Vanhempien väsymys on viime aikoina ollut paljon tapetilla. Täällä kirjoittelee yksi väsynyt äiti jonka elämässä ihan tavallinen arki tuntuu välillä lähes ylivoimaiselta. Löytyisiköhän täältä samoin kokevia?
Meillä on ihanat kaksi- ja nelivuotiaat lapset. Asumme työtilanteemme takia kaukana sukulaisista ja vanhoista ystävistämme eli yritämme selviytyä arjesta ilman erityistä turvaverkkoa. Lapsemme käyvät päiväkotia noin 30 tuntia viikossa ja viihtyvät hienosti. Päiväkodissa ei juuri koskaan ilmene mitään ongelmia vaan molemmat ovat iloisia ja reippaita ja pystyvät toimimaan yhdessä toisten kanssa. Oppivat vaikka mitä ja syövät hyvin.
Sitten tullaan iltapäivällä kotiin ja hirveä melskaaminen alkaa. Riehuminen, kiljuminen, sängyssä pomppiminen ja sohvan selkämyksellä tasapainoilu. Sisaruksen jatkuva ärsyttäminen, vanhempien riivaaminen kunnes räjähdämme. Pestyjen pyykkien heittely lattialle, ruualla ja juomalla pelleily ja sotkeminen, ruokapöydästä karkaileminen. Pöydän alle ryömiminen kun pitäisi laittaa tarhavaatteet päälle. Lapset lietsovat toisiaan tuhmuuksiin ja kannustavat toisiaan ihastuneina jatkamaan kun meiltä aikuisilta menee hermot. Sanaakaan ei kuunnella eikä totella, tuntuu että koko elämä lastemme kanssa on välillä ihan hirveää vääntöä eikä mikään suju.
Nelivuotias joutuu usein jäähylle huoneeseensa kun suutumme hänelle kunnolla. Silloin alkaa niin hirveä ovien potkiminen ja hakkaaminen että hänet on yleensä päästettävä sieltä ennen aikojaan pois. Jäähy ei oikeastaan toimi emmekä sitä kaksivuotiaallamme käytäkään mutta nelivuotias osaa olla niin raivostuttava että tarvitsemme hetken aikaa itse hengähtää ja rauhoittua ennen kuin jatkamme hänen kanssaan mittelemistä. Sitä rauhoittumisaikaa vain ei jää kun tyyppi potkii ovea, raivoaa ja parkuu. Ovi jota hän potkii ei ole hänen eikä meidän vaan vuokraisännän.
Tämä jäähytaistelu tuntuu ihan hirveältä ja tiedän että tuo eristämisjäähy ei toimi ja jos toimii niin itseään vastaan. En vain tiedä mitä muutakaan voisin tehdä koska pelkään vähän itseäni siinä mielentilassa johon jatkuva ärsytettynä oleminen minut saa. Hetki rauhaa olisi saatava mutta sitä ei saa missään. Paitsi jos lapset istuttaa telkkarin eteen. Sekin tuntuu älyttömältä, palkita nyt sietämättömästä käytöksestä tunnin telkkarimaratonilla!
Mieheni tulee kotiin kello 18 jälkeen arkisin joten arki-iltapäivät ja illat vietetään ehkä turhankin tiiviisti yhdessä. Vastapainoksi olemme yrittäneet keksiä esikoiselle mieleistä tekemistä kahden kesken jommankumman vanhemman kanssa ainakin kerran-pari viikossa. Silloin hän käyttäytyy hienosti mutta riehuminen ja raivostuttava vauvamainen käytös jatkuu taas heti kun päästään kotiovesta sisään. Hän on taantunut ihan hirveästi neljä vuotta täytettyään viime vuonna meillä oli fiksu kolmevuotias ja tänä vuonna pahainen uhmis! Siinä sitä sitten mennäänkin kun kaksivuotiaallakin on kunnon uhmakausi päällä
Onko kellään muulla palstalaisella tällaista? Hirveätä rämpimistä, epävarmuutta, ahdistusta ja epäonnistumisen tunteita? Synkkiä ajatuksia että omat lapset jaksaisi kyllä ehkä just ja just erikseen mutta ei yhdessä?
Itselleni viime vuodet ovat tuoneet kaikenlaista muillakin saroilla kun perheessä. Olenkin viime aikoina aloittanut mielialalääkityksen masennukseen ja ahdistukseen. Terapiassa olen käynyt noin vuoden. Mielialalääkitys on toiminut hienosti siten että vaikka arki tuntuu vaikealta en yleensä jää vellomaan synkkiin ajatuksiin vaan pystyn toimimaan melko normaalisti ja minulla on energiaa yrittää miettiä miten lasten kanssa sujuisi paremmin ja kokeilla heidän kanssaan eri juttuja.
Nautin ihan aidosti monista lapsiperhepuuhista ja minusta on huikeaa seurata lasten kasvua ja kehitystä lähietäisyydeltä. Mieheni ei ole mikään pikku apulaiseni vaan jaamme kasvatusvastuun aika hyvin (hän esimerkiksi on hoitanut kaikki yöheräilyt sen jälkeen kun lakkasin imettämästä lapsia).
Silti tuntuu että vaikka mitä yrittäisin, tämä arki vain on tällaista hirveätä rämpimistä, huutamista ja huonoa omaatuntoa. Istutan lapset telkkarin eteen koska ihan oikeasti keinot loppuu. Siinä ne sitten istuvat onnellisina tunnin, riehuvat jonkin aikaa ja kaikki menee taas päin peetä.
Kullat foorumilaiset älkää viisastelko mulle että mitäs teitte lapsia jos ette jaksa niiden kanssa olla. En mä todellakaan tällaista suunnitellut enkä toivonut. Tahtoisin vain tietää helpottaako tämä vaikka ensi vuonna kun tyypit on vaikka kolme ja viisi? Ja miten ihmeessä asettaa rajat kun tuo jäähyhomma on ihan täys farssi, keskustelusta ei ole yhtikäs mitään apua ja pinna palaa iteltä?
Kiitos kun luitte. Ehkä tämä kirjoittaminen jo vähän helpotti.
Meillä on ihanat kaksi- ja nelivuotiaat lapset. Asumme työtilanteemme takia kaukana sukulaisista ja vanhoista ystävistämme eli yritämme selviytyä arjesta ilman erityistä turvaverkkoa. Lapsemme käyvät päiväkotia noin 30 tuntia viikossa ja viihtyvät hienosti. Päiväkodissa ei juuri koskaan ilmene mitään ongelmia vaan molemmat ovat iloisia ja reippaita ja pystyvät toimimaan yhdessä toisten kanssa. Oppivat vaikka mitä ja syövät hyvin.
Sitten tullaan iltapäivällä kotiin ja hirveä melskaaminen alkaa. Riehuminen, kiljuminen, sängyssä pomppiminen ja sohvan selkämyksellä tasapainoilu. Sisaruksen jatkuva ärsyttäminen, vanhempien riivaaminen kunnes räjähdämme. Pestyjen pyykkien heittely lattialle, ruualla ja juomalla pelleily ja sotkeminen, ruokapöydästä karkaileminen. Pöydän alle ryömiminen kun pitäisi laittaa tarhavaatteet päälle. Lapset lietsovat toisiaan tuhmuuksiin ja kannustavat toisiaan ihastuneina jatkamaan kun meiltä aikuisilta menee hermot. Sanaakaan ei kuunnella eikä totella, tuntuu että koko elämä lastemme kanssa on välillä ihan hirveää vääntöä eikä mikään suju.
Nelivuotias joutuu usein jäähylle huoneeseensa kun suutumme hänelle kunnolla. Silloin alkaa niin hirveä ovien potkiminen ja hakkaaminen että hänet on yleensä päästettävä sieltä ennen aikojaan pois. Jäähy ei oikeastaan toimi emmekä sitä kaksivuotiaallamme käytäkään mutta nelivuotias osaa olla niin raivostuttava että tarvitsemme hetken aikaa itse hengähtää ja rauhoittua ennen kuin jatkamme hänen kanssaan mittelemistä. Sitä rauhoittumisaikaa vain ei jää kun tyyppi potkii ovea, raivoaa ja parkuu. Ovi jota hän potkii ei ole hänen eikä meidän vaan vuokraisännän.
Tämä jäähytaistelu tuntuu ihan hirveältä ja tiedän että tuo eristämisjäähy ei toimi ja jos toimii niin itseään vastaan. En vain tiedä mitä muutakaan voisin tehdä koska pelkään vähän itseäni siinä mielentilassa johon jatkuva ärsytettynä oleminen minut saa. Hetki rauhaa olisi saatava mutta sitä ei saa missään. Paitsi jos lapset istuttaa telkkarin eteen. Sekin tuntuu älyttömältä, palkita nyt sietämättömästä käytöksestä tunnin telkkarimaratonilla!
Mieheni tulee kotiin kello 18 jälkeen arkisin joten arki-iltapäivät ja illat vietetään ehkä turhankin tiiviisti yhdessä. Vastapainoksi olemme yrittäneet keksiä esikoiselle mieleistä tekemistä kahden kesken jommankumman vanhemman kanssa ainakin kerran-pari viikossa. Silloin hän käyttäytyy hienosti mutta riehuminen ja raivostuttava vauvamainen käytös jatkuu taas heti kun päästään kotiovesta sisään. Hän on taantunut ihan hirveästi neljä vuotta täytettyään viime vuonna meillä oli fiksu kolmevuotias ja tänä vuonna pahainen uhmis! Siinä sitä sitten mennäänkin kun kaksivuotiaallakin on kunnon uhmakausi päällä
Onko kellään muulla palstalaisella tällaista? Hirveätä rämpimistä, epävarmuutta, ahdistusta ja epäonnistumisen tunteita? Synkkiä ajatuksia että omat lapset jaksaisi kyllä ehkä just ja just erikseen mutta ei yhdessä?
Itselleni viime vuodet ovat tuoneet kaikenlaista muillakin saroilla kun perheessä. Olenkin viime aikoina aloittanut mielialalääkityksen masennukseen ja ahdistukseen. Terapiassa olen käynyt noin vuoden. Mielialalääkitys on toiminut hienosti siten että vaikka arki tuntuu vaikealta en yleensä jää vellomaan synkkiin ajatuksiin vaan pystyn toimimaan melko normaalisti ja minulla on energiaa yrittää miettiä miten lasten kanssa sujuisi paremmin ja kokeilla heidän kanssaan eri juttuja.
Nautin ihan aidosti monista lapsiperhepuuhista ja minusta on huikeaa seurata lasten kasvua ja kehitystä lähietäisyydeltä. Mieheni ei ole mikään pikku apulaiseni vaan jaamme kasvatusvastuun aika hyvin (hän esimerkiksi on hoitanut kaikki yöheräilyt sen jälkeen kun lakkasin imettämästä lapsia).
Silti tuntuu että vaikka mitä yrittäisin, tämä arki vain on tällaista hirveätä rämpimistä, huutamista ja huonoa omaatuntoa. Istutan lapset telkkarin eteen koska ihan oikeasti keinot loppuu. Siinä ne sitten istuvat onnellisina tunnin, riehuvat jonkin aikaa ja kaikki menee taas päin peetä.
Kullat foorumilaiset älkää viisastelko mulle että mitäs teitte lapsia jos ette jaksa niiden kanssa olla. En mä todellakaan tällaista suunnitellut enkä toivonut. Tahtoisin vain tietää helpottaako tämä vaikka ensi vuonna kun tyypit on vaikka kolme ja viisi? Ja miten ihmeessä asettaa rajat kun tuo jäähyhomma on ihan täys farssi, keskustelusta ei ole yhtikäs mitään apua ja pinna palaa iteltä?
Kiitos kun luitte. Ehkä tämä kirjoittaminen jo vähän helpotti.