Vaativan Vauvan Vanhemmuus

Meillä tuo kolmonen oli tosi vaativa,huusi yöt ja päivät:|
Ja silloin tuli melekin laitettua sukuun välit poikki,kun tuli tuota kommenttia että ite ootte vauvan tuommoseksi opettanut ja ite ootte vauvan hankkinut ja kyllä nuoret jaksaa hoitaa yms..joka siinä tilanteessa tuntui hirveeltä..oisin vaan kaivannut että joku ois ottanut vauvan vaikka 30min lenkille että ois saanut hetken lepoa:'(
Nyt meillä talossa pikku nelonen,joka on minusta ihan ok ja helppo vauva,herää yöllä vain tunnin välein mikä minusta on luksusta kun tuo kolmonen ei nukkunut ollenkaan
Voimia kaikille vaativien vauvojen vanhemmille!!!

 

Ai hitsit sentään. Ompa helpottaavaa edelleenki lukea kaikkien tekstejä. Aikoinaan olin varma et lapseni on ainoa tällanen, tai sitte mä erittäin osaamaton äiti. Joskus itkuisimpina ja vaativimpina kausina pienempänä oikeasti lähes pelkäsin et tytössä on oikeesti jotain VIKAA ku se ei vaan oo niinku muut. Huoh.
Joo, kaikki kirjotti tosta,miten ihmiset tuppaa sanomaan et "vauvas on vaan oppinu kanteluun/hyssytelyyn ..tai ku vierastaa niin käskevät vaan karaisemaan väkisin, et oon opettanu vauvan "äidintytöksi" :kieh: Hemmetti mä joskus toivon et nää viisastelijat sais sellasen vauvan et sukat pyöris jaloissa. Ja just se,et kun vaan tähän lapseen ei päde ne hienot viisastelut "jätä yömaito pois" tai "tassuttele" tai "älä mee joka itkuun". Just niinku ikuisuus kirjotti, jos tyttö huutaa sit vaikka 4h jos asia ei korjaannu. Kehittää oikeen sellasen hysterian eikä tyttöön saa mitään kontaktia. Oon yrittäny,todellakin oon,mut sit rauhotteluun menee viisinkertainen aika..
MUTTA, onks kukaan ajatellu miten omakin suhtautuminen huutavaan lapseen on muuttunu? Mä ainakin olin ennen sellanen,etten ymmärtäny miten joku "huudattaa" vauvaansa rattaissa tms. Ajattelin vaan,et ANTAKAA SILLE RUOKAA,jumankauta!! Ja mietin,et vauvat tyyntyy ku vaan perustarpeet huolehtii,kele!! Nyt ku kuulen jonku vauvan karjuvan rattaassa, ajattelen vaan todella myötätuntosesti, et äiti saattaa tosiaan olla viimesillä voimillaan "väkisin" nukuttamassa vauvaa..

Juu,tosta tuli muuten mieleen. Joskus ku nukutan tyttöä rattaisiin tai tyttö on just nukahtanu tms. nii mulla meinaa joskus kilahtaa, ku joku vieras tulee JUST sillo mölöttämään kovaan ääneen siihe viereen jotain et "ompas pieni NIII söpösti nukkumassa". Ku tyttö monesti havahtuu siihen ja homma alkaa alusta. Kierranki joskus puistossa tai muualla olevat "potentiaaliset" viisastelijat kauempaa. Typerää mut oon huomannu tällasen piirteen itsessäni.

Ja toi mitä esim ikuisuus kirjotti, et lapsi tarkkailee hulluna. Muistan jo synnäriltä miten katse seuras ja tapitti tiivisti eikä koskaan ollu sellanen "vauva-karsastava"..tähän jopa kätilö kiinnitti huomion (eli ei ollu vaan mun mielikuvaa..). Ihan pienenä, (kun lapsella ei pitäs vielä "tieteen mukaan" katse kääntyä äänen tms suuntaan) tyttö huomas joka risahduksen ja käänty katsomaan. Samoin sen katse löytää muurahaisen tai kärpäsen lentelemästä salamana. Se on ihan uskomatonta. Ja en sano "kehuakseni" vaan päinvastoin,tuntuu välillä aika villille miten lapsi kuulee jopa puurokattilan porinan toisesta huoneesta.
Ja toinen tuo,et tuntuu et monet vauvat on just apaattisia! Siis paras esimerkki oli kesällä,hiekkarannalla. Oli 2kk tyttöä vanhempi poika joka makoili rattaissaan ja leikki lelulla. Ei ees katsonu meihin päin. Mut tyttö yritti heti samantien rannalle tultua hymyillä,irvailla ja kujeilla sinne suuntaan,ryntäs kontaten hiplaamaan poikaa jne. Tuntu tosi hassulle. Samoin muutenki tuo,et paikallaan ei olla muutaku nukkuessa. En vois kuvitellakaan et tyttö makoilis turvakaukalossa esim vauvauinnissa suihkussa. Juu ei.

No joo,vaativista (tai ..suuritarpeisista,jota sanaa käytetään monessa paikka) tulee varmaan monenlaista taaperoa/lasta. Mut mun hyvän ystävän poika oli vauvana "levoton" ja herkkis,uniongelmainen yms. Mut nyt 7v, erittäin sosiaalinen,reipas,utelias,kekseliäs ja ikäistään fiksumpi ajatuksissaan. Oppi lukemaan/laskemaan ennen koulun alkua..

Jahas.se on suuritarpeiseni kitisee taas kesken päiväunien kiukuamaan. Tähän ku joku keksis selityksen..miks ei vaan voi nukkua vaikka nukuttaa!!? Itse filosofoin yks pv, et oon ite kyl samanlainen. Väsyttää,mutten osaa nukahtaa päivällä ja jos nukahdan nii sit oon ihan p*** ammuttu karhu ku herään

 

Ja kunhan muistetaan, että jos alkaa kiristään ja tuleen ajatuksia "että ole nyt *** jo hiljaa!!" niin pannaan se lapsonen vaikka siihen sängylle huutamaan ja mennään hetkeksi ihan jonnekin itkun kuulumattomiin. Mulle lastenlääkäri sanoi, että vaikka vartiksi, mutta mulla on riittäny pari minuuttia radiota pesuhuoneen lattialla ja taas on jaksanu.
Se 15 min hyvää hetkeä/pv ja muutama hymy, kun ei tahdo aina jaksaa kantaa myöhään yöhön sitä huutoa ja tyytymättömyyttä.
Musta oli ihana kun yksi suuren perheen äiti sanoi mulle (ihana äiti, eikä sillä ole ollu edes koliikkilapsia), että on ihan luonnollista, että noita "Ole jo hiljaa!!" ajatuksia tulee. Helpommin hyväksyi sen jälkeen ne omat negatiiviset ajatukset. Pääasia, ettei suutuspäissään vaan tee mitään. Ohi se raskas aika kuitenkin menee ja sen lapsen kanssa on vielä paljon ihania hetkiä tulossa

Ja tämä siksi, että on todettu että ravistelu on melko yleistä... ikävä kyllä. Voimia meille vanhemmille!!

 

Mites teidän muiden parisuhteet jaksaa? Meillä tämä vauva-aika ei ikävä kyllä tunnu hirveästi vahvistaneen suhdetta, niin kuin jollain aiemmin kirjoittaneella. Oltiin pitkään yhdessä ja meillä oli aika ihanaa ennen hirmu toivotun vauvan syntymää, mutta siitä lähtien on selvästi menty loivaa alamäkeä, ainakin vuorovaikutus on muuttunut ihan hirveästi. Ennen me puhuttiin mielestäni lähes aina kunnioittavaan ja rauhalliseen sävyyn, nyt tiuskitaan, kinataan, sanotaan hölmöyksiä, jankutetaan...

Helpottuiskohan tää sitten kun vauva oppii nukkumaan yönsä paremmin? Kohta 8 kk poika syö vieläkin siis neljästi yössä, ja herää vielä useammin... Ehkä tää kuukausien väsymys ja loputon työ vaan verottaa, eikä oo aikaa eikä energiaa pukea sanottavaa rakentavaan sävyyn?:|

 

ANNEKE jooh.. kyllä. Meil vähä samaa juttua. Ku tyttö saadaan unille,molemmat tekee omia juttuja, naputtaa konetta tai sit vaan lysähdetään sohvalle. Puhuttua tulee jotenki vähemmän..ja sellasta kiihkeää kanssakäymistä on paljon vähemmän. Tuntuu ettei sille jää kunnolla tilaa. Huomaa päivänmittaan ettei tuu enää halittua tai muuten osoitettua rakkauttaan niinku ennen tytön syntymää.
Luulen et homma lähinnä johtunee mun väsymyksestä ja "stressitilasta".. siis siitä ku tuntuu et oon jotenki tuli-perseen-alla,kokoajan, etten mä osaa täysin relata tytön kans. Sit ku ite on jotenki "takakireä" ,eli alan hoputtaa ja katella kelloa,ettei voida jumia jossain kylässä/kaupassa ku on tytön uni/syöntiaika,niin toisella selkeesti menee hermo..tai siis harmistuu mun "niuhotuksesta" jne. Esimerkkejä on lukuisia.
Sit mua monesti ärsyttää asiat jotka ennen ei tuntunu miltään. Siis sellaset,joita ennen pidin "nalkuttavien akkojen juttuina"..mut tää taitaa olla lapseutuneissa perheissä yleistä
Ja lisäks vielä sellanen piirre jonka itsessä tunnistan.. Mä tuppaan monesti neuvoineni ku mies hoitaa tyttöä. Vaikka tiedän et se todellakin osaa,ja osaa varmaan mua paremminkin,nii silti mä jotenki hätäilen..

ANNEKE,sanoit et vauva syö öisin. Imetätkö vielä? Meillä yösyötöt oli lähes pois mut silti vaan en osannu nukkua.No, se on tietty eriasia,ku ei-itsestä-riippuvat-herätykset. Nyt sit tyttö kipeä ja syö öisin vähän väliä, mietin et mitenkä ihmeessä sitä jatkuvaa heräilyä tosiaan joskus jaksoi :hug: Sympatiat sinne!!

 

Punaposket82: Hatunnosto kolmen vaativan neuvokkaalle äidille!! :flower:

Kirjoitit, että sulla oli ekan kanssa masennusta. Mullakin on tohon suuntaan ollu aikamoista vetoa tässä nyt 8 kk ikäisen esikoisen vauva-aikana (mun tarinan voit lukea aiemmin tästä ketjusta, tai mun viestit hakemalla - se on toi Muoks.-alkuinen viesti siinä listassa). Saanko kysyä, miten onnistuit välttämään masennuksen uusimisen kahden nuoremman, vaativan vauvan kanssa?

Me haaveiltiin aiemmin toisesta lapsesta pienellä ikäerolla (mieheni ei ole mikään parikymppinen enää). Tällä hetkellä tuntuu aika mahdottomalta ajatus, että tähän vapaaehtoisesti vielä lähtisin, vaikka niin hirveästi rakastan tuota meidän pikkumiestä, ja vaikka meidän arki sujuukin just nyt todella hienosti. Haluaisin Ihan Hirveästi toisen lapsen, mutta en tiedä miten uskaltaisin. Tämänkin kanssa kun jokainen vastoinkäyminen tuntuu tulevan ihan "puun takaa" mulle, ja aiheuttavan jonkinasteisen kriisin. :ashamed:

 

Kauniskuu: Siis muuallakin on pientä laimentumista ilmennyt parisuhderintamalla! Ei siis olla tässä(kään) ainoita...

Imetän tosiaan joo. Päiväsaikaan kiinteiden syöminen on tuplannut imetysvälit peräti 3 tuntiin, öihin ei kiinteillä mitään vaikutusta.

 

Anneke:

Pyysin ekan aikaan itselleni heti lääkityksen ja kävin myös juttelemassa mielenterveystoimistossa. Yritin saada kaiken mahdollisen avun ja tilanne kestikin sitten aika lyhyen aikaa, muutaman kuukauden.

Kun tulin uudelleen raskaaksi hyväksyin sen tosiasian, että masennus voi tulla uudelleen, mutta koska olin päässyt ensimmäisellä kerralla melko hyvin siitä yli, en isommin pelännyt. Päätin vaan että haetaan herkästi apua jos sellainen tilanne tulee. Olen ollut aina hiukan perfektionisti luonteinen, nuorempana paljonkin. Vaikka olin jo paljon siitä päässyt ja oppinut olevani hyvä ilman hienoja suorituksia (vaati kovaa työstöä), huomasin (kylläkin jälkikäteen) että ekan syntymän jälkeen perfektionismi hiipi takaisin ja yritin olla täydellinen äiti. Sitä seuraavaksi siis työstämään. Liityin myös Äimä ry:hyn ja sain sieltä vertaistukea ihan jo lehdenkin muodossa muiden juttuja lukien. Sieltä löytyi myös äitiyteni uusi perusajatus.. "riittävän hyvä äiti".
Sitten muita juttuja on tietysti se, että esikoisen kanssa ei ollut vielä kokemusta siitä, että se lapsi todella kasvaa ja aika on ohimenevää. Oli helpompaa seuraavien kanssa kun sen jo tiesi.
Itselle olen pyrkinyt ottamaan aikaa eli lenkillä käyntiä tai jotain muuta harrastusta pitäisi olla missä saa ajatukset täysin irti arjesta. Sen lisäksi liikunnan on todettu jossain tutkimuksessa muuten olevan lääkkeiden veroinen "masennuslääke".
Kotitöistä ei saisi ottaa stressiä. Kaikki aikanaan ja joku sanoikin mielestäni hienosti, että tärkeämpää on että kiiltää lasten silmät kuin tiskipöytä. Eli taas sitä keskeneräisyyden sietämistä, jota saa vieläkin tämäkin mamma opetella sietämään.
Sitte vielä tietty se, että tämän kolmosenkaan kanssa ei ole mökkiydytty. Ollaan käyty tutuilla, jossa koliikkia ymmärretään eikä arvostelua tule. Olen sitten saattanut koko vierailun ajan kuljetella vauvaa sylissä tai kantoliinassa ja juoda teenkin seisaaltaan, mutta olen kuitenkin päässyt kotoa jonnekin ja saanut viettää aikaa ystävien kanssa. Samoin on käyty perhekerhoissa ym. Kyllä yleensä kuitenkin ihmiset ymmärtää, ja jos joku ei ymmärrä niin vaikka se pahalta tuntuu, niin on se kuitenkin oma häpeänsä.
Ja tietty huumoriakin olen yrittänyt tilanteesta veistellä.. mm. juttelemalla tuolle nuorimmalle, että kyllä ne sellaiset "perusvauvat" onkin vähän tylsiä Eka kertoja muuten kun näin oikein sellaisia rauhallisia vauvoja niin oikeasti mielessä kävi ajatus, että onko noilla jotain häikkää jossain kun ne on tuollaisia. Ei tajunnu, että ilmeisesti suurin osa lapsista on oikeasti niin rauhallisia

Tuossapa jotain mitä mieleen tulee Käyn lukemassa tarinasi jossain välissä.

 

Ja vielä jotain vinkkejä:

Korvatulpat on hyvä apu. Vauvan itku on tutkitustikin yksi hermoja raastavampia ääniä ja kun se pienokainen siinä korvan juuressa sylissä oikein virittelee niin, että väliin tuntuu että korviin sattuu niin nuo tulpat auttaa kovasti! Niissä ei ole mitään pahaa siis ja ovat vielä halvatkin.
Ja olen aina yrittänyt ajatella, että joka itkua ei vaan voi tyynnyttää, mutta silloin olen tehnyt parhaani ja myös riittävästi, jos lapsen ei tarvitse olla yksin hätänsä kanssa. Tietysti poikkeuksena se jos alkaa kunnolla hermoa kiristämään ja tarvii hetken paussin. Se ajatus on kyllä helpottanut jaksamista, kun on niin ajatellut ja pidellyt vaan sylissä kun ei ole enää mitään keksinyt millä auttaisi. Mies onkin sanonu että mulla on lehmän hermot ja johtunee lähinnä tuosta. Itsellään on hankaluuksia kestää itkua kun ilmeisesti ajattelee, että joka itkuun pitäisi löytyä "syy" ja keino auttaa. Ihana ajatus, mutta kun ei se näiden kanssa aina kanna

 

Itsellä on 2lasta edellisetä suhteesta ja tuo kolmonen oli meidän eka yhteinen..ihmettelen että parisuhde selvisi siitä ryöpytyksestä,monesti kun mies tuli 16aikaan kotiin minä ja vauva itkettiin molemmat..ja mies romahti siihen viereen itkemään:|Ja puhuminen oli lähinnä tiuskintaa:ashamed:
Kannetti poikaa iltaisin tuntikausia ja kun vihdoin saatiin se nukkumaan ei käynyt esim.seksi mielessäkään..vaan unta unta ja unta:ashamed:Itselläni oli paljon masennusoireita,mutta ne oon myöhemmin tulkinnut ihan vaan uupumukseksi.
Nyt kun ruvettiin odottamaan tätä nelosta joka kohta 2kk valmistauduttiin taas maailmanloppuun vauvan tullessa,mutta ei sitä tullutkaan.Tämä on ihan eri laatua kun veljensä,ja mahakipuja yms.ongelmia ollut vaan vähänParisuhde voi hymyilee kun vauvakin hymyileejoten rohkeesti vaan vauvan tekoon,jos siltä tuntuu ei se välttämättä ole taas yhtä rankkaa.Toki nytkin väsyttää kun yöllä heräillään ja talossa pyörii neljä lasta,mutta tuohon kolmosen vauva aikaan verattunu tämä on ihan luksuselämää.

 

joo.. kyl tajusin tänään kun katselin äitejä vaunuineen.. ettei oikeestaan tytön kans koskaa päästy nauttimaan vauva-ajasta. Mulla on vaan muistikuva pitkistä päivistä itkevän ja kiukkusen vauvan kans, hätäisistä vaunutteluista ja ainaisesta paniikista millo vauva herää ja alkaa huutaa. SInäänsä haikea olo, vaikka tyttöäni rakastanki yli kaiken. Mut vauva-aika oli kuitenkin sellanen mitä ootin ihan hirveesti ennen syntymää. Toisethan ei tykkää vauva-ajasta muutenkaa, oli lapsi helppo tai ei.
Mut ei siinä, ehke se tempperamentti kantaa. Eikä lapsi ainakaan oo "unohtunu" minnekään yksinleikkeihin tms . Ja oon miettiny, et jos toinen lapsi on helppo/lepposa nii mietin varmaan 100% et siinä on jotain vikaa

 

Kauniskuu kuulostaa ihan mun ajatuksilta. Olin etukäteen odottanut ihan mielettömän paljon sitä pikkuvauva-aikaa ja näin jälkikäteen ajateltuna päällimmäisenä muistona on ympärivuorokautinen itku, tyytymätön vauva, väsynyt äiti ja jatkuva jännitys siitä, miten päivä tulee menemään. Mä olin etukäteen ajatellut, että kun tyttö syntyy, ollaan paljon iho ihoa vasten ja olin jopa miettinyt, miten ihanaa on sitten maata selällään sängyssä ja tyttö mahallaan mun mahan päällä. No, totuus on se, ettei tyttö ikinä viihtynyt tuollaisessa asennossa ja sen päiväinen huuto alkoi, jos edes yritin tuota.

Kai moni muukin on kokenut sen, ettei vauva-arki ollutkaa ihan sitä mitä ajatteli, mutta en mä ollut etukäteen ajatellut, että se vauva-aika olis mitenkään erityisen helppoa tai että vauva vaan olis tyytyväinen ja elämä pysyis ihan ennallaan. En tosiaankaan, mielestäni olin hyvin valmistautunut vauvan syntymään, mutta siitä huolimatta se pikkuvauva-aika ei kyl mennyt niin miten toivoin. Esim. noi pitkät vaunulenkit tyytyväisen vauvan kanssa oli hyvin nopeasti historiaa ja alkoi huuto missä ikinä liikuttiin...

No, nyt 7kk myöhemmin alkaa tilanne tasaantua ja päivissä sentään on edes ihan pientä ennustettavuutta ja tytön mielenliikkeitä ymmärtää enemmän. Meillä vähän seesteisempi aika alkoi vasta lähemmäs puolen vuoden ikää.

 

Tämä ketju saattaa olla jopa koko foorumin paras, sillä olen useasti löytänyt täältä itselleni avun ja huomannut että hei, ehkä en olekkaan maailmankaikkeuden paskin äiti. On myös niin ihana lukea heitä jotka ovat jo päässeet pahimman yli... se siis toden totta helpottuu!

Oma tilanteeni ei ole pahimmasta päästä mitä täällä on kirjoiteltu vaan on se silti ollut hurjan rankkaa. Kun sain tietää raskaudestani, en ollut uskoa korviani koska minulle oli muutamaa vuotta aikaisemmin kerrottu etten pysty saamaan lapsia. Sillä hetkellä kun kuudes testi osottautui plussaksi, päätin että minusta tulee niin hyvä äiti kun olla voin ja omistan elämäni tälle niin toivotulle tytölle. Ihan pienestä asti olin siis vaan halunnu olla äiti... onhan se ura sekin.

Kun tyttö sitten syntyi, alkoi ongelmat jo sairaalassa. Tyttö itki ja huusi niin ettei edes hoitajat saaneet häntä rauhoittumaan ja sama rumba jatkui kotona. 3kk meni huudon ja syömälakkojen merkeissä. Itse olin jo ihan palasina... ainoa asia mitä ikinä halusin oli olla äiti mutta sitten en ollut edes siinä hyvä. Oli tietenkin kylmin talvi aikoihin joten ei uloskaan päässyt oikeastaan ikinä. Tyttö myöskin vaati jatkuvaa huomiota, ei viihtynyt hetkeäkään itsekseen. Koska en jaksanut enää huutoa, raahasin tytön aina mukana vessaan ja suihkuun ja niin edespäin. Vaikka tytön isä oli ja on edelleenkin hyvin aktiivinen, olin silti yksin kotona päivät huutavan lapsen kanssa kun isä oli töissä. Ei mitään apua kavereilta tai sukulaisilta, vaikka 30 minuutin tauko olisi saattanut pelastaa koko viikon. Päivät saattoi mennä joko itkien tai huutaen viattomalle lapselle ja vihasin itseäni siitä hyvästä. Toki oli paljon parempiakin päiviä mutta ihan vauvaiästä päällimmäisin muisto minulle on se että huudon lapselleni koska en vaan jaksa enempää. Surullista.

Tilanne hetkellisesti parani kun siirryttiin soseisiin. Toisin kun odotin niin neiti tykkäsi syödä kiinteitä ja söi jopa ilman suurempaa sotkua, johon myöskin olin varautunut. Hetkellisesti myös malttoi leikkiä itsekseen jos kävin vaikka itselleni aamupalaa laittamassa. Ajattelinkin jo että jes, nyt se on vihdoin ohi!! Mutta nyt taas... ikää 10kk ja kaikki tuntuu olevan entistäkin hankalampaa.

Nukkuminen... jos sitä nyt edes on, on yleensä maksimissaan 30 minuuttia päivällä ja yöunet maksimissaan 10h joka sisältää paljon itkuisia heräämisiä tai ihan järjetöntä parkumista. Hampaita on jo 12 joten se osaltaan selittää yöunet mutta päiväunet... tyttö vaan ei malta eikä halua käydä nukkumaan. Meillä ei ole auttanut unikoulut eikä tassutukset. Me emme vain yksinkertaisesti voi huudattaa lasta tuntitolkulla keskellä yötä koska asumme rivitalossa jossa seinät on kuin pahvia. Joten äiti sitten herää keskellä yötä lapsen seuraksi.

Toinen ongelma on syöminen. Korvike ei enää uppoa, eikä vesi... jos se olisi hänestä kiinni, tyttö ei joisi ollenkaan yhtään mitään. 5 kiinteästä ruoasta yksi menee alas ilman kitinää ja leikkimistä. Aamupalaa, välipalaa ja iltapuuroa tahdittaa karmea huutaminen, heiluminen syöttötuolissa, ruoan sylkeminen päälleni ja lautasen hakkaaminen kädestäni. Ruokailu on se mikä minulla eniten kiristää hermoja ja masentaa. Tuntuu etten saa mitään kontaktia lapseeni ja että olen huono äiti koska lapseni ei kunnioita tai kuuntele minua yhtään. Ruokailut yleensä päättyy siihen että joko taas tahtomattani huudan lapselle tai menen saunaan huutamaan pahaa oloani. En oikeasti tiedä miten tästä enää selviää jos pahemmaksi menee. Tuossa vaiheessa olo on jo niin huono etten saa ilmaistua itseäni millään muulla kun huutamalla. Ylpeä olen siitä että 9 tapauksessa 10 menen kumminkin sinne saunaan. :ashamed:

Mieheni kanssa kommunikointi on lähinnä tiuskimista, huutamista ja riitelyä. Ollaan molemmat niin väsyneitä eikä koskaan päästä kahdelleen mihinkään. Kaikki romanttiset ajatukset ja teot ovat jääneet ja on ihme jos suhde tästä selviää. Joskus ajattelin että koska alkumme oli todella vaikea, selviämme ihan mistä vaan mutta näinköhän. :'(

Kaikesta huolimatta tyttö on minulle kaikkein tärkein ja rakkain asia maailmassa. Kun hän sattuu hyvälle tuulelle on hän itse aurinko joka tartuttaa hyvän olonsa minuun. Hän on eloisa hymytyttö joka omilla "vitseillään" saa äidinkin mainiolle tuulelle. Kunpa niitä päiviä olisi enemmän. Nämä vaikeudet, kuka kutsuu niitä vaiheiksi, kuka tempperamentiksi ja omaksi tahdoksi, kuka miksikin... silti koettelevat minua aivan liikaa tällä hetkellä. Sama itkuisuus, aggressiivisuus ja väsyneisyys ovat tulleet takaisin. Ja se ei ole tytön vika missään nimessä!

Vika on siinä että minulla ei ole enää muuta elämää- Vielä raskausaikana ystävät vakuuttivat etteivät katoa mihinkään kun sitä jo ennestään pelkäsin. Kuinka ollakkaan, pikkuhiljaa kaikki ovat kadonneet ja sitä myötä myös kaikki oma elämäni tytön ulkopuolella. Kävin aina ennen ulkona kahvilla ystävien kanssa, jääkiekkoa katsomassa paikallisessa tai vaikka leffassa... mutta enää ei ole mitään. Muutettiin vielä sellaiselle alueelle josta ei pääse kovin helpolla kulkemaan julkisillä kulkuneuvoilla eikä ajokorttia saatika kyytiäkään löydy. En ole ikinä ollut sellainen ihminen joka viihtyy itsekseen... ja nyt olen pakosta joutunut siihen asemaan. Minulla ei ole ketään kelle soittaa jos on paha olo, kukaan ei vastaisi kumminkaan kun on kiire oman elämän kanssa. Jos sattuukin niin että saisinkin vapaata tytöstä ja pystyisinkin lähtemään kaupungille ihan itsekseni, en saa mistään ketään kaveriksi. Ei ketään joka edes hetkeksi helpottaisi päivittäisiä askareita viemällä tyttöä vaikka vaunuttelemaan. Ei mitään. Ja kun sosiaalisen ihmisen jättää neljän seinän sisään lapsen kanssa joka ei vielä osaa puhua... eihän siitä muuta seuraa kun masennus. Huoh.

Olen kumminkin optimisti, kaikesta huolimatta. Yritän jaksaa uskoa siihen että tämä "vaihe" menee ohi ja pian tytöllä on enemmän hyviä päiviä huonojen sijaan. Silloin jaksaa itsekkin tsempata ihan eri tavalla. Ihana oli lukea tuossa aikaisemmin että se todella helpottaa, jo pelkästään se lohduttaa paljon!

 

KANGA voi vitsit sentään. Kuin mun näppikseltä, 100%sti. Heh, just luin tätä pinoa taaksepäin ja löysin mun vanhan viestin keväältä (tyttö oli jotain 6kk). Olin kirjottanu,miten elämä viimein hymyilee ja tytöstä on tullu iloinen ja nauravainen ja todella "helppoa" seuraa. Eipä tainnu mennä kauaa ku oltiin taas tässä samassa pisteessä. Munkin tyttö on reilut 10kk nyt. Kuviossa ollu kauan jo se, et kontataan mun perässä kitisten, halutaan syliin mut sylissä ei haluta olla, kun laskee lattialle alkaa huuto, ku otan syliin alkaa pullistella pois. Sit ihme "herkkiskohtauksia" ku mikään ei mee putkeen, heittäydytään lattialle potkimaan.
Mä olen löytäny itsestäni myös uuden piirteen, eli tuon päreiden täydellisen polttamisen. Tällastahan ei saa ääneen sanoa mut mä olen monet kerrat kans lähes huutanu tytölle et mikä hemmetti se taas on, kele. Mut itse koen, et mulle tulee sellanen nurkkaan ajettu olo. Kun mikään ei auta, ei syli ei läheisyys ei lohdutus. Joka paikassa toitotetaan,et ota "kiukutteleva" vauva syliin, läheisyys rauhoittaa jne. Mut arvatkaa tuleeko uskomattoman kurja fiilis ku tuo syliin otettava rääkyy ku syötävä, kampeaa kaarelle ja työntää luotaan.

Tuo on niin totta, kun tytölle sattuu hyvä pv , se on TODELLA hyvä. Tyttö osaa olla loistavaa seuraa, vitsikäs, hymyilee, kujeilee sun muuta. Mut sit on tää toinen puoli, silmitön "viha" kaikkea kohtaan..jos näin vois sanoa
Just tossa yks pv mietin, et tytöllä on sellanen tyyli, ihan ku 3v uhmaikäisellä. Katsoo mua suuttuessaan kuin sanois et "mä vihaaaaan sua!!!". Siis oikeen sellanen julma katse. Tuntuu hassulle, kun taas mun tuttavieni "normaalit " vauvat katselee äitejään kuin ylijumalatarta. Heh.
Ja tuo väsykierre, se on sellanen musta möykky. Just se et nukutaan hetki, ollaan suht virkeitä kunnes hetkenpäästä sama raivoaminen. Tai sitten se, että joka päiväunille meno on samaa taistelua, aivan sama missä vaiheessa sinne unille yritän; väsyneenä-ei nii väsyneenä-aikasemmin-myöhemmin.. Ja 9 kertaa 10:stä tyttö herää kiukkuamaan ja haukottelemaan ja kitisemään "kesken"(??) unien. Jos joku kertos miks ei voi nukkua ku kerta väsyttää.

Olen joskus miettiny et onko vika mussa. Siis siinä mielessä, et onko kaikilla joskus vaikeaa mut mä vaan otan tän raskaammin? Ja kerron/valitan tästä herkemmin. Mut ei- mä olen nähny/viettäny aikaa tuttujen vauvojen seurassa joten tiedän millanen helppo vauva voi olla.

JANNALIINI, toi sun vauva-ajan kirjotus oli kuin omani. Kyllähän mäkin tiesin ettei vauva o mikään nukke, mut olisihan sitä ehke helpommallaki voinu päästä

Ja KANGA.. tuo sun kuvaus yksinäisyydestä on totta. Musta on tullu kans "erakko" tai vaikka "saisi" omaa aikaa niin mua ei huvita lähtee .. Tyttöä en voi hoitoon viedä (mun vanhukset on oikeesti vanhoja-ei jaksa, miehen vanhukset on kaukana) ja muutenki tytön työläys ei houkuta ketään hoitajaa. Kerran pienempänä huusi hoidossaan koko sen pari tuntia ku oltiin syömässä ulkona miehen kanssa. Rivien välistä sai kuulla et ei tarvii ihan heti tuoda toistakertaa. Enkä oo sit ees yrittäny. Voi vitsi. Missähän päin asuisit...? Täällä olis ainaki vertaistukiseuraa..

Nii, "lohdutukseksi" pari kokemusta.
Yksi ystäväni poika oli tosiaan extra haastava vauva. Levoton kun mikä. Uhmaikä tuli jo vauvaiällä kuten meidän kaikilla vauvoilla taitaa olla. Mut kun oppi puhumaan nii elämä aukesi, tyyppi on mitä mainiointa seuraa, iloinen, aktiivinen ja helppo lapsi. Oli kai sitä elämän tuskaa, ku ties miten asiat menis mutku ei osannu..
Sit toinen. Kaverini poika, itki vähän jos itki koskaan. Sen kerran ku oli itkeny vähä kauemmnin, äiti oli ihan paniikissa ja paineessa kun ei tienny mitä olis tehny. Totesi että ei tulis mitään jos tollasta olis useasti.. Joopa joo.

Nää meidin muksut taitaa olla vaan näitä aikaisia lintuja, ei myöhäis-heränneitä. Aivotoiminta jyllää vähän nopeammin ku "perustallaajilla" (näin voi itselleen selittää ja luoda illuusion paremmasta tulevasta ) Oon kuullu reippaasti yli 1v muksuista jotka vähän aloittelee sitä omaa tahtoa ja alkavat hieman protestoida jos joku ei mene putkeen. Itse mietin, et tyttö on tehny sitä varmaan just sieltä 6kk lähtien.. yhä vaan hullummin ja räikeämmin.

Mut joo. Tuleepa negatiivista ja surullista tekstiä. Toiv. tyttö ei koskaan isompana näitä lue Kun tuo kuiten osaa olla mitä uskomattominta ja antoisinta seuraa kun vaan kaikki menee putkeen. Osaa olla tosi valpas,fiksu,älykäs,nokkela..mitä vaan, jos haluaa. Pitää vaan kai uskoa et tällasilla lapsilla tulee äly ennen osaamista ja siitä johtuu kaikki se tuskainen raivo :saint:

 

Heips!
Vaativan kanssa sitä tukea tarvisi todella.
Kanga ym. Oletteko olleet yhteydessä neuvolaan, perheneuvolaan, seurakuntaan?
Neuvolasta voisi löytyä perhetyöntekijöitä tai perheneuvolasta tukea? Seurakunta järjestää monesti perhekerhoja ym joista voisi löytää uusia tuttavuuksia ja päästä vähän arjesta irti. Diakoniatyöntekijäkin voisi varmaan auttaa rankassa vauva-ajassa. Oli sitte kuin uskonnollinen hyvänsä niin ei ne ensin kysy uskotko Jumalaan, vaan lähimmäisen rakkaus pitäisi olla se lähtö ajatus.
Entäpä mielenterveystoimisto? Voidaan puhua varmaan ainakin lievästä masennuksesta? Sieltä kautta voisi saada myös apua ja tukea.

Se on surkeaa kun sitä apua tarvisi niin sitä ei ole yleensä helposti tarjolla eikä sitä ole yleensä voimia hakea.
Tsemppiä vaan kaikille!

 

JANNALIINI heh. mulla on ihan sama systeemi. Tai ollu jo ennen lastakin. Mies aina "ihmettelee" välillä ku en rauhotu mitään telkkua katsomaan vaan häsään paikkoja. Keittiö on mullekin ehke se tärkein. Muualla saattaa olla lelut tai vaatteet miten sattuu mut keittiössä ei saa olla tiskiä tai tavaraa pöydillä et aamulla o mukavampi tulla.

Toi unihomma on mulle mysteeri. Ok, pienenä illat meni huudoks jos oli liian väsy sit taas joku aika sit meni huudoks koska nukku liian myöhää vikat pv-unet joten ei ollu väsy. Nykysin illalla tyttö menee nätisti nukkumaan mut joka kerta päiväunille meno on enemmän/vähemmän karjumista. Jossain vaiheessa liina oli ainoa mihin nukahti äänettä. Sit alko mennä sekin vauhkoomiseks joten jätettiin toiset unet kokonaa pois. En sit tiiä tuleeks "liian vähä" unta vai ei, mut eipä tuo kaksille nuku. Jos haukottelee ja kuinka on väsyneen oloinen niin ulkona vaan ihmettelee eikä enää nukutakaan..joten tylsyydeksikin noita voi joskus laskea..
On se vaan jännä. Mun yks kaverini on iha täpinöissään eikä halua jättää vauvaansa koskaan minnekää hoitoon, ei raski. Ei edes tunniks et menis kampaajalle tms. Ja "itkee" pahaa mieltä/huonoa omaatuntoaan joskus mulle kun on "joutunu" jättää vauvan isän kans kaksin. Hmm.. mikäs mä olen arvostelemaan, mut tuntuu jotenki hassulle. Tänää viimeks mietin miten luksusta on vaikka vain 10min omaa aikaa ku tyttö menee miehen kans ulos tms...
Tänään ollu taas ihan kohtuu mukava aamu (johtuukohan just tosta auringosta ). Aamu ei alkanu natinalla ja ehdittiin ulkoillakin ja ruokakin maistu. Isänsä kans sammu just unille jopa vain ainoastaan parin hetkellisen kitinän kera

 

Punaposket ja Hipsu sekä kaikki muut: Tuhannet kiitokset rohkaisevista viesteistä! =) =) Varsinkin Punaposket: sun viestissä oli niin monta tärkeää ja hyödyllistä asiaa, lupaan yrittää pitää mielessä. Ehkä mekin jonain päivänä uskalletaan yrittää toista lasta... Todella, tämän ekan kanssa on vaikea joskus uskoa, että kyllä se vauva kasvaa ja kehittyy ja muuttuu, kun ei osaa kuvitella minkälaista on edes kun hän oppii ryömimään! Ihanaa kun sulla on tota perspektiiviä. Saadaan me ensikertalaiset niin paljon lohtua siitä.

Äimä ry:stä olen itsekin saanut tukea, sinne voi tilitellä sähköpostilistalle tai puhelinpäivystäjälle kaikki synkimmät tuntemuksensa, ja varmasti tulee ymmärretyksi. Kanga, onko Äimä sinulle jo tuttu? Kirjoittele myös tähän ketjuun vaikka joka päivä, täällä ei yksikään ajattele että olisit huono äiti! Olemmehan kaikki samassa veneessä!

Mulle psykolopgi sanoi, että huono äiti ei raada sillä tavalla kun mä, huono äiti ei kanniskele vauvaa tuntitolkulla uneen, huono äiti ei lue kirjoja eikä haravoi nettiä löytääkseen uusia tapoja auttaa vauvaa, huono äiti ei VÄLITÄ, minä välitän! Ajattelen nyt, että vaikka aina ei auta ja välillä tulee tiuskaistua että MIKÄ HELVETTI NYT ON! niin ei se vielä tee huonoa äitiä. Se tekee vain väsyneen äidin.

Meillä on vähän samaa ongelmaa, että lapsenvahteja ei oikeen oo. Ainakaan sellaisia, joita vois vaivata meille asti raahautumaan. Nyt kun poika jo ymmärtää hieman ikävöidä äitiä ja isiä, niin en haluaisi viedä häntä vieraseen taloon hoitoon.

Päiväunista. Meillä on auttanut lyhyisiin uniin se, että poika nukkuu aina pimeässä. Kotona meillä on tollaset suljettavat ikkunaluukut (asutaan etelässä), ja ne kun pistää kiinni niin on pimeää keskellä päivääkin. Suomessa käydessä heitettiin tummansiniset lakanat verhotangon yli, ja lisäksi kun suljettiin kaihtimet niin siinä oli jo neljä kerrosta verhoa, aika pimeetä tuli keskellä kesää tuollakin konstilla. Nyt kun poika hieman havahtuu unisyklien välissä, ei ole mitään nähtävää mihin kiinnittää huomiota ja kiinnostua heräämään. Niin malttaa paremmin jatkaa sitten pitkiksi päikkäreiksi asti. Jos naapurustosta kuuluu jotain rakennusmeteliä tms., niin lisäksi on hiljaista taustamusaa makuuhuoneessa soimassa. Mut sitäkin laitan vaan yhden kappaleen toistona pyörimään, ettei kuule jotain innostavaa ja rupea uteliaana kuuntelemaan!

Meidän uutisia: pojalla löytyi nyt sitten aivan karmea maitoallergia. Voi saakutti. Mä oon sitä epäillyt huhti-toukokuusta asti, lääkäri ja mies on toppuutelleet... Ois pitäny vaan uskoa omaa intuitiota ja mennä aiemmin testiin! Kesällä olin viis viikkoa maidottomalla dieetillä (koska imetän), mun mielestä poika muuttui hirveästi parempaan suuntaan. Mut sit ku toin maidon taas takasin ruokavalioon, niin mitään ei tapahtunutkaan! Sen takia ollaan lykätty tota verikoetta, mutta nyt mentiin kun meidän yöt on taas ollu ihan yhtä heräämistä...

Nyt sitten joudun taas tolle hirveelle dieetille. Oon kasvissyöjä ollu jo 16 v, ja allerginen soijallle ollu pari vuotta... Joten viimeks lähti tolla maidottomalla kurimuksella neljä kiloa viidessä viikossa!! Että silleen! Korvikkeeseenkaan ei auta siirtyä, koska poika on todella pahasti allerginen, eikä täällä jumalan selän takana ole edes niin erikoistuneita korvikkeita.

No mutta. Selvispähän ainakin nyt, ja jospa pojan olo helpottuis! Uskaltaisko toivoakaan, että ehkä myös meidän yöt..?

 

ANNEKE MUn tyttöni on kans maito allerginen, ja loppuviimeen ei edes tiedetä mille reagoi mun maidossa koska maidotonkaan dietti ei auttanut. Oireili silti. Lääkäri sanoi, ettei o kenenkään edun mukasta alkaa riisikakku-dietille. Siispä erikoiskorvikkeelle..suosiolla. Kuulema vauva voi allergisoitua mille tahansa äidinmaidossa, ei ainoastaan äidin ruoka-aineille vaan "perus"proteiineille jota erittyy äidistä maitoon. Hankala selittää miten lekuri sen meille selitti.
On se vaan hanurista. Mut se lopetti kyl monet tietyt jutut, perus "vaativuutta" se ei toki vienyt minnekää Mut just noi yöitkeskelyt sun muut jäi pois.
Halit. Toiv. sun dietti riittää. Mut älä venytä ittees iha loputtomiin.

 

Allergisen imettäminen on aika "taitolaji" ja joskus siinä tarvitaan ihan puhdasta tuuriakin, että lapsen saa oireettomaksi. Imetystukilistan sivuilla on ihan hyvä tietopaketti aiheesta. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että syö paljon ja koko ajan niin painoa ei lähde liikaa. Syö vaikka ei olisi nälkä. Jos dieettaa maitoa, niin kannattaa jättää pois myös muna ja nudanliha. Hanki hyvä lasten allergioihin erikoistunut lääkäri, se kannattaa! Imetysdieettaus on aika tympeää puuhaa, mutta palkintona saattaa olla tyytyväinen vauva


Imetystukilista.net - Allergisen lapsen imetys

 

Mä olen varmaan sitten maailman epäonnistuja. Välillä tulee oikeesti sellanen olo, etten jaksa ees miettiä helpotusta noihin itkuihin. Tämä aamu menny taas märistessä ja kitistessä joka asiaa. Yritin piristää päivää rataslenkillä mutta neiti päätti karjua pää punaisena koko pienen matkan mitä yritettiin. Huoh. Ihmiset katsoo et eikö tuo lohduta muksuaan mitenkää. Mutku ei lohdutukset auta, muksu vaan karjuu kahta hirveemmin. Tulee tosi turhautunu olo. Väsyny tähän.

 

Kauniskuu: Jaksuja, et sä ole epäonnistunut. Joskus on vaan päiviä kun ei jaksa, eikä aina tarttekkaan jaksaa. Se ei tee kenestäkään huonoa äitiä tai epäonnistujaa!!

-NAJ

 

Kauniskuu: Et todellakaan oo epäonnistuja!! Vaikka tuntuis, että mikään ei toimi ja vauva ei oo mihinkään tyytyväinen, niin kallionkova perusluottamus hänelle tulee kaikesta siitä yrittämisestäsi ja työstäsi. Vaikka hän kiukuttelee, niin hän tietää että äiti ei hylkää eikä jätä häntä huonoinakaan päivinä, se on valtavan iso juttu ja vauvastasi kasvaa varmasti iloinen ja luottavainen lapsi.

Huomenna on varmaan taas hyvä päivä!

 

Kauniskuu et todellakaan ole epäonnistuja! Noi tunteet on niin tuttuja täälläkin, ja mäkään en jaksa koittaa kaikkia itkuja helpottaa. Silloin kun on joku pidempi hankalien päivien putki käynnissä, teen vaan kaikkeni, että tyttö nukkuis suht ok ja vältyttäis kaikilta ylimääräisiltä itkuilta. Nytkin parina päivänä tyttö on nukahtanut monet kerrat mun syliin enkä oo edes yrittänyt, että tyttö huomais esim. siirtoa sänkyyn. Yritän vaan saada itelleni jonkinlaiset unet ja aikaa kerätä itseäni.

Kanga :hug: Rankkaa ja tuttua tekstiä sinullakin. Tosi kurjaa, että ystävät ovat kaikonneet ja koet olosi yksinäiseksi. Meillä on paljon samaa kuin teillä eikä vähiten tuo, että hyvinä päivinä tyttö on varsinainen "vitsiniekka", jonka kanssa oleminen on parhaimmillaan todella hauskaa. Noina hyvinä hetkinä musta tuntuu, ettei kenelläkään muulla ole yhtä ihanaa tyttöä kuin meillä. Toi hermojen menettäminen on niin normaalia. Ja pääasiahan on, että menee vaikka sinne saunaan rauhoittumaan ja tiedostaa itse ne tunteet. Olisi kai aika epänormaalia olla aina rauhallinen, kun lapsi kiukuttelee ja itkee eikä löydä syytä.

Mä mietin tänään, että miten mä voin selittää jollekin, jolla on kokemusta vain helpoista lapsista, sen tunteen, miltä musta tuntui etenkin silloin alkuaikoina. Mieleen muistui tänään, että kun tyttö oli jotain alle kuukauden ikäinen, ajattelin, että loppuispa äitiysloma pian ja pääsisin töihin, eikä tarvitsisi olla lapsenvahti 24/7. Tuossa vaiheessa suurin osa äideistä taitaa olla vielä jossain sumussa vastasyntyneestä vauvasta, mutta mä olin jo niin väsynyt, että mietin töihin paluuta. Onneksi tuollainen tunne on häipynyt jo ajat sitten, mutta kuvaa hyvin sitä alkuajan tunnetta.

Joku kirjoitti täällä hoksanneensa, ettei tarvitse olla maailman paras äiti vaan riittää, kun on riittävän hyvä äiti. Täällä on myös kirjoiteltu siitä, että huono äiti ei kanna lastaan yötä myöten ja tee kaikkeaan lapsen hyväksi. Niin yksinkertaisia asioita, mutta silti niitä ei aina itse tajua. Mä olen ainakin antanut tytölle 110% itsestäni ja tehnyt tytön eteen tosiaan kaikkeni. Joskus vaan, kun tyttö huutaa selkä kaarella sylissä eikä syli tunu auttavan mihinkään, on sellainen olo, että onko musta mitään hyötyä tytölle. Mutta onneksi tää elämä on vaihtelevaa ja jossain vaiheessa tulee aina se päivä, kun kaikki menee ihan nappiin.

 

Kiitos kaikille :heart:
Piti purkaa oloa itkemällä hetki yksin saunan lauteilla. Sit taas alko veri kiertää (välillähän v**a niin ettei veri kierrä )
Nukkuhan toi ees kohtuulliset päikyt ja sammui tyynesti yöunille, hyvä hyvä, äidin rakas Muutenpa päivä olikin natinaa joka käänteessä. Eli perus päivä

Miten te ootte setviny noi automatkat? Mä näen jo painajaisia pelkästä kauppareissusta. Tyyppi karjuu minuutin ajomatkan jälkeen. Sama viihdyttääkö vai ei. Mikähä hemmetti siinäki lie syy? Pitänee kai ajella vaan Peltorit korvilla..

 

Autoilusta: Tämä ei nyt varmaan Kauniskuun tilanteeseen kauheasti auta, mutta meidän poika lopetti autossa kirkumisen aika yhtäkkiä. Jospa teilläkin kävisi kohta niin?

Muistan sen ällistyksen kun oltiin lähdössä Suomeen lomalle, ja jatkolentojen lisäksi pelkäsin hirveästi 40 minuutin taksimatkaa kentälle... Et heittääkö taksikuski meiät puolessavälissä motarin varteen kun ei kestä sitä karjumista? Sit kun poika pääsi Mersun kyytiin, niin hymyili ja jutteli koko matkan! Uskomatonta! Suomen-loman aikana ei sit itkenyt ollenkaan autossa, ajattelin että se viileämpi ilma auttoi (juu silloin oli hirveät helteet mutta meidän asuinmaassa on vielä hirveämmät). Hän jopa NUKAHTI autoon, ihan tuosta vaan, itkemättä ja kitisemättä (ei ollut tapahtunut koskaan ennen muualla kuin tissillä). Ja kun tultiin kotiin, niin sama jatkui vaan.

Kun jälkikäteen ajattelee, niin silloin kun pojan "autokäytös" parani, tapahtui aika monta asiaa. Koska olin aivan lannistunut pojan aiemmista autoraivareista, en ollut edes yrittänyt hänen kanssaan kahden autoilla moneen viikkoon, hänellä oli siis aina ollut seuraa takapenkillä (olin masentunut, enkä jaksanut sitä taistelua – hirveästi olisin halunnut ulos mennä, mutten uskaltautunut autoon kahden tyypin kanssa). No niihin aikoihin siis myös mentiin viileämpään Suomeen, rupesin maidottomalle dieetille (pojalla on allergia), jatkuva refluksirohina katosi hengityksestä, ja poika rupesi ehkä vähän myös ymmärtämään, että sillä autolla pääsee johonkin kivaan ja jännään paikkaan. Ja Suomeen mentäessä mun kuukauden-pari kestänyt masennus myös taittui. MUTTA voi hyvin olla, ettei se syy ollut mikään noista. Ehkä tähdet vaan jossain järjestätyi uudelleen jotenkin, ja pojasta olikin yhtäkkiä ihan kiva mennä autolla? Mistä näistä kehveleistä ikinä tietää..!! ?

Nykyään mennään autolla lyhyitä matkoja kerran-pari päivässä. Täällä kun ei pääse minnekään, edes kauppaan, ilman autoa. Ne menee ihan ok. Useimmiten varsinkin jos yksin joutuu takapenkille, alkaa känisemään viiden minuutin sisään. Mut ihme kyllä, nykyään auttaa, kun kerrotaan sille yhtä tiettyä tarinaa. Mies on lukenut sellaista eläinkirjaa pojalle nyt 5 kuukautta, ja se on ihan pojan lemppari. Kun "luetaan" sitä autossa niin poika istuu ja kuuntelee. Se on ihme. Ylistys olkoon planeettojen!! Tuo kirja kun on miehen äidinkielellä, niin mäkin oon sitä väärällä kielellä sönkkäilemään joutunut. Oon yrittänyt nyt ”lukea” yhtä suomenkielistä Puppe-kirjaa. Toimii ihan hyvin. SIIS MEILLÄ.

Toivottavasti teilläkin Kauniskuu löytyisi joku juttu joka auttaisi, tai mieluummin vauva itse ymmärtäisi että eihän se auto niin paha paikka olekaan. Mä en välttämättä oikein usko tuohon totuttamisteoriaan… Tai meillä ainakaan ei toiminut se, että sitkeästi yritin joka päivä autolla viedä toista. Vaan ehkä pikemminkin se, että paloin loppuun eikä sinne autoon sitten tarvinnut vähään aikaan mennä kirkumaan! (Don’t try this at home!)