""vanha suola""

mitäs sitten kun ""vanha suola janottaa""?? emme tosin ikinä seurustelleet koska olin jo silloin nykyisen avomieheni kanssa yhdessä. oikeastaan tapasin molemmat samaan aikaan. nykyisen mieheni kanssa vain ajauduimme suhteeseen, mutta tämän toisen kanssa meillä oli aivan mieletön kemia. voi sanoa että niin mieletön, että se sattui. emme antaneet sen kaataa meitä sänkyyn, koska olin kuitenkin varattu.
tästä on jo 6 vuotta, mutta vielä tänäänkin kadun joka hetki sitä että en antanut sen kemian johtaa meitä pidemmälle. nyt olemme molemmat kihloissa....=/ haluaisin kuitenkin vielä sen hetken takaisin. joudunko/pitääkö mun kärsiä siitä loppu ikäni että mitään muuta ei välillämme tapahtunut? myös tätä miestä harmittaa se, että ei edennyt pidemmälle silloin aikoinaan. mutta hän ei kuitenkaan kuulema voi edes tavata minua, koska kuulema jotain voi tapahtua...
en ymmärrä...

 

On kyllä kummallista, kuinka jotkut tunteet välillä jäävät päälle. Kannattaa lukea Coelhon Zahir. Se auttaa jotenkin oivaltamaan ehkä jotain itsestään ja siitä, että joku tuollainen tunne jää päälle.

Erosimme 3 kuukautta sitten avomieheni kanssa. Aika suhteen alkupuolella oli tosi iso molemminpuolinen ihastus, mutta se ei johtanut mihinkään, koska seurustelin. Kolmeen vuoteen emme ole olleet tekemisissä emmekä tavanneet ja sattumaltakin törmätessä välttäneet puhumista, koska tavallaan aistimme toistemme tunteet. Nyt olemme molemmat juuri eronneet ja asumme eri maissa, mutta tämä lyhyt, mutta voimakas ihastus lentää luokseni viikonlopuksi. Emmekä todella ole tavanneet komeen vuoteen muutoin kuin sattumalta törmänneet! Suhteen aikana kuitenkin harvoin ajattelin häntäja vasta nyt erottuani, laitoin viestin. Jännittävää nyt tavata, kun tilanne on aivan erilainen.

Olen aivan varma, että olisin voinut elää täysin onnellisesti entisen avomieheni kanssa ja vain sulkenut tämän mielestäni. Emmehän kuitenkaan edes oikeasti tunne. Sama varmasti sinullakin. Jos on vain lyhyen ajant tuntenut, tunne on kuitenkin enemmän oman pään sisällä ja kuvitelmaa kuin todellisuutta. Jossittelulla saa vain oman pään sekaisin. Tsemppiä!

 

mutta mitä pitäisi tehdä jotta saan tämän tunteen pois? musta tuntuu siltä että olen tehnyt elämäni virheen. eli että en elännyt siihen hetkeen. onko nyt kaikki liian myöhäistä? haluaisin vain ehkä kokea jotain konkreettista, jotta huomaisin että olen kaivannut jotain mitä ei ole....

 

Hei!

Elän tällä hetkellä juuri samaa tilannetta kuin sinä aikanaan. Toinen mies kummittelee parisuhteessani ja tunne on molemminpuolista. Pari kertaa olemme päätyneet hyvin lähekkäin, mutta itse olen pitänyt tähän asti rajan siinä, että sänkyyn ei päädytä.
Toisaalta jälkikäteen aina harmittaa koska todella haluan tätä miestä ja tuntuu että myös kadun vielä, ellen vie tätä loppuun asti. Meillä on myös valtava kemia välillämme, mutta tiedän että tulevaisuutta ei välttämättä... Mutta tämän hetken haluaisin itsekkäästi kuitenkin elää ja kokea. Kerran sitä vain eletään.
Eli viestistäsi päätellen tilanne kannattaa viedä päätökseen, muuten saatan katua pitkään samoin kuin sinä nyt...Ehkäpä vienkin, jos vielä siihen tulee mahdollisuus...

 

hei ""samoin täällä""
halusin vain kysyä, että oletko vasta tavannut tämän miehen, vain onko siitä enemmän aikaa?
olen itse pitänyt yhteyttä tämän ""oman"" mieheni kanssa aina välillä. tämän 6 vuoden aikana olemme nähneet aina välillä. alussa paljon enemmän. mutta nyt hän on itse kihloissa, ja ei enää uskalla tavata minua, koska pelkää että jotain voisi tapahtua. hänkin on kuulema aina tuntenut vetoa minua kohtaan. tiedän että on itsekästä sanoa näin, mutta minulla ei olisi sitä mitään vastaan että jotain tapahtuisi, vaikka itsekin olen kihloissa.
niin kuin sanoit, kerran sitä vain eletään! jos olisin sinä, älä ihmeessä anna hetken mennä ohitsenne, tain muuten sulle käy kuin mulle. ja kadun...mutta toivon että en joutuisi katumaan loppu elämääni.

-carpe diem-

 

Jotenkin jaksan ymmärtää, että jonkun kanssa vain ajautuu seurustelemaan. Mutta, kaikella kunnioituksella, en tajua miten sitä suhdetta lähes vastentahtoisesti tulee vuosikausia jatkaneeksi, ja kihloihinkin vielä ajautuu saman henkilön kanssa. Ja silti joka hetki on koko homma kaduttanut...? Kuuden vuoden jälkeen sitten, kun kuitenkin on koko ajan kaduttanut, huomaa, että joku jonka hädin tuskin tuntee, olisi ollut sittenkin oikeampi...

Ehdotan, että eroat avokistasi, ennen kuin ajaudut naimisiin saakka hänen kanssaan ja jatkuvasta katumuksestasi huolimatta pyöräytät hänelle pari lastakin. Sitten voisit olla itseksesi hetken aikaa, ja miettiä mitä elämältäsi haluat. Jos ryhdyt suhteeseen ""vanhan suolasi"" kanssa, pidä huoli, että todella tahdot tehdä niin. Ettet vaan sitten taas tulisi ajautuneeksi siihenkin ja tajuaisi vasta vuosien päästä, että se ex-avokki olisi sittenkin kivempi.

 

totta, ajauduttiin suhteeseen mutta rakastan hänta todella paljon. en vain ole varma että olenko rakastunut!? mistä sellaisen tietää? tiedän myös sen että jos nyt eroamme tulen varmasti myös todella katumaan sitä myöhemmin. hän on meinaa täydellisin mies mitä kukaan voisi ajatella. mutta se siinä varmaan onkin.
mitä tähän toiseen mieheen tulee..mulla on vain se tunne, mikä oli voimakas ja molemmin puoleinen. mitään konkreettista ei ole, mutta olen melko varma että meillä ei tule olemaan yhteistä tulevaisuutta. meitä molempia vain kaduttaa se että emme antaneet sen johtaa muuhun.
en tiedä mitä tehdä, kun ajatukset vain pyörii päässä. en saa mielenrauhaa. mistä tietää mikä on oikea päätös?

 

Omiin samankaltaisiin kokemuksiin sen tarkemmin menemättä parhaana tapana päästä noista jossittelufiiliksistä olen todennut toimivan sen, että kuvittelee tälle himon kohteelle arkisia, huonoja puolia. Sinun tapauksessasi tosin varmaan hankaloittaa ylipääsemistä se, että olette keskustelleet välisestänne kemiasta niin avoimesti, ja on ""tehty selväksi"", mitä tapahtuisi jos tapaisitte.

Sinun asemassasi tekisin niin, että jos haluaisin pitää tämän miehen ystävänä, keskustelisin tämän janotusasian kerralla selväksi hänen kanssaan ja avoimesti kertoisin, etten halua enää tästä asiasta keskustella vaan keskittyä tekemään parasta siitä mitä suhde voi tässä tilanteessa olla. Jos en haluaisi pelkkää, viatonta ystävyyttä, sulkisin tämän miehen pois mielestäni parhaalla mahdollisella tavalla enkä pitäisi yhteyttä. Suhteen ""viattomuus"" on tietysti suhteellinen asia, oma moraalini kestää fantasioinnin toisista miehistä, mutta mitään selkeää flirttailua ei.

En tiedä auttaako sinua ajatella näin, mutta minä ajattelen tällaisten vaikeiden asioiden olevan kohtalon minulle heittämiä kasvun paikkoja, jotka laittavat minut miettimään mitä oikeasti haluan, ja toisaalta yleensä arvostamaan sitä onnea mitä minulla tällä hetkellä on.

Näin siis olettaen, että haluat janotuksesta irti, etkä tosissasi spekuloi miehesi jättämisellä... Tsemppiä.

 

Rakastat avokkiasi todella paljon, hän on täydellisin mies mitä voisit ajatella, ja silti se ei riitä sinulle?? Anteeksi vaan, nyt olen entistä enemmän ulalla.

Jos olette olleet kuusi vuotta yhdessä, niin varsinaisen rakastumisen vaihe on jo mennyt ohi aikoja sitten. Sitä on seurannut rakkaus. Rakkaus on sitten se, mikä pitää puolisot yleensä yhdessä monia vuosia, ehkä loppuelämän. Miksi sinulle rakkaus ei riitä? Mitä sen enemmän toinen mies voisi sinulle antaa?

Oikeaa päätöstä ei etukäteen monestikaan voi edes tietää. Ne tehdään yleensä siltä pohjalta, mikä sillä päätöshetkellä itsestä oikeimmalta tuntuu. Aina on olemassa se riski, että myöhemmin kaduttaa, mutta sen kanssa pitää vain osata elää.

Sinulla on nyt vastakkain rakastumisen tunteen kaipuu ja epävarmuus siitä, teitkö oikean ratkaisun vuosia sitten, ja toisessa vaakakupissa sitoutuminen pysyvään parisuhteeseen. Kumpaa sinä itse kaipaat elämääsi enemmän? Rakastumista vai rakkautta, vapautta vai pysyvyyttä? Sinä ratkaiset. Mutta kun ratkaisuja teet, päätä opetella elämään niiden kanssa. Sinä kontrolloit omaa kohtaloasi, tuuliviirinä tunnetilasta toiseen elämiseen ei kukaan sinua pakota, jos et itse sitä salli.

Minulle elämä hyvin päättämättömänä ihmisenä on opettanut sen, että rakkauskin on melkoisen pitkälle tahtolaji. Jos minä antaisin itseni epäillä parisuhdettani ja rakkauttani, tekisin niin alinomaa. Mutta kun minä en halua epäillä, haluan vain rakastaa. Minä en mieti entisiä ratkaisujani, ja sitä olisiko elämäni ollut parempaa, jos olisinkin joskus ratkaissut toisin. En näe että siitä olisi mitään hyötyä. Minun elämäni on hyvää nyt, ja päätän itse nauttia siitä parhaani mukaan sellaisenaan.

 

Hei ap!

Oma tarinani kulkee niin läheltä omaasi, että aivan kylmät väreet menivät!! Ihanaa löytää kohtalotoveri! Ainoa erotus on se, että olen tuntenut toisen mieheni kolme vuotta työkaverina. Koko ajan on ollut kipinää pinnan alla, mutta nyt viime aikoina liekki on päässyt roihahtamaan kunnolla ja siinä tulivat molempien tunteet selviksi toisiaan kohtaan. Liekki loimuaa yhä ja on tehdä minut sekopäiseksi, etenkin kun näemme joka päivä töissä.

Oman parisuhteeni historia on samanlainen kuin sinunkin, olen ajautunut yhteen ja kihloihin nykyisen mieheni kanssa nuorina ja myönnän että yhdessä tuli oltua kun ei parempaakaan osunut tielle. Tottakai välitän nykymiehestäni paljonkin ja katuisin varmasti myös jos eroaisin, mutta minusta tuntuu, etten koskaan ole ollut rakastunut omaan mieheeni, vuosien saatossa on vain kasvanut suuri välittäminen, rakkaus on ehkä samanlaista kuin veljeäni kohtaan.
Olet saanut vastauksia joissa ihmetellään, että miksi et ole tyytyväinen miehesi kanssa jos hän kerran on kaikin puolin hyvä. Taidan ymmärrän ajatuksesi! Nykyinen mies on hyvä, ihana, jopa täydellinen, niin minullakin, eikä häntä malta päästää elämästään pois, koska tulevaisuus on hänen kanssaan varmasti parempi kuin tämän toisen miehen kanssa.
Mutta se on ehkä siinä, että itse ainakin olen vasta nyt tämän toisen miehen kanssa kokenut niitä tunteita, joita en omani kanssa ole koskaan tuntenut, se valtava ihastumisen tunne joka vie järjen päästä ja vetovoima joka vetää kahta ihmistä puoleensa, on käsittämätön! Itse en olisi uskonut tätä ennenkuin sen nyt olen kokenut. En ole aikaisemmin elämässäni tuntenut ketään ihmistä kohtaan näin suurta vetoa ja halua, ja siksi tuntuu jotenkin niin oikealta viedä homma loppuun ja katsoa mitä se antaa!
Itsekin ajattelen koko ajan olevani suunnattoman itsekäs ja niinhän tietysti olenkin tällaisia ajatellessani.Tietenkään omalle miehelleni en tällaisia ajatuksia haluaisi...Mutta kun jotenkin on juuri se tunne, että on vain yksi elämä ja jos vastaan osuu tuollainen ihminen jonka kanssa kokee kaikki ne rakkauden kliseiset tunteet, joista lauluissa puhutaan, niin ei sellaisen tilaisuuden voi antaa mennä ohi! Ja kun tällaisia tunteita en ole kokenut koskaan aiemmin, ei ole siis kyse siitä että olisi herkkä ihastumaan joka toiseen vastaantulevaan! Itse ainakaan en ihastu todellakaan helposti.

Tämä toinen mieheni seurustelee myös tahollaan, mutta olisi silti ollut valmis etenemään pidemmällekin, kuin mitä minun omatuntoni tähän asti on sallinut. Toisaalta minua on siis estänyt moraalinen puoli, toisaalta olen yrittänyt pitää mielessä sen, että joka päivä on nähtävä töissä ja osattava olla siellä kuin ei mitään...
Mutta joka kerta kun tilanne on päässyt pitkälle ja itse olen lyönyt jarrut pohjaan, niin seuraavat päivät ovatkin menneet harmitellessa! Jos kerran antaisi tilanteen mennä loppuun asti, niin poistuisiko silloin suurin jännite ja tilanne helpottaisi, vai lähtisikö mopo käsistä kunnolla. Näitä olen pohtinut ja pääni sekaisin saanut...Ja todellakin, jos tilanne hiipuu ja häipyy, niin harmittaako se sitten lopun elämän, alkaa tuntua että kyllä!

Olet saanut todella fiksuja vastauksia ja juuri näitä samoja asioita olen minäkin pohtinut ja punninnut. Itsekin olen yrittänyt ajatella, että tämä on varmasti vain koetinkivi josta tulisi päästä yli ja oppia arvostamaan sitäkin enemmän omaa miestä. Mutta silti kaiken järkiajattelunkin keskeltä ylimmäksi nousee kuitenkin katumus siitä, miksen antanut tilanteen viedä ja katsoa peli loppuun asti.
Lähiaikoina itselleni on tulossa taas tilaisuus jossa tähän on mahdollisuus, uskaltaisiko nyt antaa tunteiden viedä...? Taidan uskaltaa...Seurauksena voi olla uusi kriisi, jossa harmittelen, miksi päästin tilanteen menemään siihen asti, mutta toisaalta...tämä harmittelukaan ei ole hääviä, vaikka se omantunnon putaampana pitääkin...

 

heippa sinulle ""samoin täällä""
on todella ihana kuulla että en ole yksin näiden ajatuksien kanssa. koska siltä todella tuntuu. ja monet ajattelevat että olen todella tyhmä jos jätän mieheni, koska hän on täydellinen. mutta todella siinä se piilee, liian täydellinen. elämämme on tasapaksua. tosin en ole tehnyt sen eteenkään paljoa koska mikään ei huvita. tuntuu teennäiseltä sanoa, 'minä rakastan sinua' koska en ole varma mitä se tarkoittaa ja tarkoitanko sitä todella.
saanko kysyä minkä ikäinen olet? itse olen 23v. mutta olet siis kuitenkin vielä miehesi kanssa yhdessä. niin kuin minäkin. oletteko seurustelleet kauan? mitä olet mieltä tällä hetkellä nykysuhteestasi? näetkö hänet kuitenkin tulevaisuuden miehenäsi?
vaikka eläisit hetkeen ja päästäisit sen menemään pidemmälle kuin tähän mennessä, mitäs sitten... jäisikö se siihen? haluaisin sen oman hetkeni takaisin, melkein hinnalla millä hyvänsä. mutta niin kuin sanoin, luulenpa että se ei ainakaan meitä yhteen veisi.
mutta se mikä ei tapa, vahvistaa! ja tämä elämä on elämistä varten, eikä suinkaan sen ajattelemista että ""mitä jos, ja jos...""

toivon sulle kaikkea hyvää ja hetkeesi! elä se! carpe diem!

 

Heippa taas!

Todella mukavaa tavata ihminen joka ajattelee samoin! Ystäville kun on tunteistaan kertonut, niin vastaukset ovat aina paheksuvia ja moralisoivia..Tottakai pettäminen on pahasta, tiedetään, mutta kun tämän hetken tilanteeseen ne järkipuheet eivät paljon auta... Sitä tunnetta ja tilannetta ei kait sitten voi ymmärtää ellei itse ole kokenut.

Itselläni myös se tilanne, että kaverit eivät voi ymmärtää miten en ole tyytyväinen omaan mieheeni, moni heistä tuntuisi mieluusti vaihtavan paikkaa kanssani. Mutta en tiedä, ehkä se on juuri se tasapaksuus. Eikä mieheni kyllä juurikaan käytä eneriaa minun huomioimiseeni, se on ehkä se avainongelma meillä. Sitten kun huomiota alkaa tulla toiselta suunnalta, niin sitähän imee kuin sieni

En myöskään edes muista koska olisin viimeksi sanonut rakastavani miestäni, enkä ole myöskään kuullut noita sanoja vuosikausiin...""Tykkään ja välitän susta"" voisi luonnistuakin ja myös ""olet tärkeä minulle"", mutta rakastamisesta puhuminen...Ei ainakaan intohimoisesta rakkaudesta voi puhua.

Niin, kysymyksiisi; olen siis 28v ja yhteistä taivalta meillä on 10v. Edelleen olemme yhdessä, mutta viimeaikoina olen joutunut todella pohtimaan asiaa. Eli että onko järkeä olla, jos ei tunne rakastavansa kuin miestä pitäisi, vai että kuuluuko rakastamisen ollakin tällaista 10v jälkeen. Eihän se toki voikaan samanlaista olla kuin alussa, mutta en ole kokenut sellaista tunnetta edes suhteemme alussa, jota nyt koen tuon toisen miehen kanssa. Eli täytyisikö tunnettaan uskoa ja noudattaa? Vai onko tunteen alistuttava järjelle? Kumpi voittaa ja harmittelenko todella lopun ikäni jos annan järjen voittaa. Elämästä on jäänyt silloin jotain elämättä. Vai, harmittelenko myöhemmin hyvän, vakaan suhteen menettämistä vain himon takia, saanko elää loppuelämäni yksin. Täytyy sanoa, että pääni on ollut ihan sekaisin viime kuukaudet näitä miettiessäni.

Tiedän, että nykyisen mieheni kanssa meillä olisi ihan mukava elämä edessä, ei mitään intohimon liekkejä, mutta turvallista perusarkea. Olenhan tähänkin asti ollut suht. tyytyväinen enkä osannut edes kaivata muuta. Ennenkuin siis tapasin tämän toisen miehen, joka sytytti ne tunteet, jotka olivat nukkuneet siihen asti.

Lisäksi tiedän, että tämä toinen mies, niin ihana kuin hän onkin, on myös monen muun mielestä ihana...ja eikä ole näissä hommissa ensimmäistä kertaa mukana kuten minä. Eli tiedän, että jos nyt vaihtaisin tähän mieheen, tulisin hajottamaan itseni sydänsuruilla. Eli tässä tunnesotkussa olen päässyt sen verran eteenpäin, että en enää haaveile tulevaisuudesta hänen kanssaan (kuten aiemmin vielä tein, silmäni ovat hieman auenneet), ainoastaan niistä pienistä hetkistä..
Eli ehkä valitsisin kuitenkin oman mieheni juuri sen turvallisuuden takia. Jos toisessa miehessä olisi tämä piirre, eikä tarvitsisi pelätä itse petetyksi tuloa, niin silloin valitsisin tämän toisen miehen.. niin paljon enemmän hänellä kuitenkin on haluamiani piirteitä. Aika ironista, että tekisin valinnan luotettavuuden perusteella...

Juuri tuota olenkin miettinyt mitä kysyit, eli jos antaisin hetken viedä, niin jäisikö se siihen? Sammuisiko himo pikkuhiljaa, kun kumpikin olisi saanut mitä haluaa, olisiko himon terävin kärki katkaistu? Vai, alkaisiko siitä sitten varsinainen suhde, jota on enää vaikea hallita ja onko pää sitten entistä enemmän sekaisin. Lisäksi kiinnijääminen pelottaa, sillä silloin ei oma ukko varmaan enää anteeksi antaisi...Tämän hetken tilanne varmaan vielä menisikin. Eli se on jotenkin suuri askel eteenpäin, sen näkymättömän rajan ylitys, vaikka käytännössä kovin paljon ei enää tarvittaisikaan lisää...

Niin ihanaa kun onkaan tuntea tuo ihastumisen tunne kaikkine vivahteineen, niin kyllä se päässä myllertävä tuska kyllä korjaa potista osansa pois...

Sinulle myös tsemppiä ja toivotaan, että tilanne vielä tulisi kohdallesi!

 

Mitä te sisaret ajattelette,siitä että voiko joku muu tehdä meidät onnelliseksi.Olen miettinyt samoja kysymyksiä ja tullut siihen tulokseen että se onni löytyy meistä itsestämme,ja voimme ainoastaan kokea onnen täyteisiä hetkiä muiden kanssa.Olisiko se mitään jos katsoisi itseään,mitä siellä on ja mitä näkyy ja tekee myös itsensä kanssa töitä.

 

hyvä ""sonni""
tätä juuri tarkoitan, täytyy myös katsoa itseensä ja uskaltaa tuntea. aina ei voi järkeillä tekemisiään. pitää uskaltaa elää tunteidenkin kautta!
kukaan muu ei voi meitä onnelliseksi tehdä, ja siihen ei pidä luottakaan ja juuri siksi ihmisluontoon kuuluu se ""paremman"" hakeminen. mutta onko se sitten parempa...en tiedä. en usko, jos totta puhutaan. ja varmaan sen takia on helppo valita se tuttu ja turvalllinen, vaikka sillä laittaisi oman onnellisuuden hyllylle.
tässä juuri yritän tehdä töitä itseni kanssa. mutta kun tuntuu että pyörin vain oravanpyörässä. ehkä aika näyttää...toivon ainakin niin =)
muistakaa että kaikella on merkityksensä!!

 

Entäpä,jos mieti mitä sinulla on tässä läsnä olevassa hetkessä,onko sinulla siinä mikään hullusti.Ja meille saataisi olla hyväksi elää läsnä olevaa hetkeä,nyt hetkeä.Mitäs tuumit.

 

niin, tämä hetki... siitähän se lähtikin kun en tiedä enää mitä tunnen. suhteessamme ei muuta vikaa ole, kuin että se tutuu tasapaksulta, ilman jännitystä tai seksuaalista halua (ainakin multa päin). haluan tuntea intohimoa ja rakkautta, se on aivan varma, mutta samalla olen pettynyt ajatukseen että ""tässä se sitten oli""... vaikka eihän sen niin täydy olla, tietenkään. mutta jos suoraan puhutaan niin haluaisin vielä kokea muita miehiä, koska niitä ei elämääni montaa ole vielä mahtunut. eli siis kokemuksia. taitaa kyl kuulostaa aika pateettiselta...

 

Niin,nämä on aikas vaikeita kysymyksiä,tiedän mitä tarkoitat,tiedän tunteen.Itse olen touhunnut kaiken laista,ja koin että elämäni ei voi näin jatkua,sain ""henkisen ""pahoin voinnin tekosistani.Ja kun sain vaimoltani uuden mahdollisuuden niin aloin ilmentämään raskkauttani häneen täpöllä.Ja me ihmiset olmme kuin peilejä toisillemme niin se rakkaus ja intohimo alkoi kimpoamaan minuun takaisin.ja olen tyytyväinen elooni.Meidän on hyvä miettiä mitä toinen voi meille antaa...Entäs me toiselle...Se on sitten eri juttu jos haluaa kokea mitä se on muiden kanssa...Vai olisiko niin että ihminen tuntee elävänsä rakastumisen ja intohimon tunteesta,silloin kun ei ole itsnsä kanssa sinut,mene ja tiedä......

 

Heippa!

Kuulostaa taas niin tutulta...

Itse aloin siis seurustella 18v enkä ollut aiemmin ollut kenenkään kanssa sängyssä, eli nykyinen mies on ainoani. Se ei haitannut seurustelun alkuaikoina, mutta jo tuolloin kyllä tiedostin, että jossain vaiheessa voi tulla joku (ikä)kriisi jolloin harmittaa tuo kokemattomuus. No, nyt sitten se on päällä.Ehkäpä siis osaksi juoksen myös kokemusten perässä. Sitten kun vielä sattuu tällainen tilanne eteen, että toinen mies saa jalat alta ennenkokemattomalla tavalla, niin... Siinäpä sitä ollaankin.

Silloin kun aloin seurustella, niin tiedostin myös sen, että mies ei ollut unelmieni mies, mutta ihan kelvollinen...Ajattelin aina, että no, se oikea tulee vastaan jos on tullakseen, hyvähän tässäkin on olla siihen asti. No, ei ole tullut parempaa vastaan, paitsi nyt... ja tiedostan tosiaan, ettei yhteistä tulevaisuutta taida olla kuitenkaan.
Joskus olen jopa toivonut, että nykyinen mieheni pettäisi yms, että olisi hyvä syy laittaa suhde poikki ja sitä kautta lähteä katselemaan elämää. Mutta kun tämä reppana on niin kunnollinen ja rehellinen, ettei pelkoakaan... Miten tuollaista perusrehtiä ja kunnollista miestä voi päästää käsistään?Moni olisi ylen tyytyväinen saatuaan omakseen. Ja kun kuitenkin välittää toisesta paljon. Vaikka ei intohimosta tai seksuaalisesta jännitteestä olekaan enää mitään jäljellä.

Samaa mieltä olen myös siitä, että kaikella on tarkoituksensa. Ensin päättelin, ettei tuota toista miestä olisi tuotu eteeni, ellei meitä olisi tarkoitettu yhteen, toisaalta nyt olen kallistumassa siihen suuntaan, että hänen mukaantulonsa tarkoitus oli kait sittenkin laittaa minut ajattelemaan ja punnitsemaan nykyisen suhteen arvoa.

Siltikin kaipaan tuon toisen miehen kosketusta... taidan kuulostaa minäkin ihmehöperöltä...mutta sitä se teettää...

""Sonni"" sanoi, että on hyvä katsoa itseään peiliin ja miettiä onnellisuutta sieltä käsin. Sitäkin on viimeaikoina tullut tehtyä. Mutta jos itse yrittää tehdä suhteessaan aloitteita, huomioida toista kuten haluaisi itseään huomioitavan, olla sellainen avokki kuin haluaisi miehensäkin olevan minulle, keskustella mieltä hiertävistä asioista (näitä kaikkia olen kyllä yrittänut) ja silti saamatta minkäänlaista vastakaikua, niin alkaa tuntua siltä, ettei yksin pysty tekemään itseään onnelliseksi (siis parisuhteen osalta). Siihen onnellisuuden alueeseen tarvitaan joku toinen, joka ruokkii sitä onnellisuutta samoilla eväillä kuin itsekin yrittää..

 

Mitä Samoin täällä sanoi,se on totta ,molempien osapuolten on tehtävä suhteen eteen töitä.Ei se ole itsestään selvää...
En tiedä....ehkä paras on se että kuuntelee sydäntään ja toimii sen mukaan.Elämä taitaa olla kuitenkin oppimista ja kokemista varten ...eihän sitä pidä tuhlata huonoon suhteeseenkaan.Mutta ennen kuin tekee ratkasuja niin olisi ehkä hyvä pohtia että onko tehnyt kaiken voitavansa...Vai mitä mieltä olette?

 

Niin, siinäpä se onkin, että nuo elämän suuret ratkaisut ovat niin pirhanan vaikeita!
Omassa suhteessani olen huomannut, että olen nämä 10v alitajuisasti tiedostanut ongelmat, mutta olen pyrkinyt pitämään ne kaukana todellisesta tietoisuudesta, sen vuoksi ettei niitä tarvitsisi käsitellä. Ja ihan hyvin meni aikansa. No, niinhän ei voi mennä loputtomiin ja nyt onkin sitten näköjään tullut aika käsitellä ne. Tämä toinen mies laukaisia ajatukset tietoisuuteen, samalla kun herätti minut unestani.

Todellisten tunteiden herääminen oli kyllä itselleni järkytys; ""voiko näinkin tuntea"", ""miksi en tunne näin oman miehen kanssa"", ""olenko siis oikean ihmisen kanssa"". Tuskallisia kysymyksiä miettiä! Sydänreppanakin on ihan pyörällä päästään, eikä senkään sanaan voi oikein luottaa. Se kun kääntää mielensä kuin tuuliviiri
Sydämen rakkauspuoli huomaa löytäneensä jotain uutta ja niin innostavaa, samalla kun sydämen välittävä ja empaattinen osapuoli tuntee surua siitä, että tuottaa mahdollisesti tuskaa kiltille ihmiselle...

Ja miten uskaltaa heittää pitkän suhteen romukoppaan jokseenkin vielä tuntemattoman suhteen takia. Tätä toista suhdettakin pitäisi saada elää hetken, jotta näkisi mihin se arjessa vie. Mutta se taas ei onnistu. Välttämättä vanhaan ei voi enää palata ja uusikaan ei onnistu alkuhuuman laannuttua.
Uskaltaako riskeerata?

""Sonnin"" tilanne on kyllä ihanteellinen, siis kun sait suhteesi uuteen kukoistukseen. Onneksi vaimosi vastasi samalla tavalla. Siihen todellakin tarvitaan kaksi. Yksin ei jaksa ylläpitää kovin kauaa saamatta vastakaikua.

 

Samoissa tunnelmissa jokseenkin minäkin olen paininut tässä jo pidemmän aikaa.

Olen onnellisessa parisuhteessa, jossa rakkautta ja intohimoa riittää. Kuitenkin kaipaan kuin hullu toista, jonka kanssa emme koskaan oikein saaneet tilaisuutta, vaikka molemmat sitä olisimme halunneetkin... sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä.

Tunteet ovat kahtalaiset: toisaalta haluaisin nähdä hänet enemmän kuin mitään muuta. Haluaisin vielä tuntea tuon ""elämää suuremman"" henkisen yhteyden, josta ei myöskään fyysistä intohimoa puuttunut. Toisaalta pelkään sitä, että joskus hänet vielä tapaankin... koska sillä voisi olla vaikutuksia monen ihmisen elämään. En usko, että toipuisin enää tapaamisestamme, koska aikaisempienkin kohdalla olen pitkään joutunut parantelemaan sieluani...

Enkä haluaisi tietenkään luopua nykyisestäkään suhteestani, mutta takaraivossa tuo toinen ihminen on varmaan ikuisesti. Sydämessäni tiedän pidemmällä tähtäimellä, että jos en saa häntä kokonaan, en halua häntä ollenkaan. Varastetut hetket tekisivät tunteista ja asioista vielä vaikeampia. Tiedän jo, että jäisin koukkuun tuohon ""kemiaan"" ja se olisi niin vaikeaa jättää vain yhteen kertaan. Ja pahintahan tässä on se, että tunteet ovat molemminpuolisia.

Omalla kohdallani tilannetta helpottaa, että asumme nykyisin niin kaukana toisistamme - eri maissa. Mutta kyllä minäkin kadun varmaan ikuisesti monia asioita, joita olisimme voineet tehdä eri tilanteissa toisin...

 

Niin,ehkä meitä herätellään tavalla tai toisella että ottaisimme vastuun omasta elämästämme ja tekemisistämme, että emme eläisi kuin ""kuolleet"",Vaan loisimme elämästämme oman näköisen ja oloisen. Mutta eikös ole hienoa että myllertää,huomaa että on hengissä.....
Mutta ehkä on niin että elämme juuri nyt,eikä sitkun...mutkun......

 

Osuit naulan kantaan!
Tuntuu, että näinä mielen myllerryksen kuukausina on todella huomannut elävänsä! Ja näin jälkikäteen ihmetellyt, miten tasaista ja tunneköyhää elämä olikaan ennen tätä episodia. Ja miten sitä taas tämän jutun jälkeen osaa palata siihen normaaliin tasaiseen arkeen. Vai osaakokaan? Toivon todella, ettei tämä tunteiden herääminen saa sillä tavalla koukkuunsa, että tätä tunnetta janoaa yhä uudelleen ja ajautuu pettämiskierteeseen...

 

Ehkä se on mielen hallintaa ja itsensä tutkiskelua ihan rauhassa...Elämisatä tässä ja nyt...Sinä itse löydä parhaat ratkaisut elämääsi...Jokainenhan meistä elää vrmasti elämäänsä niin hyvin kuin osaa,mutta meitä vissiin herätellään jollain kumman lailla....Vai?

 

Jännä huomata miten tuo herätys osuu kohdalle ja sekoittaa kaiken, elämä saa värit yhtäkkiä..

Tähän asti elämäni on mennyt niin tasaisesti omia uomiaan, oikeastaan täysin ennalta suunnitellussa järjestyksessä. Itse olen hyvin määrätietoinen, ja olen edennyt juuri niinkuin olen itselleni ""elämän käsikirjoituksen"" laatinut, siis opiskelu-, työ- ja muussa elämässä. Parisuhde-elämäkin meni suunnitellun mukaan muuten, mutta siinä hiersi takaraivossa juuri tuo, että onko oikea heppu, kun ei tuntunut rakastumisen huumaa koskaan.

No, näin sitten herätettiin unesta siinä asiassa, joka tuntui epäselvältä. Mielenkiintoista, miten elämä yllättää!