elämä ahdistaa
Olen siis 26v opiskelija. Avomies on mutta lapsia ei vielä. En ole kertaakaan elämässäni poistunut suomen rajojen sisäpuolelta, jollei paria haaparannanreissua lasketa.
Ja se tympii. Haluan matkustella, niin kauan kuin muistan olen haaveillut matkustamisesta. Tukehdun kateuteen aina kun joku näyttää lomakuviaan tai kertoo juttuja siitä ja tuosta reissusta. Pillahdan itkuun aina kun joku kysyy missä olen käynyt ja joudun toteamaan että en missään. Kusisin hunajaa jos pääsisin edes johonkin turistirysä-aurinkorannalle mitä muut matkustelijat aina dissaa miten sietämättömiä lomakohteita ne on.
Mutta koskaan ei ole ollut varaa eikä aikaa matkustaa. 19-vuotiaana valmistuin kuvallisen ilmaisun perustutkinnosta, olin 3 vuotta työttömänä työnhakijana tehden satunnaista keikkaa siivoushommissa elättäen toiveita oman alan töistä joita ei koskaan löytynyt. Työkkärin kursseja ja harjoitteluita jne. 22-vuotiaana menin aikuislukioon että olisi edes jotain muuta kuin jatkuvaa työttömyyttä, työharjotteiluita ja välillä pieniä hanttihomma-pätkiä. Siitä sitten yliopistoon ja putosin taas opintotuelle työmarkkinatuen sijaan. Välillä olen saanut raavittua muutamia satasia säästöön, sitten on tullut yllättäviä menoja johon ne on pitänyt upottaa.
Vuosi vuodelta kituuttaminen ja lyhyen elämän hukkaaminen v*tuttaa enemmän ja enemmän. Olen aina ollut tarkka taloudesta ja kammonnut velkaa ruton lailla. Nyt mietin enemmän kuin koskaan että nostaisin opintolainaa niin ronskisti kuin mahdollista ja toteuttaisin edes jonkin unelman; ottaisin äkkilähdön JONNEKIN.
Mielipiteitä?
Ja se tympii. Haluan matkustella, niin kauan kuin muistan olen haaveillut matkustamisesta. Tukehdun kateuteen aina kun joku näyttää lomakuviaan tai kertoo juttuja siitä ja tuosta reissusta. Pillahdan itkuun aina kun joku kysyy missä olen käynyt ja joudun toteamaan että en missään. Kusisin hunajaa jos pääsisin edes johonkin turistirysä-aurinkorannalle mitä muut matkustelijat aina dissaa miten sietämättömiä lomakohteita ne on.
Mutta koskaan ei ole ollut varaa eikä aikaa matkustaa. 19-vuotiaana valmistuin kuvallisen ilmaisun perustutkinnosta, olin 3 vuotta työttömänä työnhakijana tehden satunnaista keikkaa siivoushommissa elättäen toiveita oman alan töistä joita ei koskaan löytynyt. Työkkärin kursseja ja harjoitteluita jne. 22-vuotiaana menin aikuislukioon että olisi edes jotain muuta kuin jatkuvaa työttömyyttä, työharjotteiluita ja välillä pieniä hanttihomma-pätkiä. Siitä sitten yliopistoon ja putosin taas opintotuelle työmarkkinatuen sijaan. Välillä olen saanut raavittua muutamia satasia säästöön, sitten on tullut yllättäviä menoja johon ne on pitänyt upottaa.
Vuosi vuodelta kituuttaminen ja lyhyen elämän hukkaaminen v*tuttaa enemmän ja enemmän. Olen aina ollut tarkka taloudesta ja kammonnut velkaa ruton lailla. Nyt mietin enemmän kuin koskaan että nostaisin opintolainaa niin ronskisti kuin mahdollista ja toteuttaisin edes jonkin unelman; ottaisin äkkilähdön JONNEKIN.
Mielipiteitä?