"Vain" 1 lapsi

Hei,
onko kenelläkään muulla tullut ajatusta että 1 lapsi riittää? Meillä tyttö 2v eikä mulla ole minkäänlaista mielenkiintoa jatkaa sukua enempää. Ehkä johtuu siitä kun mielessäni on vielä raskausajan pahoinvointi, kivulias synnytys, yövalvomiset, epävarmuus, masennus jne. Rakastan tyttöäni tietenkin mutta jotenkin en ole vielä valmis toiseen lapseen. Ja ehkä en tule olemaankaan.

 

On ollut mielessä. Yksi lapsi riittää minulle, miehellä toive useammasta. Mutta ei näillä näkymin ole tulossa. Itselläni ei muita syitä kuin, että näin pääsemme helpolla, voimme matkustaa ja tehdä kaikkea mukavaa yhdessä, sellaista mikä ei onnistu kahden lapsen kanssa. Itsekästä ehkä, mutta minusta hyvä näin ainakin nyt.

 

Minulla ollut aina haaveena yksi lapsi,sen olen nyt saanut ja se riittää=)Näin olen ajatellut jo pitkään mutta mistä tietää muuttuuko mieli "vanhoilla päivillä" kun esikon saa isommaksi,nyt ei ole minkäänlaista halua toiseen lapseen!Lapsi 2 v.

 

Mulla kans samansuuntainen ajatus ollut aina. Ja se ajatus kelpaa myös miehelleni. Ja ihan yhtä itsekkäistä syistä kuin Ninnu2:lla. En kertakaikkiaan jaksaisi kaikkea uudestaan, vaikka koko yhteinen taipaleemme tähän asti onkin ollut ihanaa. En edes halua. Tyttö nyt 1v 2kk ja äiti 35 v.

 

Minä olen myös ajatellut, että yksi riittää. Vaikkakin esikoinen on ollut "helppo" lapsi. Raskaus aika oli nautinnolista. Synnytyksestä ei jäänyt raumoja vaikka pientä harmia olikin.

 

Yksi riittää, mutta toinenkaan ei olisi katastrofi. Mutta yhteenkin olen "tyytyväinen". Itsellä ikää on riittävästi.

 

eikä mieli muuttunut, vaikka esikoinen olikin aikamoinen yökukkuja, oli koliikki jne. HAluttiin lapselle sisarus, kummallakin on sisaruksia, ja ollaan oltu tyytyväisiä siihen, ettei olla ainoita lapsia. Joten haluamme lapsellemmekin sisaruksen/sisaruksia.

 

Esikoiseni oli syntyessään niin valloittava pakkaus, että rakastuin häneen niin syvästi, että tuntui, ettei maailmaamme mahtunut mitään muuta kuin minä ja hän. Olin pitkään sitä mieltä, että en halua ikinä toista lasta, koska koin, etten voisi rakastaa toista lasta yhtä paljon kuin tätä kullanmuruani. "Täydellinen" äitiys oli aika raskasta, kun en antanut muiden hoitaa vauvaani, vaan omin hänet itselleni. Väsähdin totaalisesti yövalvomisiin.

Kun poika oli 4-v aloin lämmetä pikkuhiljaa ajatukselle toisesta lapsesta. Iso syy siihen oli se, että minulla ja veljelläni on aina ollut lämpimät välit. Poikani kaipasi selkeästi kaveria ja rupesin ajattelemaan, että haluan tarjota hänellekin mahdollisuuden siskoon tai veljeen. Pian sen jälkeen tulin raskaaksi ja näin jälkikäteen ajateltuna toinen lapsi oli ehdottomasti oikea ratkaisu.

Pitkä lasten ikäero tarkoittaa sitä, että lastenhoito ei ole ollut liian näännyttävää. Energisen esikoisen hoitaminen oli hyvää harjoitusta, joten toisen kanssa sujuikin todella paljon helpommalla. Poika rakastaa pikkusiskoaan tosi paljon ja itsekin hämmästyksekseni huomasin, että näköjään sydämeen mahtuu rakkautta lisää ja lisää. Aluksi rakastin vain miestä, sittemmin sinne on mahtunut kahden lapsenkin rakkaus, eikä ne ole toisiltaan pois.

Luulen, että kahden lapsen myötä en myöskään ole niin kiinni yhdessä lapsessa. Seurasin sivusta yli 40-v ikäisen työkaverini tarinaa, kun hän äitinsä ainoana lapsena joutui kokemaan sen surun, kun äiti suri, ettei tytär jatka sukua. Silloin tuli mieleen, että jos lapsia olisi "edes" kaksi, niin yhden lapsen valinnat (esim. halu jättäytyä lapsettomaksi) eivät tuntuisi niin raskailta kestää.

Minusta toinen lapsi ei ole perheessä niin suuri muutos kuin se ensimmäinen. Eka lapsi mullistaa kaiken, kun taas toinen menee tietyllä tavalla siinä sivussa. Tarkoitan, että esimerkiksi esikoiselle pitää joka tapauksessa tehdä kaksi lämmintä ateriaa päivässä, käyttää häntä puistossa leikkimässä, huolehtia hänen iltarutiineista jne, joten siinä mielessä toinen lapsi lisää ei oikeastaan muuta kovinkaan paljon arkea, vaan menee samalla vaivalla.

 

Nuorempana ajattelin, että 2 on sopiva lapsiluku. Nyt kun yhden kanssa on vuosi takana, niin en kaipaile perheenlisäystä. Odotusaika meni ihan hyvin, mutta synnytys ja tämä ensimmäinen vuosi ovat olleet jotenkin niin raskaita, että en jaksaisi ryhtyä samaan uudelleen. Tiedän, että mieheni haluaisi lisää lapsia, joten tästä voi tulla vielä arka puheenaihe. Liian kauaa ei voi kuitenkaan enää miettiä, sillä jokainen lisävuosi vie tilannetta itsellä vain hankalampaan suuntaan.

 

Mä en osaa päättää.... meillä nyt poika 2v 2 kk ja mä olisin luultavasti ihan tyytyväinen tähän, myös vähän itsekkäistä syistä, eli helppoudesta jnejne ja siitä että välillä tuntuu että jos tulisi uusi vauva niin miten kerkeisin jakamaan huomioni kahdelle lapselle, ettei sitten esikoinen jäisi "kakkoseksi". Mieheni haluaa ehdottomasti toisen... Nyt on kavereilleni alkanut tulla niitä kakkosia, joten ehkä vähän itsekin tekis mieli, mut sit alan murehtimaan kaikkia asioita, tilaongelmia, rahaongelmia, hoitomaksuja ymsyms...ja sitä että kun olisin äitiyslomalla niin olisin ihan sidottu sitten kotiin kahden lapsen kanssa. Yhden kanssa kun pystyy aika helposti liikkumaan. Sitten myös murehdin sitä, että kun on jo yksi terve lapsi, niin mitä jos toisella olisikin jotain sairauksia tms, niin sitten tulee sellanen olo että pitikö se toinen tehdä.... Eli, mä olen vielä tässä "mietintä"vaiheessa.

 

Mä joskus nuorempana kuvittelin saavani 2-3 lasta...sitten tuli ero ja sinkkuaika joka jotenkin vei ajatukset pois perheen perustamisesta.

Nyt sitten on uusioperhe ja yksi biologinen lapsi. Hyvä niin Epäröin jo yhden lapsen yrittämistä! Jos en olisi tullut raskaaksi, niin en olisi sitä varmaan sen enempää miettinyt...
Onneksi tulin raskaaksi, kaikki meni hyvin ja tyttö on I-H-A-N-A. Mutta siltikään en halua enempää lapsia...en edes ajattele sellaista. Tämä yksi "koekappale" on tehty ja olen siihen tyytyväinen. Elämä jatkuu tällaisena perheenä

 

Meillä myös ainokainen poika ja aivan ihana pakkaus!Synnytys ja odotusaika meni tosi hyvin ja kiltti rauhallinen poika tuli. Yksi keskenmeno ennen sitä ja nyt kun poika oli 1,4 tulin yllättäen uudelleen raskaaksi ja taas keskenmeno..En tiedä uskallanko enää edes yrittää, saatikka sitten kun yhden kanssakin menee aika tosi hyvin ja voidaan tehdä kaikkea kivaa yhdessä ja helposti pääsee kyllä joka paikkaan..Mies sanoikin et kyllä se yksi riittää,ja niin minäkin ajattelen, mutta silti ajattelen joskus et oishan se kiva olla pojalla veli tai sisko..ja kun mies vielä paljon töissä ja remonttia pukkaa koko ajan niin helpompi siinä on yhden kanssa pärjätä..ikääkin on 35

 

Itse toivon kovasti,että saamme vielä toisen, jos kolmannenkin lapsen. Äitini on ,niin kauan kuin muistan, puhunut siitä,kuinka hän kärsi ollessaan ainoa lapsi. Yksinäisyydestä kai lähinnä (ei tietenkään kaikki ainoat lapset ole yksinäisiä). Lisäksi siitä,että vanhempien vanhetessa, hän YKSIN oli heistä "vastuussa". Lisäksi; naapurissamme asui perhe, jossa oli yksi lapsi. Kaikkien suureksi suruksi tuo pieni tyttö sairastui ja menehtyi. Myöhemmin,"toivuttuaan", perheen äiti kertoi surevansa,etteivät aikoinaan tehneet toista lasta. Nyt se oli myöhäistä,ikää jo sen verran. Näitä kaikkia miettien, haluan todellakin toisenkin lapsen!

 

Yksi riittää täälläkin. Itse olin 12 ensimmäistä vuottani ainut lapsi, enkä ikinä kaivannut sisarusta. Minulla oli paljon kavereita, joten puuhasteltavaa riitti ilman siskoja ja veljiäkin. Meillä on mieheni kanssa yhteensä 8 sisarusta, joten serkkuja pukkaa jo nyt aikamoisella tahdilla.
Yhden lapsen kanssa asuinpaikka täytyy vaan miettiä niin, että kavereita ja leikkipaikkoja riittää.
Ihan fakta on, että yhden kanssa on taatusti helpompaa kuin kahden esim. lähteä ulkomaanmatkalle, matkustaa junalla, bussilla, pyörällä. Ja ihmiset ottavat varmasti mielummin kylään yhden kuin kaksi lasta. Yöhoito yhdelle on huomattavasti helpompi järjestää kuin kahdelle ja asunnoksi riittää kolmio.
Voi olla että lapseni joskus haluaisi sisaruksen, mutta minusta lapsi tehdään muustakin syystä, kuin velvollisuudentunnosta.

 

Yksi riittää tännekkin! Poika vasta 7 kk, mutta tuoreessa muistissa, raskausaika, synnytys ja yöheräilyt, vaikea imetys jne... Nyt alkaa pikkuhiljaa elämä helpottamaan, niin en tosiaankaan halua toista lasta!!! Olkoon se sitten itsekkyyttä tai omaa mukavuudenhalua, mutta en jaksaisi tota alkuruljanssia uudelleen. Sitäpaitsi, vielähän on kaikkki uhmat yms. sellaiset edessä tämänkin lapsen kanssa...

Ja yölläkin meillä vielä heräillään.. Välillä (ihan rehellisyyden nimissä) mietin, että tätäkö mä halusin ja minkä takia mä lapsen halusin?? Siis tottakai rakastan lastani aivan suunnattomasti, mutta heikkoina hetkinä välillä "kaduttaa", kun muistelee "vapauden" aikoja, kun sai nukkua sillon kun nukuttaa, lähteä extemporee ulos kun huvittaa yms... Kaipa tää vielä vaatii sellasta sopeutumista tää äitiys...

 

Meillä oli joskus nuorena (ollaan oltu yhdessä aika nuoresta) sellainen ajatus, että 2 lasta. Sitten kun oltiin menty naimisiin, valmistuttu ym., alkoi epäilyttää, että onko meistä vanhemmiksi ollenkaan. Tultiin lopulta siihen tulokseen, että yksi lapsi voisi olla meidän juttu. Pahiten ahdistavat lapsitilanteet kun oli niitä, missä kaksi pientä kiukkuaa/riehuu oikein toisiaan innostaen.

Rakennettiin talo, kun saatiin tontti hyvältä paikalta. Tontti oli pieni ja rakennusoikeutta vähän, mutta laskettiin, että yhden lapsen kanssa siihen mahtuu. No, nyt tuo lapsi on 1,5 vuotta, ja tunnelmat vaihtelee. Edelleen on varmaa, että ei kahta pientä kerralla. Mutta välillä on väläytelty mahdollisuutta, että jos useamman vuoden päästä toinen. Siitä puhutaan sitten, mutta sitten kyllä menisi talokin vaihtoon.

Mutta kyllä tämä niin rankkaa on ollut yhdenkin kanssa, että saa nähdä, jaksaako toista, vaikka sitä jossain vaiheessa kovasti haluaisikin(?). Vielä nytkin poika nukkuu huonosti, 1-2 kokonaista yötä viikossa, muut on rikkonaisia. Eli jos toisen haluaisi, niin mahdollisimman pitkällä välillä. Mutta jaksaako sitten enää, nytkin ollaan jo yli kolmekymppisiä. Enkä toisaalta kyllä yli kolmevitosena enää ryhtyisi lasta yrittämään, riskit kasvaa liikaa (siis meidän näkökohdista, jollekin varmaan ihan hyvä ratkaisu). Eli tuossa parin vuoden päästä on tehtävä päätöksiä...

 

Meillä on kaksi lasta ja ehkä kolmekin joskus tulevaisuudessa. Siinä ei olla ajateltu niinkään itseämme (miten elämä olisi helpompaa), vaan sitä, että lapsella olisi sisaruksia. Itse olemme kokeneet rikkaudeksi sen, että on sisaruksia. Ehkä siksi haluaa antaa lapselleenkin sisaruksen/ sisaruksia.

Voi kylläkin olla, että kolmatta ei tehdä. Sitten elämä voisi mennä liian raskaaksi. Tiedä sitten..

 

Meillä on kaksi tyttöä pienellä ikäerolla, 1,5v ja olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että todella saimme lapset peräkkäin, eikä tarvinnut odotella toista raskautta pidempään. Nyt lapset 2v ja 6kk. Rankkaa ei ole ollut kuin kuopuksen ensimmäiset 3kk, jolloin valvotti yöllä kolmekin tuntia putkeen. Vaikka herättääkin edelleen yöllä 2-5 kertaa (ei siis herää itse, ähisee vain niin että minä herään), niin tunnen silti jaksavani erittäin hyvin. Odotan innolla sitä, että kuopus kasvaa ja lapset rupeavat enemmän leikkimään keskenään. Nytkin heillä selvästi on jo joitain omia juttujaan, joista äiti ei tiedä yhtikäs mitään, naureskelevat ja ilmeilevät toisilleen. Ja tykkäävät toisistaan ihan mielettömästi. Ehkä sen takia meillä ei mustasukkaisuutta ole, koska huomioimme esikoista samallatavalla kuin aina, paljon enemmän kuin vauvaa. Tottahan vauvakin saa tarpeeksi huomiota, mutta silloin kun on tyytyväisenä lattialla, niin esim. luen esikoiselle.
Minä koen asian ennemminkin niin, että on helpompaa kahden kanssa. Ei tietysti silloin kun he ovat pieniä, mutta myöhemmin. Varmasti se ainut lapsi vaatii enemmän aikuiselta huomiota ja leikkiseuraa, mutta kun on se sisko tai veli siinä niin leikkivät keskenään. Itselläni on yksi veli ja olen aina ajatellut, että olisi kyllä ollut tylsää jos olisi aina pitänyt leikkiä yksin. Siis onhan muutkin kaverit tietysti, mutta se että on se kaveri "omasta takaa" on ihanaa etenkin juuri reissussa, mökillä tai ihan vaan kotona. Mutta kunnioitan todella erilaisiakin mielipiteitä ja jokainen tekee niinkuin itselleen on parasta.
Olen vielä nuori, 25v ja toiveena on yhteensä neljä lasta, mutta ne seuraavat kaksi vasta joskus 6-7v kuluttua. Onneksi mieskin on samoilla linjoilla. Hänelle kyllä riittäisi nämä kaksi, mutta ei ole sulkenut muutakaan vaihtoehtoa pois. Mutta voihan se olla, kun ensin saa nämä lapset omatoimisemmaksi, niin sitten ei enää huvitakaan aloittaa kaikkea alusta.
Jos minulla olisi ensimmäinen lapsi ollut vaikea tapaus, ei meilläkään välttämättä vielä olisi toista. Mutta esikoinen oli niin unelmatapaus kuin vauva vaan voi olla, joten en silloin tiennyt siitä vauva-ajan rankkuudesta mitään. Kuopus on ollut siinä suhteessa vaativampi.

 

minusta on mielenkiintoista lukea ko kirjoituksia...
meillä on minusta todella ikävä tilanne, esikoinen 3v, vanhemmat 36 ja 37v. äiti haluaisi toisen, isä ei millään. asiasta on keskusteltu kovastikin, mutta isä pysyy kannassaan ja äiti riutuu ajatuksesta.
äiti on itse ainut lapsi ja isällä on sisarus...

 

Haluaisin avartaa näkemystä heille, jotka miettivät jaksamista ja rakkuden ja huomion riittämistä useammalle kuin yhdelle lapselle.

Meillä on pian 4 lasta ja jokainen on yhtä rakas. Pienimmille tulee tosi pieni ikäero, vähän päälle vuosi ja isot ovat koulussa alaluokilla.

Iso perhe on rikkaus meille ja rakkautta todellakin riittää.Tuntuu että mitä enemmän sitä rakkautaa jakaa, sen määrä vain kasvaa!!!!


On ihana ollut katsoa kuinka isommat sisarukset hoitavat ja rakastavat pienempää...Isoille on sisaruksen tulo tehnyt todella vain hyvää.He ovat tulossa murkuiksi ja toisen huomioon ottaminne ja lujat perhearvot sekä välittäminen ovat todella mahtavaa pääomaa siinä kohtaa kehitystä. Ja pikkuinen palvoo isoja! Hän pyörii heidän jaloissaan ja nousee syliin ym.

Esikoisen vauva-aika oli meillä raskas, kun oli koliikki, korvatulehduskierre ja paljon muuta. Itsellä oli synnytyksen jälkeinen masennus. Silloin ajattelimme miehen kanssa että yksi on riittävästi. Onneksi tuli "vahinko" ja tyttö tuli 2,2v ikäerolla=)

Välissä tuli ero ja nyt pienimmillä on eri isä. Kun tapasimme, olin jo 33v ja ilmoitin että lapsiluku täppösen täynnä eikä minua saa puhuttua ympäri. Mies surusilmin tyytyi siihen eikä yrittänyt puhua ympäri. Hänellä ei ollut omia lapsia.

Aikaa kun meni, tulin toisiin aatoksiin, kun näin miten hienos isä miehestä lapselle tulisi. Ja nyt on tulossa jo toinen biologinen lapsi hänellekin=)

Elämä onneksi kuljettaa ja jos pysyy ennekkoluulottomin mielín, sa kokea ihmeellisiä asioita.

Raikasta syksyä!!

 

En oikein ymmärrä tätä keskustelua. Ap kysyi, onko kenelläkään muulla tullut ajatusta että 1 lapsi riittää. Se on mielenkiintoinen kysymys, haluaisi kuulla siitä ajatuksia. Nyt vain tulee pilvin pimein vastauksia äideiltä, joilla on yksi, kaksi tai enemmän lapsia ja perusteluja, miksi lapsia kannattaa tehdä enemmän. No, onhan sekin kiinnostavaa, mutta itse en jaksa lukea sellaisia, vaan haluaisin palata tuohon ap:n kysymykseen. Minä en missään tapauksessa halua kuin yhden lapsen ja sen olen jo saanut. itsekin olen ainut lapsi ja aivan tyytyväinen. Kyllä varmasti rakkautta riittäisi useammallekin. En vain halua luopua tästä elämäntavasta:
- Kun mieleen tulee, niin voin lähteä harrastuksiin, mies on lapsen kanssa (jos on kaksi lasta, ei voi jättää niin helposti MINUN MIELESTÄ)
- Kun mieleen tulee, voimme yhdessä lähteä harrastamaan (jos on kaksi lasta, ei viitsi pyytää ketään hoitamaan, on niin rankkaa)
-Kun mieleen tulee, varaamme ulkomaanmatkan lähes mihin maailman kolkkaan tahansa (yhden lapsen kanssa menee vaikka päällään seisten, kahden lapsen kanssa vaaditaan jo säädylliset olot)
- Kun mieleen tulee, otamme lapsen mukaan ja lähdemme ravintolaan syömään (kahden lapsen kanssa se on jo sellaista sähellystä, että jää mieluummin kotiin)
Itselläni oli helppo synnytys ja vauva on ollut helppo. Haluan pitää tästä helppoudesta kiinni ja mielestäni olen oman osani lapsilukumäärän suhteen tehnyt. Pieni perhe on ihana, toimiva ratkaisu meidän kohdalla enkä missään nimessä halua lisää lapsia. eikä mieskään.

 

Samaa mieltä. Tämä ketju on suistunut väärille urille. Minuakin kiinnostaa yhteen lapseen tyytyväisten ajatukset!!Lisää niitä )

 

Olen samoilla linjoilla kuin "hm ja höh". Meillä tosin lapsi on vasta vauvaikäinen, mutta samoja syitä mietin minäkin. Olkoonkin sitten jonkun mielestä itsekästä niin olkoon, mutta ei lasta tehdä/saada sen takia että mitä muut ajattelevat. Myönnän olevani itsekäs siinäkin, että minulla on paljon asioita joita haluan itse itselleni vielä toteuttaa ja koen että se on helpompaa jos lapsia on vasta yksi.

 

Minusta kannattaa pitää mielessä se seikka, että lapsihan on pieni ja "vaivalloinen" vain joitakin vuosia. Mielestäni enemmän yhtä lasta saa viihdyttää kuin jos lapset on pienellä ikäerolla. Jos taas lapsilla on isot ikäerot, niin silloin on vain se pienempi lapsi, jonka perään joutuu katsomaan.

En siis yritä "käännyttää" ketään tehtailemaan lapsia, vaan ihan vain lähinnä ihmettelen joidenkin oudohkoja syitä olla hankkimatta toista lasta.

 

Oudohkoja syitä? Minusta tuossa hm ja pöh esitti aika vakuuttavan listan syistä, jotka kyllä itsekin allekirjoitan. Mikä pointti tuossa sinulla oli, sitä en sitten taas tajunnutkaan...