vain elämää ei sen enempää

Kyllä erityisen kanssa eläminen tuo monenlaisia tunteita pintaan. Välillä sitä tulee mietittyä tarkkaan onko tehnyt jonkun "virheen" minkä takia lapsi on erityinen. Voisiko asiaa jotenkin taikaiskulla korjata... :ashamed: välillä tulee mieleen. Välillä toivoisi että asia vain jäisi taakse, ja toisaalta sitä on niin ylpeä lapsestaan juuri sellaisena kuin hän on. Sukulaisten sanomiset tuntuvat pahalta... Noita todella tyhmiä möläytyksiä kun tuppaa tulemaan aina välillä.. Mutta ei niitä auta jäädä murehtimaankaan, elää vain eteenpäin. Kait se on jonkinlainen leima kun lapsi on "erityinen".. Tuleva kouluelämä mua mietityttää vaikka siihen vielä 4v meneekin. Millaisessa luokassa meidän lapsi sitten tulee olemaan, miten käy nykyisten kavereisen, menevätkö eri luokalle. Rupeavatko karsastamaan kaveriaan kun huomaavat että tämä on erilainen. Ja kuinka erilainen sitten silloin enää on. Ero voi olla iso tai sitten melko huomaamaton. Kun ei tiedä... Ehkä se epävarmuus on juuri kaikista pahinta. Kun joku osaisi sanoa että lapsesi menee sitten siihen ja siihen luokkaan tms....niin osaisi asennoitua siihen. Jonkinlaiseksi leijonaemoksi itsensä tuntee kyllä.. herkästi meinaa niskavilalt nousta pystyyn jos tulkitsee toisten sanomiset oman lapsen arvosteluksi tms.. tai jos lapsi joutuu toisten lasten kiusaamaksi. Voi kun voisi aina suojella lasta kaikelta pahalta mutta eipä se ole tarkoituskaan. Kun vaan kasvaisi tasapainoinen ja onnellinen ihminen joka pärjäisi elämässä.. omalla tavallaan.

 

Yhdyn sinun kirjoitukseen sanasta sanaan kuin omasta päästäni :hug:

 

\

Kyllä erityisen kanssa eläminen tuo monenlaisia tunteita pintaan. Välillä sitä tulee mietittyä tarkkaan onko tehnyt jonkun "virheen" minkä takia lapsi on erityinen. Voisiko asiaa jotenkin taikaiskulla korjata... :ashamed: välillä tulee mieleen. Välillä toivoisi että asia vain jäisi taakse, ja toisaalta sitä on niin ylpeä lapsestaan juuri sellaisena kuin hän on. Sukulaisten sanomiset tuntuvat pahalta... Noita todella tyhmiä möläytyksiä kun tuppaa tulemaan aina välillä.. Mutta ei niitä auta jäädä murehtimaankaan, elää vain eteenpäin. Kait se on jonkinlainen leima kun lapsi on "erityinen".. Tuleva kouluelämä mua mietityttää vaikka siihen vielä 4v meneekin. Millaisessa luokassa meidän lapsi sitten tulee olemaan, miten käy nykyisten kavereisen, menevätkö eri luokalle. Rupeavatko karsastamaan kaveriaan kun huomaavat että tämä on erilainen. Ja kuinka erilainen sitten silloin enää on. Ero voi olla iso tai sitten melko huomaamaton. Kun ei tiedä... Ehkä se epävarmuus on juuri kaikista pahinta. Kun joku osaisi sanoa että lapsesi menee sitten siihen ja siihen luokkaan tms....niin osaisi asennoitua siihen. Jonkinlaiseksi leijonaemoksi itsensä tuntee kyllä.. herkästi meinaa niskavilalt nousta pystyyn jos tulkitsee toisten sanomiset oman lapsen arvosteluksi tms.. tai jos lapsi joutuu toisten lasten kiusaamaksi. Voi kun voisi aina suojella lasta kaikelta pahalta mutta eipä se ole tarkoituskaan. Kun vaan kasvaisi tasapainoinen ja onnellinen ihminen joka pärjäisi elämässä.. omalla tavallaan.

Tosiaankin,olisin voinut minäkin kirjoittaa samoin sanoin... :hug:

 

Ihan kuin omasta kynästäni! Samoja ajatuksia täällä! Ja kyllä ne sattuu toisen sanomiset, oli ne sitten heidän mielestään kauniita sanoja tai ei mutta kukaan muu ei ymmärrä paremmin kuin toinen erityislapsen äiti. Erityisyyttä ei ehkä muut huomaa kun lapsi on pieni mutta entäs sitten kun kasvaa? Kuinka pärjää, kuinka me vanhemmat pärjäämme..

 

Kyllä te erityislasten vanhemmat jaksatte ja pärjäätte, ei teille muuten olisi annettu tällaista lasta.

 

\

Kyllä te erityislasten vanhemmat jaksatte ja pärjäätte, ei teille muuten olisi annettu tällaista lasta.

Ihan niin!Jokainen on kuitenkin yksilö ja pärjää oman lapsen kanssa,kun katsoo että omat voimat riittää!Tämä aivan lasten kanssa työskentelevän mielipide!Jokaisessa on jotain hyvää,kun sitä jaksaa kaivella! :heart: B) :wave:

 

Meillä 5v poika ja tää kyllä surettaa kovasti, se että lapset on huomannut ettei hän opi asioita samassa tahdissa kuin muut. Hällä vain lievää kehityksen kypsymättömyyttä/viivästyneisyyttä, mutta lapset kyllä osaa olla ilkeitäkin. Harmittaa vietävästi pojan puolesta kun vähän väliä tulee kahnauksia ja itkuja aiheuttaa. "Miksi tolla on vielä apparit?" on tyypillinen kysymys. Poika vasta harjottelee appareilla ajamista ja pienet jo menee ilman appareita. Olen miettinyt sitäkin että kun poikien maailma koulussa on aika liikuntapainotteista ja liikunnallisesti lahjakkaat yleensä suosittuja. Kyllähän se oli niin meidän tyttöjenkin keskuudessa. Toivon hartaasti ettei samaa käytäntöä harjoiteta enää kouluissa että pesäpalloon valitaan aina ne samat lahjakkaat tyypit valitsijamiehiksi ja tietty ne valitsee aina "heikoimmat" viimeiseksi. Minkä joukkueen on PAKKO ottaa joku joukkueeseensa mukaan :ashamed:

Meillä poika on kauhean herkkä ja ei sitten halua yrittääkään kun muut jo osaa ja hänellä vaatii niin suuria ponnisteluja asioita oppimaan. Toiset ovat sisukkaampia ja paljon laaja-alaisempia ja vaikeampiasteisia oppimisvaikeuksia, oppivat nopeammin sisukkuutensa vuoksi kun urheasti jaksavat ne sadat toistot kehoittamatta oppiakseen.

Ja eivät kaikki lapset ilkeitä ole kysyessään miksi joku on erilainen. Ihan viattomia kysymyksiä ja hyväksyvät erilaisuutta. Toivon mukaan vanhemmat kotoota antavat ainakin oman esimerkkinsä että erilaisuus on rikkaus ja jos joku ei jotain osaa, voi häntä tukea eikä polkea jalkoihinsa =)

Kaikkein tärkeintä mun mielestä olis vahvistaa sitä lapsen itseluottamusta mahdollisimman paljon että lapsi vaikeuksista huolimatta painaisi vaikka läpi harmaan kiven! Se on todellinen voimavara ja poistaa monia esteitä tieltä =)