Uskomatonta epäonnea(ko?) ja aivan väärä mies isäksi? Helpompi olisi jo luovuttaa..?

En sitten jaksa alkaa kuunteleen täältäkin huutoa ja mollaamista, vaan toivon edes jotain ymmärrystä ja neuvoja..

Tapasin toisen lapseni isän kesällä 2010 ja luulin sitä elämäni suureksi rakkaudeksi.
Kaikki meni aluksi hyvin ja luulin että tämä mies olisikin nyt sellainen jota olen etsinyt, kunnes alkoi paljastua kerta toisensa jälkeen asioita, joista hän oli valehdellut kaiken. Näistä pienenä esimerkkinä: Hän väitti erään tytön olevan vain tuttu, mutta olikin seurustellut tämän kanssa 5-vuotta ja ollut kihloissa, ja mikä parasta: hänellä oli tämän kanssa 2lasta!!

Yritin uskoa mitä mies sanoi ja koitin antaa valehtelun kerta toisensa jälkeen anteeksi. Tein yhden elämäni suurimmista virheistä kun muutimme yhteen vain kuukauden seurustelut jälkeen ja siitä helvetti alkoikin.
Mies valehteli tulemisista ja menemisistä. Valehteli ystävistään jotka olivatkin entisiä tyttäystviä tai hoitoja / panoja. Valehteli työajoistaan yms. ja mikä parasta, lupasi maksaa vuokran asunnosta joka oli minun nimissäni, mutta ei maksanut. Itse opiskelin ja mies kävi ruokkiksella kotona ja katsoi postin, ja sain tietää vuokra rästeistä vasta kun kerran kipeenä ollessa ehdin hakea postin ennen miestä ja luin "iloisen" kirjeen, että sain häädön.

Riitely ja puhumattomuus jatkui ja jatkui, kunnes noin vuoden seurustelun jälkeen lopulta sain tarpeekseni lukemattomista syrjähypyistä, valheista, karkureissuista, asioiden kertomatta jättämisistä yms ja kirjaimellisesti viskasin "velipoikani" avulla miehen ulos.
Tästä erosta vajaa viikko sain huomata olevani raskaana, ja viikkoja oli jo 13+3. ja kaikki tuli yllätyksenä, koska minun ei olisi pitäny olla enää mahdollista tulla edes raskaaksi, ja menkat olivat tulleet kokoajan. Paljon ei ollut valinnan varaa. Minulla meni keväällä alkanut työpaikka raskauden takia. Jouduin kulkemaan kallonkutistajalla ja sain masennuslääkkeet yms ongelmiini.

Ikäväkyllä aloin uudelleen mieheni kanssa.
Hän asuu toisella paikkakunnalla mutta samalla tavallaan täällä.
Aina kun hän on luonani hän esittää että kaikki hyvin, mutta palattuaan kotikuntaansa mikään hänen asiansa ei kuulu enään minulle. Hän saa mennä miten haluaa ja tehdä mitä haluaa.

Nyt 6kk asumuseromme jälkeen kuljemme muutaman viikon välein parisuhdeterapiassa ( josta ei mitään hyötyä ), minä kuljen kallonkutistajalla ja koitan kestaa kaikkea paskaa ilman mitään lääkitystä, ja laskettuun aikaan enää noin 1kk aikaa.
Mies ei edelleen ota vastuuta mistään.
Häntä ei kiinnosta neuvola käynnit, ei uuden isomman asunnon etsintä, ei töidenhaku tai minun ja lapsen vointi/ jaksaminen.

Ja nyt taas tänään. Sama homma jatkuu. Edelleen väittää jonkun olevan "vain tuttu", hetken udeltua ja riideltyä myöntää muijan olevan kaikkea muuta..
Samat katoamistemput kotipaikkakunnalle jatkuu. Oudot aikataulut "tulen ihan kohta", ja mies saapuukin 3-6 tunnin päästä yms.. Väittää että on äitinsä luona nukkumassa, mutta kaverini sattuukin samaan baariin, missä mies on toisen naisen kanssa. Aina selitys: NE ON VAAN KAVEREITA!
Mikään ei ole muuttunut.

Kaikki kaverit joko syyttävät minua kun yritän jatkaa vielä, tai alkavat uhota että: "anna miehelle tilaisuus kun lapsi syntyy, EHKÄ sen käytös muuttuu".
Mutta kauan sitä käytöksen muuttumista pitäisi vielä jaksaa odottaa?!!
Kauan pitäisi jaksaa tuhota omaa elämää tämän kaiken takia?
Miksi tästä eroon pääseminen on niin vaikeaa..?

 

Älä anna enää tilaisuutta. Pistä välit poikki, älä MISSÄÄN NIMESSÄ anna yhteishuoltajuutta! Se sattuu ja pitkään, mutta jos haluat turvata lapsesi elämän, älä ikinä koskaan palaa yhteen miehen kanssa. Lapsen tapaamisten sopiminen voidaan hoitaa sossun kanssa, mies ei ole tehnyt mitään, mikä saisi hänestä hyvän isän lapselle. Ole vahva lapsellesi, vaikka se tuntuisi miltä nyt.. Itsekin erosin lapseni isästä about kolmannella kuulla, pelasi ja joi rahansa. Liian nuori isäksi, ei osannut elää rauhassa. Raskaus oli rankkaa ja yksin oleminen lapsen kanssa myös, mutta selvisin ja aivan varmasti selviät sinäkin! Lapsi tarvii turvallisen kodin, ei epävakaata..

 

Kuulostaa osittain tutulta sinun tilanteesi vaikeassa ihmissuhteessa. Seurustelin n. kaksi vuotta hyvin samalla tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa ja ymmärrän hyvin miten vaikeaa on saada voimia suhteen katkaisemiseen lopullisesti. Se ihana kuva ihmisestä johon rakastui, pysyy voimakkaana takaraivossa, vaikka toinen kohtelisi miten huonosti. Valvot monta yötä soitellen toisen perään ja itket kun tämä ei tule kotiin yöksi, kuuntelet selitykset kumppaniltasi ja muualta kuulet aivan muita tarinoita. Jonain päivänä raahaat miehen tavarat jo rappukäytävään ja teet lujan päätöksen jättää hänet. Seuraavana päivänä jo kaipaat ja tunnet syyllisyyttä omasta "mustasukkaisuudesta ja tiukkapipoisuudesta". Sitten ollaan taas yhdessä ja mikään ei muutu. Turhauttaa, suututtaa ja saa itsetunnon pohjamutiin. Silti joku tekee eroamisesta nin vaikeaa.

Minun tapauksessani seurustelukumppanini oli jo pitkästi yli 30-vuotias. Kuulin monesta suunnasta, että hän oli kohdellut aiempia naisiaan aivan samalla tavalla kuin minua. Lopulta sain voimaa erota hänestä, kun mietin millaisen tulevaisuuden haluan itselleni. Ajattelin myös, että jos hän ei nykyiseen ikäänsä mennessä ole mielestään "kokenut tarpeeksi", niin pystyykö hän ikinä rauhoittumaan ja oikeasti sitoutumaan. Voiko ihminen, joka ei löydä tietään kotiin baari-iltojen jälkeen tai sammuu eteiseen jättäen ulko-oven apposen auki, ottaa oikeasti vastuun mahdollisesta perheestä? Onneksi omaan tilanteeseeni ei liittynyt raskaana oloa tai lasta. Vaikeuttaa varmasti päätöksen tekemistä kaikkine tunneryöppyineen.

Sinua kehottaisin miettimään saatko kumppaniltasi riittävästi tukea raskauden aikana ja lapsen syntymän jälkeen? Voitko ikinä luottaa häneen järkähtämättä? Voiko tuleva lapsenne luottaa häneen? Jäätkö odottamaan hänen muuttumistaan? Olemalla tässä asiassa itsekäs, ajattelet lopulta itsesi lisäksi myös lapsesi parasta. Yritä olla säälimättä lapsen isää. Hän on itse aikuisena ihmisenä vastuussa itsestää ja jos hän ei kykene muuttumaan, niin se ei ole millään tasolla sinun syytäsi.

Jos oman kumppanisi vastuuntunto herääkin lapsen synnyttyä, niin voihan asioita sitten harkita uudestaan. Tärkeintä on kuitenkin tällä hetkellä sinun hyvinvointisi. Jos et itse voi hyvin suhteessa, niin voiko lapsikaan hyvin?Tunnen pariskuntia, jotka ovat eronneet ennen lapsen syntymää, miehen "villin luonteen" vuoksi, mutta palanneet myöhemmin yhteen, kun mies on kokenut jonkinlaisen heräämisen asioiden laitaan nähden ja osoittanut olevansa täysillä mukana. Vaikka siis nyt päättäisit jatkaa ilman miestäsi, niin hänellä on kuitenkin aina mahdollisuus näyttää sinulle, että a) ansaitsee olla mukana lapsensa elämässä ja b) että on luottamuksesi arvoinen. Tee hänelle kuitenkin selväksi että muutos on tapahduttava.

Mitä yhteishuoltajuuteen tulee, niin käsittääkseni sen voi sopia myöhemminkin. Jos lapsen virallinen huoltaja olet aluksi sinä, ei se estä isän mukanaoloa lapsen elämässä. Yhteishuoltajuutta voi harkita myöhemminkin, jos hän ottaa vastuun tosissaan. Yhteishuoltajuus sitävastoin on vaikea purkaa pelkästään sinun aloitteestasi, jos myöhemmin selviääkin, ettei toinen vanhempi ole riittävästi mukana lapsen elämässä. Toinen voi myös hankaloittaa käytännön elämää, jos haluaa olla ilkeä. Moniin asioihin tarvitaan esim molempien huoltajien suostumus alaikäisen lapsen passin hankinnasta lähtien.

Tämä nyt oli aika sekavaa tekstiä asian tunnepitoisuuden vuoksi, mutta kaikkien näiden rivien välistä haluan rohkaista sinua ja kertoa, että tuntemuksissasi ei ole mitään väärää tai hävettävää. Toivon sinulle voimia siihen ratkaisuun, minkä sitten teetkin. Älä usko toisen syytöksiä vaan luota siihen että olet syytön siihen miten hän asiansa hoitaa.

Olisi ihan kiva kuulla myöhemmin mihin ratkaisuun olet päätynyt ja miten sinulla menee.

 

"Kaikki kaverit joko syyttävät minua kun yritän jatkaa vielä, tai alkavat uhota että: "anna miehelle tilaisuus kun lapsi syntyy, EHKÄ sen käytös muuttuu"."

Tuttu lause kun itse erosin esikoisen isästä. Hänelle oli alkoholi ja kaverit ykkössijalla, kakkosena tulin minä ja syntymätön lapsi. Ja ei se meno muuttunut miksikään kun tyttö syntyi. Isä katosi kesken ristiäisten, sanomatta kenellekään mitään. Yritin aikani saada hänet tajuamaan, että mitä hän oikeasti menettää tuolla pelleilyllään, mutta ei hän koskaan oppinut. Nyt tyttö on jo pian 2 v ja nähnyt isänsä viimeksi ristiäisissä, ja sielläkin n. 20 min ajan.

Ja missään nimessä lapsen synnyttyä älä harkitse edes yhteishuoltajuutta. Jos mies on noin törkeä ja välinpitämätön sinun tunteitasi kohtaan, hän todellakin voi tehdä elämästäsi helvettiä jos haluaa.

Ja toinen hyvä esimerkki on hyvän ystäväni miesystävä. Heillä meni kaikki niin hyvin aluksi. No, ystäväni ja hänen mies sitten päättivät ryhtyä yrittämään lasta (miehellä oli muutenkin hyvin pieni mahdollisuus tulla isäksi, koskaan), kunnes lopulta tärppäsi. Mies alkoi etääntyä ystävästäni, hävisi heidän yhteisestä kodistaan sanomatta mitään, vietti öitä missä sattuu. Hän ei mielestään ollut ns. tilivelvollinen mistään menemisistään / tulemisistaan ystävälleni. Alkoi myös pikkuhiljaa selvitä, että suurin osa hänen viimeaikoina kertomistaan asioista ei edes ollut totta. Lopulta miehen tempauksien vuoksi heille tuli ero. Mies ei vähääkään välitä ystävästäni, saati heidän lapsestaan.

Nyt minulle on toinen lapsi tulossa, menin tänä syksynä naimisiin, ja olen todella onnellinen. Nykyinen mieheni rakastaa esikoistani kuin omaansa, ja oikeasti välittää minun ja lapseni sekä syntymättömän lapsemme voinnista. Mutta ehkä ero onkin se, että tämä ei ole mieheni ensimmäinen lapsi, joten osaa suhtautua aikuismaisemmin jo.

 

Kiitos.
Tuo kuulostaa niiiin tutulta.
Taas jouluaattona "erosimme", mutta jostain syystä otin miehet prin päivän jälkeen takaisin..
Sovittiin että selvitetään asiat ja yritetään sopia uudet pelisäännöt yms, mutta mitään ei ole puhuttu kun mies palasi takasiin nurkkiini..

Voimat tuntuvat olevan loppu. Mikään, edes lapsen tulo ei tunnu miestä kiinnostavan, ja nyt teinkin itselleni päätöksen, että katson vielä maaliskuuhun ( silloin loppuu vuokrasopimus asunnosta ) jos mies muuttuisi lapsen synnyttyä, jos ei muutu, silloin minä lähden ja lopullisesti.
On tietty eri asia pystynkö siihen, vaikka kuinka haluaisin..

Kaikesta tekee vaikeinta se, että en ymmärrä miten kaikki äkkiä muuttui.
Kuvittelin oikeasti löytäneeni unelmieni rakkauden, mutta äkkiä meillä ei enään ollutkaan mitään jäljellä..
Jotenkin kai toivon vielä löytyvän sen, mikä minulta joskus vei jalat alta..

 

"Kaikki kaverit joko syyttävät minua kun yritän jatkaa vielä, tai alkavat uhota että: "anna miehelle tilaisuus kun lapsi syntyy, EHKÄ sen käytös muuttuu"."

Tuttu lause kun itse erosin esikoisen isästä. Hänelle oli alkoholi ja kaverit ykkössijalla, kakkosena tulin minä ja syntymätön lapsi. Ja ei se meno muuttunut miksikään kun tyttö syntyi. Isä katosi kesken ristiäisten, sanomatta kenellekään mitään. Yritin aikani saada hänet tajuamaan, että mitä hän oikeasti menettää tuolla pelleilyllään, mutta ei hän koskaan oppinut. Nyt tyttö on jo pian 2 v ja nähnyt isänsä viimeksi ristiäisissä, ja sielläkin n. 20 min ajan.

Ja missään nimessä lapsen synnyttyä älä harkitse edes yhteishuoltajuutta. Jos mies on noin törkeä ja välinpitämätön sinun tunteitasi kohtaan, hän todellakin voi tehdä elämästäsi helvettiä jos haluaa.

Ja toinen hyvä esimerkki on hyvän ystäväni miesystävä. Heillä meni kaikki niin hyvin aluksi. No, ystäväni ja hänen mies sitten päättivät ryhtyä yrittämään lasta (miehellä oli muutenkin hyvin pieni mahdollisuus tulla isäksi, koskaan), kunnes lopulta tärppäsi. Mies alkoi etääntyä ystävästäni, hävisi heidän yhteisestä kodistaan sanomatta mitään, vietti öitä missä sattuu. Hän ei mielestään ollut ns. tilivelvollinen mistään menemisistään / tulemisistaan ystävälleni. Alkoi myös pikkuhiljaa selvitä, että suurin osa hänen viimeaikoina kertomistaan asioista ei edes ollut totta. Lopulta miehen tempauksien vuoksi heille tuli ero. Mies ei vähääkään välitä ystävästäni, saati heidän lapsestaan.

Nyt minulle on toinen lapsi tulossa, menin tänä syksynä naimisiin, ja olen todella onnellinen. Nykyinen mieheni rakastaa esikoistani kuin omaansa, ja oikeasti välittää minun ja lapseni sekä syntymättömän lapsemme voinnista. Mutta ehkä ero onkin se, että tämä ei ole mieheni ensimmäinen lapsi, joten osaa suhtautua aikuismaisemmin jo.

Tuo lause on todellakin niin tuttu..Yhteishuoltajuutta en juurikaan edes harkitse.
Mietin että jos tämä nyt aikuistuisi, vaikak on hänelle tosiaan ennestään jo 2 poikaa, joihin ei pidä yhteyttä juuri lainkaan.

Tuntuu jotenkin niin vaikealta, kun se olen aina minä joka "jättää". Mies ei halua erota ja lupaa muuttua ja halusi meidän aloittavan parisuhdeterapiankin, mutta jostain syystä hän ei silti pysty muuttumaan..

 

Miehesi kuulostaa hyvin epävakaalta persoonallisuudelta. Miten sinulla on ollut voimia tuohon kaikkeen raskauden aikana?
Ennenkaikkea, miksi uskot miehen muuttuvan, jos se sitä ei ole missään vaiheessa tehnyt?

"Jos luottamuksesi petetään kerran, se on sen toisen vika. Jos luottamus viedään kerta toisen jälkeen, se on jo sinun vikasi"
Ymmärrätkö pointin?

Lopeta tuo alati seinään juokseminen, ja hyväksy se että sinä et pysty miestä muuttamaan. Et saa sitä rakastamaan sinua sillätavalla kuin ansaitsisit.
Rakkauteen ei yksinkertaisesti kuulu se: että petetään, valehdellaan ja loukataan toista. Se ei ole rakkautta. Eikä riippuvuus toiseen ole myöskään rakkautta.
Jos mies ei juurikaan pidä yhteyttä lapsiinsa, ja on vielä salannut sinulta asian. Mitä uskot tämän kertovan hänen kyvykkyydestään olla isä?
Mitä odotat saavasi tästä miehestä vielä? Tukea, turvallisuutta ja tasapainoista arkea (jota pienen vauvan kanssa tarvitaan!) ?

Koita päästä eroon lopullisesti tästä ihmisestä äläkä anna enään mitään mahdollisuutta hänelle. Tulet huomaamaan myöhemmin, että teit elämäsi parhaimman päätöksen ja alat myös itsekkin voida paremmin.

 

Epävakaa mieheni todellakin on..
Enkä oikein itsekään tajua miten olen tähänkin asti jaksanut, mutta tuntuu että päivä päivältä ne voimat taas vain hiipuu.
Ehkä kuvittelen että kaikki muuttuu, koska miehelläni kuitenkin on ennestäänkin ne 2 poikaa, ehkä kuvittelen että hän olisi nyt jo sen verran "kypsä", että haluaisi tämän perheen pitää kasassa..?


Melkein päivittäin mietin miksi vielä yritän ja aina syiden keksiminen tuntuu vaikeammalta. Ehkä pelkään jäädä yksin? Ehkä pelkään etten kelpaa enään kellekään muulle? tai että jotenkin ansaitsen kaiken paskan? En mie itsekään tiedä mikä idea tässä on. Jotenkin aina annan lisää aikaa ja lasken "raja pyykkejä", kuten nyt odotan että lapsi syntyy ja "katsotaan sitten miten käy" yms.
Olisi niiin helppoa, jos joku tekisi kaiken minun puolesta!!
Voimat alkaa olemaan loppu, vatsa kasvaa ja viikkoja jo 39, mutta miestä ei tunnu kiinnostavan.

Toisaalta, olen niin tunteeton ja julma, että jotenkin vain odotan että saan tilaisuuden kostaa kaiken paskan miehelle..