Ukin kuolema ja lapsen raivo – millä tätä jaksaa?

Eskarilainen menetti ukkinsa alkukesällä. Asiasta on puhuttu, surua on käsitelty, kirjoja on luettu ja elämää on jatkettu niin normaalisti kuin on pystytty. Olen ollut surullinen ja puhunut siitä lapselle, mutta en ole romahdellut tai lamaantunut. Aluksi lapsi esitti, ettei ukin kuolema häntä niin haittaa, mutta kesän edetessä alkoi kauhea kiukku, uho ja äkäisyys. Yleisen tottelemattomuuden lisäksi puheet ovat täynnä raivoa, kun lapsi uhkaa hajottaa kaikki sairaalat eikä puheissaan anna yhdenkään lääkärin koskea itseensä. Tähän uho-osastoon mun on jostain syystä todella vaikea suhtautua ja kaikenlainen vahingoittamispuhe onkin kielletty.

Huokaus. En tiedä, miksi kirjoitan kun aika varmaan on ainoa lääke, mutta jos jollain on vinkkejä antaa niin luen mielelläni. En vaan meinaa enää voimat riittää lapsen tukemiseen, kun omakin suru on vielä niin pinnassa.

 

Varmaan ihan läsnäolo riittää. Jokaisella lähestään surevalla tulee varmasti jossain vaheessa myös viha pintaan, kunnes se on kästelty. sitten tulee suru ja kaipaus.

 

Älä kiellä raivoamasta. Anna puhua vaan muutenhan lapsi jättää ne asiat puhumatta mutta miettii niitä silti päänsä sisällä. Kun lapsi lapsi puhuu niistä niin selitä miksi ukki kuoli(tuskin oli sairaalan vika?) ja koittakaa sitten miettiä yhdessä jotain kivoja muistoja ukista, jos vain ite pystyt niitä kertomaan, varmasti vaikea paikka sullekin. Tai katselkaa kuvia albumista tms

 

[QUOTE="Vieras";28872412]Älä kiellä raivoamasta. Anna puhua vaan muutenhan lapsi jättää ne asiat puhumatta mutta miettii niitä silti päänsä sisällä. Kun lapsi lapsi puhuu niistä niin selitä miksi ukki kuoli(tuskin oli sairaalan vika?) ja koittakaa sitten miettiä yhdessä jotain kivoja muistoja ukista, jos vain ite pystyt niitä kertomaan, varmasti vaikea paikka sullekin. Tai katselkaa kuvia albumista tms[/QUOTE]

Olen korostanut, että lääkärit eivät ukkia tappaneet, vaan tekivät kaikkensa pelastaakseen. Olen sanonut, että naapurin mukava tätikin on elossa vain siksi, että lääkärit hänet korjasivat. Tää auttaa aina vähäksi aikaa.

Raivoamisessa on se ongelma, että lapsi ei tunnusta surevansa, vaan on tuntikaupalla äkäpussi ja pilaa koko muunkin perheen päivän. Ihan normaaliin tule syömään -kehoitukseen saattaa alkaa yhtäkkiä karjumaan ja tiuskimaan vastaukseksi. Olen todennut, että kukaan ei saa ns. ilman syytä puhua muille rumasti, vaikka kuinka surettaisi. Ymmärtää voin, mutta silti en hyväksy jatkuvaa äksyilyä. Tää kesä on ollut yhtä helvettiä, kun lapsi on ollut pahalla päällä vähintään joka toinen päivä...

 

Voi pientä, hae apua vaikka neuvolasta. Osaavat ohjata oikeaan paikkaan.

 

[QUOTE="enkeli";28873031]Voi pientä, hae apua vaikka neuvolasta. Osaavat ohjata oikeaan paikkaan.[/QUOTE]

Ei kai sellaista paikkaa olekaan, jossa suru voitaisiin poistaa... Lisäksi olen skeptinen tän rutiköyhän kunnan resursseista, kun aikaa minne tahansa saa jonottaa kuukausitolkulla.

 

[QUOTE="Uupunut";28874523]Ei kai sellaista paikkaa olekaan, jossa suru voitaisiin poistaa... Lisäksi olen skeptinen tän rutiköyhän kunnan resursseista, kun aikaa minne tahansa saa jonottaa kuukausitolkulla.[/QUOTE]

Ei kai sitä pidäkään poistaa vaan käsitellä. Meillä on eletty samanlaisten asioiden parissa, tosin lapset alkuun pelkäsivät meidän vanhempien kuolemaa. Nyt ovat rauhoittuneet ja vaaria muistellaan nyt jo ihan hyvillä mielin.

Jaksamista!

 

Meillä kuoli mummo kesällä ja koululainen on niin cool, ettei tosikaan. Ei haittaa, ei tunnu missään, mutta 4v sitten huutaa, itkee, raivoaa senkin edestä. Toisaalta ei aina jaksais pienemmän jatkuvaa raivoa, mutta myös toisen hiljaisuus huolettaa. Itellekin pitäis löytää aikaa surra ja käydä asioita läpi. Päivä kerrallaan, välillä hetki kerrallaan, paljon lähellä oloa ja läsnäoloa, syliä, keskustelua, kuuntelemista ym... eiköhän se siitä ajan kanssa.

 

[QUOTE="enkeli";28873031]Voi pientä, hae apua vaikka neuvolasta. Osaavat ohjata oikeaan paikkaan.[/QUOTE]

Tässä kohtaa mä olen samaa mieltä, itse otin yhteyttä perheneuvolaan ja kolme käyntikertaa sai tytön rauhoittumaan.

Mun äiti kuoli (näin kerrottiin lapsille, kunnei voitu kertoa itsemurhasta) esikoisen ollessa 3½-vuotias. Puol vuotta meni ihan ok. Sitten tyttö alkoi ikävöimään mummuaan ja kuukausien kuluessa ikävä ja raivo meni niin pahaksi että hän syytti minua mummunsa kuolemasta. Tyttö oli padonnut sisäänsä pahaa oloa eikä osannut purkaa sitä ilman apua/tukea - itsestäni siinä ei ollut hyötyä kun kävin vielä kriisiä läpi.

Kovasti voimia perheellenne.