rosemari
Uusioperheen loppu
Nyt tulee pitkä vuodatus koska en enää jaksa yksin tämän asian kanssa ja haluan kuulla kommenttejanne tilanteestani, jos vaikka saisin sitä kautta uusia näkökulmia ylitsepääsemättömään tilanteeseeni. Eli kaikki risut ja ruusut ovat nyt enemmänkin kuin tervetulleita.
Jouduin vaihtamaan nikkiäni kun olin unohtanut vanhan, mutta ehkä tunnistatte minut.
Olen ani harvoin kirjoitellut tänne mutta sitäkin useammin käynyt lukemassa juttujanne ja saanut niistä paljonkin mielenrauhaa kun olen kuvitellut että olen päästäni vialla kun ajattelen niin kuin ajattelen,
Eli meillä tilanne tämä. Miehelläni on kaksi etälasta 9v ja 14v, minun lapseni ovat jo aikuisia, poika asuu vielä harvakseltaan meillä noin 1 pv viikossa ja silloinkin on suurimman osan päivästä harrastamassa, toinen lapseni on jo omillaan ja hänellä on kaksi pientä lasta. Eli jotenkin niin se menee että minä tavallaan olen ollut lapseton ja elän mieheni lasten kanssa mutta lapsenlapsieni tullessa kuvioon olen saanut uutta intoa elämääni ja halun viettää aikaani heidänkin kanssaan.
Olemme olleet yhdessä runsaan 4 vuotta ja muutimme 1,5 v sitten yhteiseen kotiin (molemmat myimme omat kotimme ja ostimme meitä varten ihan uuden).
Koko tämän ajan mitä olemme olleet yhdessä, minua on painanut asia joka vahvistui yhteen muuttomme jälkeen.
Olen saanut olla mieheni kanssa äärettömän vähän kaksin, koska hänen lapsensa ovat olleet aina mukanamme, joka ikisen kesälomanikin olen viettänyt heidän kanssaan, jokaisella reissulla ja ulkomaanmatkoille nämä ovat olleet mukana, eli ei minusta ole tuntunut yhtään että olisin ollut lomalla.
Olen kokenut koko ajan tunteen että olen ylimääräinen porukassa kun isä ja lapset päättävät mitä tehdään ja minne mennään ja hassuttelevat keskenään, olen vain passiivisena seurannut mukana ja voinut huonosti.
Yhteen muuttoaikoihin minulla todettiin vakava masennus ja olen nyt lääkityksellä ja terapiassa, ensi viikolla alkaa syväterapia. Terapeuttini mukaan kotiolot vaikuttavat suurelta osin siihen että olen henkisesti näin romuna. Nyt kuitenkin voin mielestäni jo vähän paremmin ja näen asioita selkeämmin kuin koko aikana.
Olen tehnyt ison virheen joka on johtanut tähän että tunnen olevani kuin nurkkaan ajettu eläin. Mieheni lapset eivät hyväksi lapsenlapsiani, he eivät saa tulla meille jos nää etiäiset ovat ja jos tyttäreni lapsineen erehtyy tulemaan yhtä aikaa, todetaan et miks noi tuli pilaamaan meidän illan. Tämä on ollut minulle hyvin raskasta ja raastavaa kun rakastan kuitenkin kaikkein eniten omiani, varsinkin lapsenlapsiani. Tuntuu erittäin pahalta että heidän täytyisi laskea viikonloput ja päivät milloin voisivat tulla. Mainittakoon vielä että etiäiset viettävät kaikki lomat meillä ja mm. viime kesän melkein kokonaisuudessaan. Minä hoitelin heitä + vielä vanhemman tytön kaveria kaksi viikkoa kun oli niin pitkään "yökylässä" ja omiani en tavannut tänä aikana kuin pari kertaa. Olivat yhteensä kuusi viikkoa, käymättä kertaakaan äidillään tänä aikana.
Aloin puhua etiäisille tässä syksyn aikana, että eikö olisi aika tuoda minunkin perhettäni tähän kuvioon kun minusta tuntuu niin raskaalta olla heistä erossa. Vastaus oli jyrkkä ei, ja mikset ole heidän kanssaan sitten kun meitä ei ole, minä yritin selittää etten voi heidän takiaan hylkiä omiani ja alkaa laskemaan viikonloppuja ja yleensä aikoja, eli en halua tanssia etiäisten pillin mukaan. Mieheni meni lastensa taakse ja oli samaa mieltä että omieni ei tarvi tulla silloin kun tytöt ovat täällä, hänen ex oli samaa mieltä myös, totesin tilanteen mahdottomaksi ja painava möhkäle alkoi painaa rinnassa vieläkin raskaammin.
Tyttäreni sanoi että hänestä tuntuu ettei hänellä ole enää äitiä eikä lapsilla mummia kun mieheni lapset ovat omineet minut täysin. Ymmärrän lastani, sillä hän kuitenkin tarvitsee minua vieläkin vaikka on aikuinen ja lapsenlapseni tarvitsevat mummia ja aikaa olla mummin kanssa.
Meillä oli raivokas riita eilen mieheni kanssa ja hän totesi että minä olen syypää tilanteeseen kun olen hylännyt hänen lapsensa ja ottanut toiset tilalle, tarkoitti siis lapsenlapsiani kun olen puhunut heistä niin paljon (poika 2v, tyttö 8 kk) ja halunnut heitä elämäämme mukaan ja että tyttönsä ovat minusta mustasukkaisia ja sanovat että en ole enää sama joka olen ollut.
Olen tehnyt ison mokan kun olen ollut niin aktiivisesti heidän elämässä, puuttumatta kuitenkaan kasvatukseen, koin sen aina olevan äidin+isän tehtävä ja minä sanoin että olen omalta osaltani kasvatustyöni tehnyt kun olen saanut omani aikuisiksi, ei kuulu mulle enää.
Sitten kun muutimme yhteen, oli pakko puuttua yhteisiin pelisääntöihin ja alkaa jopa komentamaan näitä etiäisiä, mutta olin jo virheeni tehnyt aikaisemmin, eivät he uskoneet minua enää kun en aikaisemminkaan komentanut. Olin idiootti, mutta aikaisemmin en edes ajatellut muuttavani koskaan mieheni kans yhteen, varsinkin kun hänellä on noi pienet lapset ja nuorin niistä äärettömän äänekäs ja villi, oikea jojopallo.
Sahasimme kahden kodin väliä 3 vuotta ja oli autuus aina palata omaan pesään rauhoittumaan jos tilanne tyttöjen kanssa kävi mahdottomaksi. Nyt tätä pakotietä ei enää ollut kun asuimme yhdessä. Olin todella sairas kun suostuin yhteenmuuttoon, mutta masennuksesta johtuen kaikki oli minulle yhdentekevää eikä mikään tuntunut miltään, olin helppo johdateltava enkä tajunnut sitä itse.
Olen miehelleni yrittänyt kertoa että veri on vettä sakeampaa ja en voi rakastaa hänen lapsiaan niin kuin omiani niin kuin hänkään ei voi, aina ne omat ovat ykkösiä, ja varsinkin kun tulee mummiksi niin lapsenlapset vievät voiton jopa omilta lapsilta.. Tulette tietämään kun tulette isovanhemmiksi.
Mieheni ei halua pahoittaa tyttöjensä mieltä, siloittelee heille tietä ettei tule ikävyyksiä ja surua senkin uhalla että parisuhteemme on vaakalaudalla, hän pitää oman päänsä että minun porukkani ei mahdu saman katon alle hänen tyttöjensä ollessa paikalla.
Sitten tein raskaan ja surullisen päätöksen, minun on pakko väistyä koska möhkäle rinnassa painaa jo aivan liikaa. Yrittäessäni vielä kerran puhua miehelle ja lapsilleen tilanteesta enkä saanut minkäänlaista myötätuntoa ja ymmärrystä lähdin etsimään kotia itselleni, sen löysin jo samana päivänä ja saan muuttaa itsenäisyyspäivän aikoihin. Yhteinen unelmamme ei toteutunutkaan kun kumpikin haluaa olla omiensa kanssa ja ilmiselvää on että yhdessä eläminen ei tule koskaan onnistumaan.
Päätimme kuitenkin olla yhdessä (olemme kihloissa) silloin kun lapsiltamme joudamme, sillä rakkautta on vieläkin, mutta.......... en enää ole varma jatkosta parisuhteessakaan, niin paljon ollaan loukattu toisiamme että tuntuu mahdottomalta.
Nyt siis on minun syyni kun olen tähän asti ollut tyttöjensä kanssa ja nyt haluakin olla lapsenlapsieni seurassa enemmän kuin etiäisten. Tilanne on kuulemma syvästi loukannut etiäisiä ja olen kuulemma toiminut ihan väärin kun hylkään heidät ja otan toiset tilalle, en kuitenkaan ajatellut hylätä heitä mutta lapsenlapseni ovat olleet elämässäni vasta vähän aikaa, en osannut ajatella ennen sillä tavalla että joutuisin näin kovasti taistelemaan heidän mummin luona kyläilemisestä.
Myönnän virheekseni myös sen että katkeruuden hetkenä syytin tätä vanhempaa tyttöä siitä että on hänen syynsä kun meidän tiet eroaa, liian iso asia heitettäväksi murkkuikäisen vastuulle myönnän, mutta hän kaikkein hanakammin on ollut vastaan mun perhettäni.
Emme pysty enää keskustelemaan aikuismaisesti kun kumpikin puolustaa jälkikasvuaan ja moittii toisen lapsia. Katkeruutta ainakin minun puoleltani on aika paljon kun joudun aloittamaan lähes nollapisteestä, sillä yhteenmuutto aikoihin luovutin melkein kaikki huonekaluni yms. pois ja nyt joudun hankkimaan lähes kaiken alusta.
Mainitsen vielä seikan joka saattaa valaista vähän asiaa. Vaikka olenkin jo mummi (nuori sellainen kun tein nuorena lapseni) Mieheni taas on saanut lapset vasta vanhemmalla iällä 10 vuoden yrittämisen jälkeen, että suojelushalu on todella kova.
Ymmärsitteköhän yhtään tästä sopasta mitään...... Mutta antakaa kommentteja.
Nyt tulee pitkä vuodatus koska en enää jaksa yksin tämän asian kanssa ja haluan kuulla kommenttejanne tilanteestani, jos vaikka saisin sitä kautta uusia näkökulmia ylitsepääsemättömään tilanteeseeni. Eli kaikki risut ja ruusut ovat nyt enemmänkin kuin tervetulleita.
Jouduin vaihtamaan nikkiäni kun olin unohtanut vanhan, mutta ehkä tunnistatte minut.
Olen ani harvoin kirjoitellut tänne mutta sitäkin useammin käynyt lukemassa juttujanne ja saanut niistä paljonkin mielenrauhaa kun olen kuvitellut että olen päästäni vialla kun ajattelen niin kuin ajattelen,
Eli meillä tilanne tämä. Miehelläni on kaksi etälasta 9v ja 14v, minun lapseni ovat jo aikuisia, poika asuu vielä harvakseltaan meillä noin 1 pv viikossa ja silloinkin on suurimman osan päivästä harrastamassa, toinen lapseni on jo omillaan ja hänellä on kaksi pientä lasta. Eli jotenkin niin se menee että minä tavallaan olen ollut lapseton ja elän mieheni lasten kanssa mutta lapsenlapsieni tullessa kuvioon olen saanut uutta intoa elämääni ja halun viettää aikaani heidänkin kanssaan.
Olemme olleet yhdessä runsaan 4 vuotta ja muutimme 1,5 v sitten yhteiseen kotiin (molemmat myimme omat kotimme ja ostimme meitä varten ihan uuden).
Koko tämän ajan mitä olemme olleet yhdessä, minua on painanut asia joka vahvistui yhteen muuttomme jälkeen.
Olen saanut olla mieheni kanssa äärettömän vähän kaksin, koska hänen lapsensa ovat olleet aina mukanamme, joka ikisen kesälomanikin olen viettänyt heidän kanssaan, jokaisella reissulla ja ulkomaanmatkoille nämä ovat olleet mukana, eli ei minusta ole tuntunut yhtään että olisin ollut lomalla.
Olen kokenut koko ajan tunteen että olen ylimääräinen porukassa kun isä ja lapset päättävät mitä tehdään ja minne mennään ja hassuttelevat keskenään, olen vain passiivisena seurannut mukana ja voinut huonosti.
Yhteen muuttoaikoihin minulla todettiin vakava masennus ja olen nyt lääkityksellä ja terapiassa, ensi viikolla alkaa syväterapia. Terapeuttini mukaan kotiolot vaikuttavat suurelta osin siihen että olen henkisesti näin romuna. Nyt kuitenkin voin mielestäni jo vähän paremmin ja näen asioita selkeämmin kuin koko aikana.
Olen tehnyt ison virheen joka on johtanut tähän että tunnen olevani kuin nurkkaan ajettu eläin. Mieheni lapset eivät hyväksi lapsenlapsiani, he eivät saa tulla meille jos nää etiäiset ovat ja jos tyttäreni lapsineen erehtyy tulemaan yhtä aikaa, todetaan et miks noi tuli pilaamaan meidän illan. Tämä on ollut minulle hyvin raskasta ja raastavaa kun rakastan kuitenkin kaikkein eniten omiani, varsinkin lapsenlapsiani. Tuntuu erittäin pahalta että heidän täytyisi laskea viikonloput ja päivät milloin voisivat tulla. Mainittakoon vielä että etiäiset viettävät kaikki lomat meillä ja mm. viime kesän melkein kokonaisuudessaan. Minä hoitelin heitä + vielä vanhemman tytön kaveria kaksi viikkoa kun oli niin pitkään "yökylässä" ja omiani en tavannut tänä aikana kuin pari kertaa. Olivat yhteensä kuusi viikkoa, käymättä kertaakaan äidillään tänä aikana.
Aloin puhua etiäisille tässä syksyn aikana, että eikö olisi aika tuoda minunkin perhettäni tähän kuvioon kun minusta tuntuu niin raskaalta olla heistä erossa. Vastaus oli jyrkkä ei, ja mikset ole heidän kanssaan sitten kun meitä ei ole, minä yritin selittää etten voi heidän takiaan hylkiä omiani ja alkaa laskemaan viikonloppuja ja yleensä aikoja, eli en halua tanssia etiäisten pillin mukaan. Mieheni meni lastensa taakse ja oli samaa mieltä että omieni ei tarvi tulla silloin kun tytöt ovat täällä, hänen ex oli samaa mieltä myös, totesin tilanteen mahdottomaksi ja painava möhkäle alkoi painaa rinnassa vieläkin raskaammin.
Tyttäreni sanoi että hänestä tuntuu ettei hänellä ole enää äitiä eikä lapsilla mummia kun mieheni lapset ovat omineet minut täysin. Ymmärrän lastani, sillä hän kuitenkin tarvitsee minua vieläkin vaikka on aikuinen ja lapsenlapseni tarvitsevat mummia ja aikaa olla mummin kanssa.
Meillä oli raivokas riita eilen mieheni kanssa ja hän totesi että minä olen syypää tilanteeseen kun olen hylännyt hänen lapsensa ja ottanut toiset tilalle, tarkoitti siis lapsenlapsiani kun olen puhunut heistä niin paljon (poika 2v, tyttö 8 kk) ja halunnut heitä elämäämme mukaan ja että tyttönsä ovat minusta mustasukkaisia ja sanovat että en ole enää sama joka olen ollut.
Olen tehnyt ison mokan kun olen ollut niin aktiivisesti heidän elämässä, puuttumatta kuitenkaan kasvatukseen, koin sen aina olevan äidin+isän tehtävä ja minä sanoin että olen omalta osaltani kasvatustyöni tehnyt kun olen saanut omani aikuisiksi, ei kuulu mulle enää.
Sitten kun muutimme yhteen, oli pakko puuttua yhteisiin pelisääntöihin ja alkaa jopa komentamaan näitä etiäisiä, mutta olin jo virheeni tehnyt aikaisemmin, eivät he uskoneet minua enää kun en aikaisemminkaan komentanut. Olin idiootti, mutta aikaisemmin en edes ajatellut muuttavani koskaan mieheni kans yhteen, varsinkin kun hänellä on noi pienet lapset ja nuorin niistä äärettömän äänekäs ja villi, oikea jojopallo.
Sahasimme kahden kodin väliä 3 vuotta ja oli autuus aina palata omaan pesään rauhoittumaan jos tilanne tyttöjen kanssa kävi mahdottomaksi. Nyt tätä pakotietä ei enää ollut kun asuimme yhdessä. Olin todella sairas kun suostuin yhteenmuuttoon, mutta masennuksesta johtuen kaikki oli minulle yhdentekevää eikä mikään tuntunut miltään, olin helppo johdateltava enkä tajunnut sitä itse.
Olen miehelleni yrittänyt kertoa että veri on vettä sakeampaa ja en voi rakastaa hänen lapsiaan niin kuin omiani niin kuin hänkään ei voi, aina ne omat ovat ykkösiä, ja varsinkin kun tulee mummiksi niin lapsenlapset vievät voiton jopa omilta lapsilta.. Tulette tietämään kun tulette isovanhemmiksi.
Mieheni ei halua pahoittaa tyttöjensä mieltä, siloittelee heille tietä ettei tule ikävyyksiä ja surua senkin uhalla että parisuhteemme on vaakalaudalla, hän pitää oman päänsä että minun porukkani ei mahdu saman katon alle hänen tyttöjensä ollessa paikalla.
Sitten tein raskaan ja surullisen päätöksen, minun on pakko väistyä koska möhkäle rinnassa painaa jo aivan liikaa. Yrittäessäni vielä kerran puhua miehelle ja lapsilleen tilanteesta enkä saanut minkäänlaista myötätuntoa ja ymmärrystä lähdin etsimään kotia itselleni, sen löysin jo samana päivänä ja saan muuttaa itsenäisyyspäivän aikoihin. Yhteinen unelmamme ei toteutunutkaan kun kumpikin haluaa olla omiensa kanssa ja ilmiselvää on että yhdessä eläminen ei tule koskaan onnistumaan.
Päätimme kuitenkin olla yhdessä (olemme kihloissa) silloin kun lapsiltamme joudamme, sillä rakkautta on vieläkin, mutta.......... en enää ole varma jatkosta parisuhteessakaan, niin paljon ollaan loukattu toisiamme että tuntuu mahdottomalta.
Nyt siis on minun syyni kun olen tähän asti ollut tyttöjensä kanssa ja nyt haluakin olla lapsenlapsieni seurassa enemmän kuin etiäisten. Tilanne on kuulemma syvästi loukannut etiäisiä ja olen kuulemma toiminut ihan väärin kun hylkään heidät ja otan toiset tilalle, en kuitenkaan ajatellut hylätä heitä mutta lapsenlapseni ovat olleet elämässäni vasta vähän aikaa, en osannut ajatella ennen sillä tavalla että joutuisin näin kovasti taistelemaan heidän mummin luona kyläilemisestä.
Myönnän virheekseni myös sen että katkeruuden hetkenä syytin tätä vanhempaa tyttöä siitä että on hänen syynsä kun meidän tiet eroaa, liian iso asia heitettäväksi murkkuikäisen vastuulle myönnän, mutta hän kaikkein hanakammin on ollut vastaan mun perhettäni.
Emme pysty enää keskustelemaan aikuismaisesti kun kumpikin puolustaa jälkikasvuaan ja moittii toisen lapsia. Katkeruutta ainakin minun puoleltani on aika paljon kun joudun aloittamaan lähes nollapisteestä, sillä yhteenmuutto aikoihin luovutin melkein kaikki huonekaluni yms. pois ja nyt joudun hankkimaan lähes kaiken alusta.
Mainitsen vielä seikan joka saattaa valaista vähän asiaa. Vaikka olenkin jo mummi (nuori sellainen kun tein nuorena lapseni) Mieheni taas on saanut lapset vasta vanhemmalla iällä 10 vuoden yrittämisen jälkeen, että suojelushalu on todella kova.
Ymmärsitteköhän yhtään tästä sopasta mitään...... Mutta antakaa kommentteja.
