"Vain" 1 lapsi

en yritä minäkään ketään käännyttää, mutt onnellinen olen kahdesta tytöstäni..Ikäeroa heillä on runsaat kaksi vuotta, mutta leikki sujuu hyvin. tietysti välillä käninää ja hammasten kiristystä. mutta sehän kuuluu kasvuun. ja yllätys, kyllä kahdenkin lapsen kanssa elo sujuu. Olemme matkustelleet ympäri suomea, harrastuksiinkin meno sujuu, kun etukäteen varataan hoitaja tytöille. Välillä harrastamme erikseen, koska eihän sitä kakkea tarvitse yhdessä tehdäkään. Oomme siis ihan tavallinen tavallinen perhe. Tytöt käyvät yhdessä seurakunnan kerhossa, teemme pihahommia, tapailemme muita tuttuja ja ystäviä. itse olen nelilapsisesta perheestä, ja on näin aikuisenakin mukavaa kun on sisaruksia ympärillä. jotka elävät mukana elämän eri vaiheissa. Olis elo ollu aika yksinäistä ilman siskoja ja veljiä.

 

Kertokaahan lisää niitä kokemuksia, jotka liittyvät vain yhteen lapseen! Muille voisi perustaa oman ketjun Ei tässä jaksamisesta ole kyse ainakaan minun kohdalla.

 

Joo, kyllä täytyy joskus ihmetellä ihmisen luetun ymmärtämisen taitoja...

 

keskustelupalstoilla keskustelu polveilee-aivan kuin normaalielämässäkin.

 

Polveilee polveilee, mutta vaikea on ymmärtää sellaisen ihmisen ajatuksia, joka kertoo kahdesta, kolmesta tai useammasta lapsesta, kun kysytään kokemuksia yhdestä lapsesta, jonka ajatellaan riittävän. Ei ihme että aina syntyy riitaa. Miksi pitää tuppaantua joka keskusteluun? Minäpä avaan uuden ketjun useampi lapsisille

 

Minuakaan eivät kiinnosta kokemukset monesta lapsesta ja syyt niiden hankintaan. Sen sijaan kiinnostaisi kuulla, miksi vain yksi. Kyllä nettikeskustelujen etikettiin kuuluu, ettei tietyn aiheen alla aleta keskustella aiheen vierestä vaan kunnioitetaan alkuperäisen ideaa - jos on kamala tarve kirjoittaa kokemuksia jostain muusta, sitä varten voi perustaa oman ketjun.

Ja nyt asiaan. Itse olen ajatellut jättää lapsiluvun yhteen. Syyt: en halua lisätä väestönkasvua ja kuormittaa ympäristöä, en näe juuri syytä elää pikkuvauvavaihetta moneen kertaan, ei vauvakuumetta, haluan keskittyä ainokaiseeni ym. Lisäksi haluan myös "päästä helpolla". Huomasin esikoisen synnyttyä olevani hyvin herkkä ja antautuva äiti. En usko, että sellaista energiaa riittäisi enää toiselle. Joskus mietin tuota sisarusasiaa ja haikeudella vauva-aikaakin, mutta uskon, että näin on paras. Asumme Helsingissä, joten kavereista ei ole pulaa.

 

Ihania nuo syyt, mitkä hm ja pöh mainitsi )) Huokuttelee kieltämättä jättää lapsiluku yhteen. Olen vielä kahdenvaiheilla...

 

SISARUS ON AINA SISARUS, KAVERI ON ERI JUTTU.

 

Ei intellä tässä ketjussa, jätetään se suosiolla meille vain yhden lapsen haluaville Muut tehkööt vaikka kymmenen.

 

SISARUS ON AINA SISARUS, KAVERI ON ERI JUTTU.

Mutta lasta ei pidä tehdä pelkästä velvollisuudentunnosta. Ei vanhemmat ole mitenkään velvollisia tekemään lapselleen sisarusta, vaikka tämä niin haluaisikin. Kyllä siihen vaaditaan muitakin tunteita. Ja siitä että onko sisarusparvessa elävä lapsi onnellisempi, kuin ainoa, voidaan olla montaa mieltä. Tämäkin maa on väärällään sisaruksia, jotka eivät ole koskaan tulleet toimeen keskenään, eivät edes aikuisiällä, joten ne kaverit saattavat hyvinkin olla parempi vaihtoehto.

Kun tämän maan tilannetta tarkkailee, niin itseasiassa on todella paljon ekologisempaa hankkia vain yksi lapsi, se ei siis ole ollenkaan itsekästä kuten joku sanoi, vaan aivan päinvastoin. Itsekästä sen sijaan on toimia tietyllä tavalla vain koska MINÄ haluan ja MINUN täytyy ja MINUN lapset, ajattelematta asiaa ollenkaan globaalilla tasolla. Eikö voisi olla onnellinen siitä yhdestä..

 

Vauvani on vasta 8kk, mutta jestas, miten rankkaa on! Kyllä alunperin oli suunnitelmissa toinenkin pienellä ikäerolla, mutta nyt ei vaan pysty. Tyttö on temperamenttinen ja huono nukkuja. Kyllä mietin monet kerrat ennen kuin tähän uudestaan rupean. Nyt yritetään vaan selviytyä vallitsevassa tilanteessa.

Mutta aika se kultaa muistoja ja kai parin vuoden päästä olen autuaasti unohtanut alkuvaikeudet ja taas haikailen vauvan perään... Hohhoijaa...

 

No minä olen jo tehnyt pari lasta mutta ei ollut mikään itsestäänselvyys. Tulen itse isosta perheestä ja sisaruksetkin ovat ihania.
Mutta haluan silti mainita, että lähipiirissäni on pari aivan mahtavaa ainoaa lasta (nyttemmin toki aikuisia), sosiaalisia, epäitsekkäitä, kypsiä. Heillä on hyviä ystäviä (mm. minä), jotka kyllä käyvät sisaruksesta monin tavoin. Kumpikaan ei ole kärsinyt ainokaisuudestaan eikä vanhempien hyysääminen ole vielä tuottanut murhetta!

 

joo meitä on niin moneen...onnekkaita nuo sinun ystävät, jotka ovat niin onnellisia ainokaisia, mutta taitavat olla harvinaisia tai ehkä elämäntilanne vielä sellainen. Olenhan minäkin onnellinen, ihminen tuppaa aina tyytymään ja olemaan onnellinen siitä tilanteesta mikä on, mutta nyt tässä iässä kun vanhemmat alkavat olla vanhoja, huomaan varsinkin miten yksin olen, onhan minulla ihania ihmisiä ympärillä, mutta miten ihana olisi että olisi se oma lähisuku, ne oma /omat aikuiset sisarukset, edes yksi veli tai sisko ehkä hänelläkin perhe...kun vanhemmat kuolee, tässä tämä meidän "lähisuku" eli minä, mieheni ja lapseni. Onneksi miehellä on yksi sisarus, mutta heillä vain yksi lapsi, eivät valitettavasti ole saanet enempää, joten kahdella lapsellani on yksi serkku vain. Kyllä tämä aika ankeaa on välillä, omat sisarukset olisivat kyllä lahja vielä näin aikuisenakin kaipaisin, yleensä on näin se totuus, että kaksin aina kaunihimpi ja miksei kolmin tai nelinkin jne=).

Muistan kyllä lapsenakin sen ainaisen aikuisten kanssa olemisen ja kyllä minua joskus mietitytti kun sekkuni menivät mökille, heidän perheessä oli neljä lasta ja kivaa yhdessä, nahistelua mutta mukavaa touhoa perheenä,olisin toivonut samaa itsellekin. No me menimme mökille, JEE minä äidin ja isän kanssa, no isovanhemmat sitten paapoivat minua ja leikkivät minkä kerkesivät, olisinkin muuten kuollut tylsyyteen. Serkut olivat lapsena pelastus aina lomilla välillä kun saimme olla yhdessä, mutta kyllä se isompi perhe olisi ollut lahja, jouluna, synttäreinä, arkena ja juhlana, olisi ollut joku johon peilata, puhua ja riidelläkin. Mutta eipä sitä lapselta kysytä ja tietysti eihän kaikki saa enempää lapsia vaikka haluaisivat.

Kyllä se yksin olo vaikuttaa kaikkiin, samoin sekin kun kasvaa sisarusparvessa, se on selvä vaikka minkä tekisi, tietysti toisista näkyy enemmän kuin toisista että ainokainen on, mutta yksin saa kyllä kaiken huomion, kaiken mahdollisen, vaikka olen minäkin yrittänyt olla niin ettei minusta näkisi, että " tuo ainokainen"! Mutta kyllähän se ainokaisuus minussa on vaikka kuinka sosiaalinen olisin, selvähän se, eikä se aina niin postiivinen juttu ole, harvemmin.

Meillä on kaksi lasta, en halunnut lapsilleni samaa elämää yksin kuin itselläni, ajattelin myös heidän aikuisuuttaan ja vanhuuttaan, halusin antaa mahdollisuuden kokea sisarusrakkautta, iloa ja negatiivistenkin hetkien opettelua, siis elämää mitä sen mukana tulee, toivoisin vielä kolmattakin mutta sen aika ei ole vielä.

 

Ikävää, että edellisen kohdalla ainokaisuus on ollut negatiivinen asia. Itseni kohdalla se on ollut kiva, myönteinen juttu, enkä siitä ole mitenkään kärsinyt. Siksikin haluan vain yhden lapsen: haluan että oma lapseni kokee saman. En ajattele, että jotenkin viihdytän lastani tai minua on viihdytty lapsena, vaan olemme viettäneet paljon aikaa perheenä yhdessä. Se on ollut kivaa.
Maailma ei ole niin yksioikoinen, että yksi lapsi olisi juuri se huono asia ja useampi parempi. Tai toisinpäin. Onneksi jokaisella on valinnanvapaus!

 

Niin aivan totta sinunkin pointtisi,ja varmasti on sitten niitä onnellisiakin.
Mutta nyt kun seuraan esim. lasteni serkkutyttöä, niin uskon että hänkin tulee aikanaan sanomaan että oli ihanaa olla yksin, hän on hyvin tomera ja pistää kaksi poikaani ojennukseen, kiva tyttö on ja hauska, mutta kyllä sanoo mikä on hänen ja hän ensin aina joka paikkaan jne. no hänen vanhemmat tekevät parhaansa ja varmasti onnistuvat hyvin, mutta luulen että tomera ainut lapsi- "minä ensin tyyppi" nauttii yksinolosta. tämän tytönkin äiti, askartelee, pelaa tekee tosi paljon tytön kanssa jotain ja isovanhemmat touhuavat ja tekevät ja neiti on kaikki kaikessa, saa sen kaiken ajan, mutta onko sekään aina niin hyvä. ja juuri viimeksi tyttö meillä sanoi ( kun äitinsä sanoi että on jo luovuttanut että raskaaksi ei tule ja miettivät jospa muuten tulisi perheeseen toinen lapsi) niin tämä 5vee neiti kuuli asiasta ja sanoi että en halua yhtään vauvaa ja toista lasta meille. No hän on vielä lapsi ja kiva serkku, mutta aika rankkaa aina kun ovat kylässä, kun neiti saa tilanteen aina aika kireäksi tomeruudellaan, vaikka on rauhallinen ja kiltti muuten, mutta leikki menee hänen kanssaan riidaksi helposti, kun taas toisten lasten kanssa on eri juttu eikä hän ole ainut ainokainen lähipiirissä, joten aika usein on tämä ilmiö valitettavasti ja vanhemmat tekevät myös numeron ja ovat valppaana tämän yhden lapsensa kanssa usein. Serkkutyttö on päiväkodissa, mutta ei hirveesti hänen olemiseensa ole auttanut. NO toivon että hän oppii myös näkemään että meillä on kiva perhe kun on sisaruksia ja että tajuaa ettei ole ainut maailmassa, kun kuitenkin kiva ja suloinen tyttö on, mutta tuon vaativuuden laitan sen piikkiin että on ainut ja nauttii siitä selvästi. Itse en ollut tomera enkä "aina ensin" tyyppi, mutta kyllä se ainokaisuus näkyy kuitenkin. on vaikea kasvattaa yhtä lasta ilman että tulisi "maailman napa" olo lapselle, mutta ehkä omat vanhempani siinä onnistuivat että en saanut olla se ainut ja ihmeellinen siis maailman napa, koska sisarusta kaipasin ja kaipaan vieläkin, en tiedä.

Mutta totta, niinkuin sanoit jokaisella on valinnanvapaus ja kiva että sinä koet olevasi onnellinen ja onnistunut, niin minäkin, mutta minulla on tämä kokemus ja myönnän ainokaisuuden varjopuolen.

 

en halunnut olla liian negatiivinen ja toivon että en loukkaa sinua enkä ketään, on kuitenkin niin monia jotka eivät saa enempää lapsia ja toisaalta taas jos ei enempää halua niin piste. Tämä on vain minun yhden ihmisen kokemus tästä kaikesta.

 

Totta puhuen en jaksanut lukea koko vuodatustasi, koska en ole yhtään kiinnostunut siitä, miksi lapsia pitäisi tehdä enemmän kuin yksi. Olisin vain toivonut tänne enemmän kirjoituksia nimenomaan siitä. Mutta tuskinpa kukaan jaksaa alkaa taas väitellä ja riidellä.

 

Tarkoitin kyllä että tänne kirjoiteltaisiin me jotka haluamme yhden lapsen. Syitä on monia eikä sitä tarvisi edes kenellekkään perustella.
Väitän että ennen oli helpompaa, maatilalla saattoi asua mummu, vaari, veljiä, siskoja ja paljon lapsia sekä äiti ja isä. Aina oli joku hoitamassa lapsia, äiti ei ollut yksin vastuussa, siihen aikaan tosin isä ei paljoa osallistunut lapsen hoitoon.
Nykyään ainakin minä olen 9/10 hoitanut yksin tyttäremme. Tietenkin kun olin äitiyslomalla. Olen sosiaalinen ja nyt on hyvä kun tyttö on jo isompi, hoidossa ja minä palasin kouluun, tapaan ystäviä ja kommunikoin ihmisten kanssa.
Siskollani on 4 lasta, hän sanoi ettei ole saanut 7 vuoteen omaa aikaa, välillä hänellä on pinna tosi kireä, on kiire, väsynyt yms. Hänen lapset ovat 7,6,3,2 vuotiaita. Ei hän ole saanut lomaa 7 vuoteen tai päässyt miehensä kanssa elokuviin. Työt ja arjen pyörittäminen vievät kaiken ajan. Että ei kateeksi käy. Siksi haluan vain nyt kasvattaa tytärtämme.

 

Meillä on "vain" yksi vauva ja vain yhteen jää. Syitä on monia, mutta päälimmäisenä on se, että en ole koskaan potenut vauvakuumetta, enkä muutenkaan ole ns. vauvaihminen. Tykkään paljonkin lapsista ja nuorista, mutta vauva-arkea en kyllä kaipaa. Myös se, että saimme lapsemme vasta ollessamme 35-vuotiaita, joten en ole enää valmis aloittaa kaikkea alusta. Vaikka meillä onkin helppo vauva ja arkiaskareet ovat jaettu miehen kanssa puoliksi (jopa vanhempainvapaa), emme kumpikaan halua kokea tätä enää uudelleen. Kaikki vapaa-aika on tähän asti kulunut yhdessä harrastaen (maastopyöräily, patikointi ja laskettelu) ja matkat ovat aina toimintalomia harrastusten parissa, joten nyt odotamme sitä aikaa, kun pääsemme yhdessä perheenä tätä toteuttamaan. Siihen menee vielä toki muutama vuosi... Molemmat olemme myös yrittäjiä ja olemme tehneet myös minun äitiysloman että vanhempainloman aikana osittain töitä. Eli myös työelämä on meille tärkeetä. En osaisi kuvitella olevani koko ajan kotona useamman äitiysloman ajan. Tässä meidän syyt siihen, miksi "vain" yksi lapsi...

 

Vastus "näin meillä" -viestin kirjoittajalle:
teidän harrastusvalikoimaan näytti kuuluvan samat kuin meilläkin ja yllättävän hyvin harrastukset sopivat myös (yhden) lapsiperheelle. Poikamme (14 kk) oikein odottaa, koska pääsee pyöränselkään. Toki pahimpaan maastoon emme ole uskaltautuneet, mutta teillä ja poluilla lastenistuin toimii hyvin. Lisäksi kantorinkka on aktiivikäytössä. Mitä tiheämpi on metsä, sitä enemmän poika tykkää. Laskettelusta meillä ei ole vielä kokemuksia, mutta sen sijaan olemme aloittaneet yhdessä uimahallissakäynnin. Ei siis tarvitse odottaa vuosia, että pääsee taas harrastamaan

 

Ihana kuulla harrastuksista, joita mieluummin harrastaa vain yhden lapsen kanssa Me ollaan matkusteltu paljon rinkka selässä, junalla menty mm. Intiaan ja Venäjän läpi Kiinaan. Sellaisia matkoja ei ole ehkä lapsen kanssa tarkoitus tehdä, mutta kuitenkin kaukomatkoja. Kahden kanssa en luultavimmin rohkenisi kauas lähteä, onhan se oma shownsa lentokentälläkin pakkailla vaunuja ja purkaa tavaroita majapaikassa. Yksi menee mukavasti selässäkin vuorotellen, mutta mites kahden kanssa...

 

Minäkään en osaisi edes kuvitella toista lasta. Ikä painaa jo, ja luulen, etten selviäisi enää yövalvomisista. Esikoinen oli hyvin sairas lapsi ensimmäisen vuoden koliikista lakes, mikä myös värittää muistojani lähinnä kauhukuviksi. En ymmärrä, miten selvisin hengissä parin tunnin päivittäisillä unilla melkein vuoden ajan, mutta aseella pitäisi uhata, että kokisin sen kaiken uudestaan. Lisäksi tuntuu, etten nytkään ole riittävän hyvä äiti lapselle ja aina pitäisi antaa enemmän aikaa ja huomiota, en ymmärrä, miten minusta riittäisi kahdelle lapselle, kun ei tunnu riittävän yhdellekään.

 

Minulla on isä kuollut ja äitikin eläkeläinen ja olen ainoa lapsi. Olen silti huomannut, että lähipiirissä on sisarusparvia, esim. 3-4 sisarusta, joista vaan yksi hoitaa äitiä ja toiset ei välitä mitään, on riitoja jne. Oma äitini ei vielä tarvitse ainakaan mitään hoivaa, onneksi, enkä ole tuntenut itseäni yksinäiseksi juuri läheisten ystävien takia. Itselläni on esikoinen tulossa nyt hieman vanhempana (erinäisistä syistä vasta nyt) ja tuskin ehdin/jaksan hankkia toista. Joten sama "kohtalo" tulee olemaan. No jos olen yhtä reipas 70-vuotias kuin äitini, niin lapsikin on jo 30, ja jos alkaa kremppaamaan tyyliin 85-vuotiaana, kuten yleistä on, hän on jo 45, joten ehkäpä kestää sen ;-))) Elämäähän ei toki voi suunnitella.

 

Meillä ihana poika, mutta yhteen se taitaa jäädä. Mies sanoo, et yhdessäkin on jo meille haastetta, vaikka kiltti poika onkin ja parisuhde takkuilee välillä tosi pahasti. Ikää on jo myös 30 ja risat, väsytään ehkä helpommin kuin nuorempana..