Heippa taas!
Todella mukavaa tavata ihminen joka ajattelee samoin! Ystäville kun on tunteistaan kertonut, niin vastaukset ovat aina paheksuvia ja moralisoivia..Tottakai pettäminen on pahasta, tiedetään, mutta kun tämän hetken tilanteeseen ne järkipuheet eivät paljon auta... Sitä tunnetta ja tilannetta ei kait sitten voi ymmärtää ellei itse ole kokenut.
Itselläni myös se tilanne, että kaverit eivät voi ymmärtää miten en ole tyytyväinen omaan mieheeni, moni heistä tuntuisi mieluusti vaihtavan paikkaa kanssani. Mutta en tiedä, ehkä se on juuri se tasapaksuus. Eikä mieheni kyllä juurikaan käytä eneriaa minun huomioimiseeni, se on ehkä se avainongelma meillä. Sitten kun huomiota alkaa tulla toiselta suunnalta, niin sitähän imee kuin sieni
En myöskään edes muista koska olisin viimeksi sanonut rakastavani miestäni, enkä ole myöskään kuullut noita sanoja vuosikausiin...""Tykkään ja välitän susta"" voisi luonnistuakin ja myös ""olet tärkeä minulle"", mutta rakastamisesta puhuminen...Ei ainakaan intohimoisesta rakkaudesta voi puhua.
Niin, kysymyksiisi; olen siis 28v ja yhteistä taivalta meillä on 10v. Edelleen olemme yhdessä, mutta viimeaikoina olen joutunut todella pohtimaan asiaa. Eli että onko järkeä olla, jos ei tunne rakastavansa kuin miestä pitäisi, vai että kuuluuko rakastamisen ollakin tällaista 10v jälkeen. Eihän se toki voikaan samanlaista olla kuin alussa, mutta en ole kokenut sellaista tunnetta edes suhteemme alussa, jota nyt koen tuon toisen miehen kanssa. Eli täytyisikö tunnettaan uskoa ja noudattaa? Vai onko tunteen alistuttava järjelle? Kumpi voittaa ja harmittelenko todella lopun ikäni jos annan järjen voittaa. Elämästä on jäänyt silloin jotain elämättä. Vai, harmittelenko myöhemmin hyvän, vakaan suhteen menettämistä vain himon takia, saanko elää loppuelämäni yksin. Täytyy sanoa, että pääni on ollut ihan sekaisin viime kuukaudet näitä miettiessäni.
Tiedän, että nykyisen mieheni kanssa meillä olisi ihan mukava elämä edessä, ei mitään intohimon liekkejä, mutta turvallista perusarkea. Olenhan tähänkin asti ollut suht. tyytyväinen enkä osannut edes kaivata muuta. Ennenkuin siis tapasin tämän toisen miehen, joka sytytti ne tunteet, jotka olivat nukkuneet siihen asti.
Lisäksi tiedän, että tämä toinen mies, niin ihana kuin hän onkin, on myös monen muun mielestä ihana...ja eikä ole näissä hommissa ensimmäistä kertaa mukana kuten minä. Eli tiedän, että jos nyt vaihtaisin tähän mieheen, tulisin hajottamaan itseni sydänsuruilla. Eli tässä tunnesotkussa olen päässyt sen verran eteenpäin, että en enää haaveile tulevaisuudesta hänen kanssaan (kuten aiemmin vielä tein, silmäni ovat hieman auenneet), ainoastaan niistä pienistä hetkistä..
Eli ehkä valitsisin kuitenkin oman mieheni juuri sen turvallisuuden takia. Jos toisessa miehessä olisi tämä piirre, eikä tarvitsisi pelätä itse petetyksi tuloa, niin silloin valitsisin tämän toisen miehen.. niin paljon enemmän hänellä kuitenkin on haluamiani piirteitä. Aika ironista, että tekisin valinnan luotettavuuden perusteella...
Juuri tuota olenkin miettinyt mitä kysyit, eli jos antaisin hetken viedä, niin jäisikö se siihen? Sammuisiko himo pikkuhiljaa, kun kumpikin olisi saanut mitä haluaa, olisiko himon terävin kärki katkaistu? Vai, alkaisiko siitä sitten varsinainen suhde, jota on enää vaikea hallita ja onko pää sitten entistä enemmän sekaisin. Lisäksi kiinnijääminen pelottaa, sillä silloin ei oma ukko varmaan enää anteeksi antaisi...Tämän hetken tilanne varmaan vielä menisikin. Eli se on jotenkin suuri askel eteenpäin, sen näkymättömän rajan ylitys, vaikka käytännössä kovin paljon ei enää tarvittaisikaan lisää...
Niin ihanaa kun onkaan tuntea tuo ihastumisen tunne kaikkine vivahteineen, niin kyllä se päässä myllertävä tuska kyllä korjaa potista osansa pois...
Sinulle myös tsemppiä ja toivotaan, että tilanne vielä tulisi kohdallesi!