolmas kerta käyty ja toista lasta odotamme rv25+4. Pakkasessa on vielä 3 alkiota eli ne käytämme vielä ja sitten riittää. Tai saa nyt nähdä kun tämä keskeneräinen on vielä masussa, että mitä sen jälkeen olemme mieltä, mutta luulisin, että vielä kolmatta saattaisimme yrittää.

Tosiaan vaikea kommentoida tilennettanne kun ei tiedä taustatekijöitä, mutta itse olen sen verran jääräpää, että haluaisin kokeilla kumminkin tulisiko vielä sisaruksia. Tietääpähän sitten, että kaikki mitä on tehtävissä niin on tehty. Tsemppiä päätökseen!

 

Kiitos kaikille vastanneille!

Teoriassa meillä olisi vielä monta vuotta aikaa miettiä aloittaako hoidot vaiko ei, mutta olen itse sitä mieltä että asia täytyy ratkaista nyt. Jos siis päädymme että emme enää yritä, voisin työstää tavallaan tämän asian "pois päiväjärjestyksestä" henkisellä tasolla ja jatkaa elämää. En jaksa enää ajatella, että jos vaikka kolmen vuoden päästä katsomme tilannetta uudelleen, sillä itseni kannalta näin on helpompaa.

En oikeastaan halua mennä asioistani keskustelemaan kenenkään ulkopuolisen ammattiauttajan kanssa. Kerran olen yrittänyt, tosin sekin tavallaan "julkisen puolen pakottamana", ja olo oli vain ahdistunut. Ehkä olen vain siitä outo ihminen, että haluan itse käsitellä omat kriisini omalla tavallani ja itsekseni.

Vahvasti olen sitä mieltä ettei huvita itseään kiduttaa menemällä julkiselle puolelle, vaikka se halvempaa olisikin. Muistan kuinka kauheaa oli ne muutamat käynnit samassa paikassa/ympäristössä vauvaa odottavien kanssa ja olo oli kuin liukuhihnalla. Muutenkin se ahdistus oli sietämätön. Tämäkin taas oman itsensä suojelua eli en halua itseäni enempää ahdistaa, olen kuitenkin onnekkaasti kaksi lasta saanut. Ennemmin käyn läpi sitä kriisiä ettei lisää tule, kuin aiheutan tarkoituksellisesti itselleni kärsimystä kulkemalla hoidoissa julkisella. Jotenkin siellä tuli vaan niin ahdistunut tunne, en tiedä ymmärtääkö kukaan muu mitä tarkoitan, mutta en kuitenkaan halua enää sitä vapaaehtoisesti kokea.

Yksityisellä puolella olemme käyneet keskustelua, jossa todettiin että tarkoin kannattaa harkita ryhdymmekö hoitoihin vielä. Meillä hoidot aika hankalia ja riskitkin suurentuneet, muttei lääkäri kuitenkaan poissulkenut yritystä. Mietin vain jaksammeko. Rahallisesti, se tällä hetkellä suurin syy. Sitten herää taas tunne, olenko liian itsekäs kun mietin mitä sillä rahalla saisimmekaan ja oikeastaan kun ei olisi varaa. Elämme aikamoisessa asuntovelassa nyttenkin ja nuo hoitoihin menevät rahat olisivat taas lisää. Toisaalta vuosikaudet lapsettomuutta ja säästämistä takana, tekisi jo mieli taas "elää" ja tehdä hankintojakin. Onko se sitten itsekästä?

Voimia ja jaksamista kaikille muille palstalaisille!

:hug:

Jatkan asian miettimistä ihan rauhassa, kiitos paljon mielipiteistänne, lisääkin saa laittaa.

 

Ymmärrän tarpeesi mennä yksityiselle, vaikka me saimmekin julkisella inhimillistä kohtelua. Olin tosin välillä muuten niin p.a.s.k.a.n.a käynneistä, että itkin avoimesti vastaanotolla. Vaikka henkilökunta olikin todella ihanaa, niin ainakin Espoon Jorvissa k.u.s.e.e. pahanpäiväisesti juuri se, että naistenpoli on äitiyspolin yhteydessä. Hymyile siellä sitten kun mammat silittelevät mahojaan. Sama juttu naistenklinikalla. Isät kantavat vauvojaan turvaistuimissa autoon\|O , jee jee. Mutta ajattelin, että voihan yksityiselläkin odotushuoneessa törmätä mahoihin.

Sinänsä asioiden hautominen omassa mielessään ei koskaan paranna asioita. Asioilla tuntuu olevan tapana paisua jos niistä ei saa höpistyä. Toivottavasti sinulla Talvi on joku ydinperheenne ulkopuolla kenen kanssa voit purkaa tilannetta. Tsemppiä.

:heart:

 

Ymmärrän tunteesi ja olen niitä kokenutkin. Me lähdimme vähän vastaavan tapaisessa tilanteessa yhden lapsen saatuamme vielä yrittämään sisarusta. Nyt harkitsemme 3,5 vuoden yrityksen jälkeen luovuttamista - meillä on ihana lapsi ja tämä yrittäminen on sen verran henkisesti raskasta, että se vaikuttaa arkeemme ja nykyiseen lapseemme ehkä liikaa. Ajattelimme, että meidän kohdalla on nyt parempi varmaan nauttia nykytilanteesta ettei esikoisen lapsuusvuosia varjosta suru epäonnistumisista.

Ei ole helppoa tehdä päätöstä, mutta yrittämisen järkevyydelle tuli meillä raja vastaan ja vaikka yrittäminen on vasta laitettu jäihin, olo tuntuu hieman huojentuneelta. Mutta meillä siis takana se 3,5 v eli voi olla että siinä ajassa monet jo onnistuisivat... Hurjan vaikea neuvoa.

 

Kiitos taas vastanneille!

Sinä vieras123 olet ihan oikeassa siinä, että nuo hoidot vaikuttavat siihen arkeen jota jo olemassa olevien lasten kanssa yrittää onnellisena elää. Tämä on myös asia joka on mielessäni ollut, toisaalta olisi vain niin paljon helpompi keskittyä elämään ja nauttimaan näistä lapsista ja tästä hetkestä. Jos vielä, vieras123, luet tätä, olisin kiinnostunut tietämään kuinka paljon hoitoja tuohon 3,5 vuoteen on mahtunut? Onko mitään syytä miksi ei onnistunut uudelleen? Kuinka nopeasti ensimmäinen raskaus alkoi ja miten meni? Jos jaksat ja haluat vastata, olisi kiva tietää. Omalla kohdalla meillä ei varmastikaan rahallisesti olisi edes mahdollisuuttaa kovin kauaa yksityisellä hoitoja jatkaa eli sikälikin huono tilanne.

Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat, vieras123, kun sanot että päätös lopettaa hoidot, on huojentava. Minäkin haluasin tehdä päätöksen asiasta nyt, ja jos emme hoitoja jatka, olisi tavallaan helpompi jatkaa elämäänsä, tehdä surutyö "alta pois". Toisaalta jos päätös onkin jatkaa, siirtyy tavallaan tämä asia taas eteenpäin ja voi olla, että joudumme käsittelemään epäonnistumisen pettymyksen sitten vasta myöhemmin. Sanon pessimistisesti näin, voisihan siinä käydä hyvinkin.

Vielä noista julkisen ja yksityisen puolen eroista. Minulla todellakin tuli jo niistä muutamista käynneistä julkisella ahdistunut olo, vaikka kaikki oli vasta alussa. Sitten kun siirryimme yksityiselle, olin todella yllättynyt kun huomasin miten siellä käydessä oli harvoin muita asiakkaita yhtäaikaa (enkä törmännyt kertaakaan vauvamahoihin) ja jo tästä syystä käynnit olivat helpompia, "yksityisempiä". Töiden kannalta yksityisellä oli myös helpompi saada käyntiajat sopimaan ja näistä ajoista pystyi sopimaan aina. Muutenkin sovitut/luvatut asiat pysyivät, toisin kuin meillä kävi julkisella puolen. Samoin kuin lääkäri oli aina sama ja henkilökunta muutenkin ihanaa ja tuttua porukkaa. Koko ilmapiiri oli sellainen että tämä ikävä asia ei tuntunut yhtään niin vaikealta.
Jos meillä ei olisi niin onnekas tilanne kuin nyt on, eli olisimme edelleen täysin lapsettomia ja rahallisesti olisi pakko käydä julkisella, ehkä se olisi kestettävä. Nyt kuitenkin tilanne on parempi ja kuten olen kertonut, olen ikionnellinen lapsistani, en siis enää haluaisi itselleni aiheuttaa turhaa kärsimystä. Näin ollen helpompaa on vaikka tehdä päätös, että hyvä näin, hoitoja ei jatketa.

Tiedän, että tuo lopullinen päätös on kuitenkin meidän itsemme tehtävä. Ajattelin vain josko täältä löytyisi muita vastaavassa tilanteessa olleita ja heidän ratkaisujaan. Ja niitä onnistumiskokemuksiakin ehkä.