Uhmaikä?!

Nyt alkaa tältä äitiltä konstit loppua. Meillä on 3-vuotias aivan mahtavan aurinkoinen ja iloinen tyttö, mutta kun uhma painaa päälle, niin en enää tiedäkään miten pitäisi toimia...



Ongelma on se, että raivarit voidaan saada mitä pienemmistäkin asioista, esim. jos äiti pukee housut ennen paitaa päälle vaikka tyttö olisi halunnut toisin päin. Sen jälkeen alkaa huuto, joka saattaa kestää hyvinkin tunnin ja mikään ei auta. Mitä siinä pitäisi tehdä? Antaa huutaa yksinään vai mitä. Yltyy vaan, kun yrittää mennä rauhottelemaan.



Tai toinen asia on aamulla tarhaan lähtö. Tänään viimeksi oli sellainen tilanne, että äitiltäkin pääsi kyyneleet, kirosanojen saattelemana. Kun ei suostu pukemaan itse eikä äitikään saa auttaa, eikä halua tarhaan vaan taistelee viimeiseen asti vastaan. Tiedän kyllä erittäin hyvin, että huutamínen ja hermostuminen ei todella auta, mutta joskus kiireessä on hyvin vaikea hillitä itseään. Miten muut olette toimineet tällaisessa tilanteessa?



Meillä tyttö siis todella huutaa ja raivoaa, tuntuu välillä että miten niin pienestä voikin lähteä niin kauhea ääni. On kyllä muutenkin erittäin tempperamenttinen tapaus



Ja nyt myös ongelmaksi on muodostunut nukkumaan käynti, ei siis millään suostu enään nukahtamaan omaan sänkyyn, vaan aina äitin viereen. Enkä ole enään muiden aiheiden lisäksi jaksanut tapella siitäkin, joten olen antanut sen sitten nukahtaa mun viereen ja kantanut sen sitten omaan sänkyyn. Onko tämä nyt sittem lapsen puolelta sitä pomottamista?? Tämä äiti on vaan todella väsynyt ainaisiin tappeluihin Jostain päästä on pakko vähän löysätä...

Jos teillä olisi antaa edes jonkinlaista neuvoa, niin olisin todella kiitollinen! Vai onko tämä nyt vaan sitä uhmaa?? Ja suurimmaksi osaksi tyttö on todella hyväntuulinen, reipas ja iloinen, mutta sitten kun kohtaus tulee, niin on piru irti

Enkä haluaisi olla se raivoava äiti, joka vaan aina huutaa, mutta kun tuntuu, että mikään ei muuten mene perille...

 

Meillä kans tempperamenttia riittää. Itse olen kokenut että raivarin sattuessa olen paikalla, mutta annan huutaa. Puhumiset ym neuvottelut ei siinä tilanteessa auta, pahentaa vaan. Menee itsestään ohi ajan kanssa. Kun en ole antsnut periksi, on nää huudot jääny jo aika vähälle, ja aikakin lyhentynyt, kun on huomannut ettei auta. Vihanenkaan en siinä vaiheessa ole, kun näkee ettei toinen voi mitään, kun ei hallitse tunteitaan. Ja uhmaa kuulostas olevan.

 

Sun pitää vaan kestää ne kohtaukset. Jos pahenee että menet lähelle, annat raivota yksinään. Toisille lapsille auttaa että ottaa syliin rauhottumaan, toisille lähelle meno pahentaa kohtausta. Annat raivota rauhassa ja lopuksi aina halit ja pieni jutustelu että mikä harmitti.

 

Joo, meillä se syliin ottaminen, tai lähelle meno tosiaankin pahentaa tilannetta. Ja sen takia
olenkin antanut rauhassa raivota kiukun loppuun. Ja lopuksi halitaan ja suukotellaan.

Mutta aamuihin se ei valitettavasti auta, koska yksinkertaisesti ei ole aikaa antaa sen
huutaa tuntitolkulla vaan vaatteet on saatava päälle ja tarhaan on lähdettävä, vaikka tyttö ei
haluaisikaan

ja mikä avuksi ettei itse hermostuisi näissä tilanteissa, en todellakaan halua, että meidän välit
tytön kanssa menevät pieleen, sen takia että itse en pysty hillitsemään itseäni, enkä todella
halua myöskään aiheuttaa lapselleni traumoja

Ja just toi, että mikä vaan pienikin asia voi mennä pieleen ja siitä se taas lähtee.
Esim. väärään jalkaan laitettu sukka, kun neiti olisikin halunnut sen ensin toiseen jalkaan,
mitäs tuommoisessa tilanteessa ylipäänsä voi tehdä? Jos raivari on jo kerennyt alkaa, niin ei
auta enää sekään, että laittaa sen sukan ensin toiseen jalkaan....

Huoh, alan olla itse
vaan niin loppu, kun joudun aina yksinäni selvittämään nää tilanteet. Jos lapsi alkaa miehelle
raivoamaan ni mies sysää sen heti mulle ja sanoo, että hoida sä loppuun....