Viha-rakkaus suhde omaan mummoon

Mulla on ollut aina todella ristiriitaiset tunteet mummoani kohtaan. Varsinkin omien lasteni syntymisen jälkeen mummon käytös on kärjistynyt. Ajoittain kun muita ei ole kuulemassa hän haukkuu minua todella rankasti jostain asiasta. Asia on aina jokin aivan käsittämätön ja hän tekee sen yleensä silloin kun minä olen jotenkin todella heikoilla henkisesti. Hän huomaa tämän. On saanut minut siis aikusena useamman kerran itkemään tällä tavalla.

Tämä kuulostaa todella oudolta näin kun tämän kirjoittaa julki muille. Joskus olen itsekin jälkeenpäin miettinyt, että oliko asia todella näin, koska se on niin epätodellista. Eli siis hän ei tietääkseni käyttäydy näin ketään muuta kohtaan. Kyseessä ei ole vanhuuden "höperyys" tai sairauden aiheuttama käytös. Tätä on jatkunut jo noin kymmenen vuoden ajalla.

Olen kertonut tästä veljelleni kun hän moitti minua siitä etten käy mummoa katsomassa. Olen ottanut aina tällaisen episodin jälkeen etäisyyttä häneen jonkin aikaa ja veljeni mielestä on väärin etten käy mummoa katsomassa. Hän ei oikein tuntunut uskovan kun olen kertonut mitä on tapahtunut, tai ajattelee minun liioittelevan tapahtunutta. Usein sitten mummo on lopulta pyytänyt minua jonkun muun välityksellä käymään, ei sano mitään tapahtuneesta vaan esimerkiksi on yliystävällinen tai tarjoaa rahaa. Oksettava tilanne. Lapset ovat saaneet käydä kuitenkin muiden mukana mummolla, minä olen vain ottanut etäisyyttä.

Nyt mummo on todella huonossa kunnossa ja mahdollisesti kuolee jopa lähipäivinä. Kävin häntä juuri katsomassa sairaalassa, hän ei enää puhunut mitään. Hän kuitenkin hymyili kun näki lapset. Jotenkin en sillä hetkellä enää muistanut näitä ikäviä asioita tai negatiivisia tunteita.

Onko jotenkin tekopyhää nyt tuntea näin? Tiedän todellakin millainen ihminen hän on minulle aina ollut, ei siis mikään pullantuoksuinen mummo todellakaan. Haluaisin vain vastauksen siihen miksi hän on kohdellut minua näin? Veljeni on sanonut, että tulen vielä katumaan jos en sovi välejäni mummon kanssa. En käsitä mitä voisin sopia. Jos hänen kanssaan ottaa puheeksi jonkin epämielyttävän asian hän vain esittää ettei käsitä ja ottaa "minä olen vain tällainen vanha tummu " roolin ja heittää asian leikiksi että hän olisi vähän höpsö. En olisi häneltä ikinä todellista ja rehellistä vastausta saanut.

Muistan kuitenkin että hän oli minulle lapsena välillä hyvä. Aikuisenakin nyt välillä kävimme hyviä keskusteluja. Ikinä hän ei kuitenkaan ole päästänyt ketään lähelleen, aina pitää tai siis piti kulissia yllä eikä näyttänyt mitä oikeasti ajatteli. Minulla on aina ollut sellainen olo, että hän ei ikinä näytä mitä oikeasti ajattelee eikä sano mitä tarkoittaa.

Vaikea selittää, vaikea on ollut tämä suhdekin.

Piti vain johonkin saada tätä oloa nyt purkaa. Surullisinta on etten ikinä häntä tuntenut oikeasti millainen hän oli. Ei varmaan tuntenut kukaan muukaan. Enkä ikinä saa tietää miksi hän kohteli minua niin.

 

Kuulostaa kovin tutulta. Myös minä olin mummon silmätikku ja veljeni sai loistaa. Mummo valitti usein vaatteista, ne olivat aina hänen mielestään vääränlaiset eivätkä sopineet nuorelle äidille tai jotakin muuta piti aina keksiä esim ulkonäköön liittyen. Myös harrastukset, ammatinvalinta, työ ja kaikki elämääni liittyvä oli yhtä suurta virhettä. Muille hän esitti rakastavaa mummoa, joka marttyyrina huolehti lapsenlapsistaan ja osoitti kiintymystä myös lastani kohtaan. Usein kuitenkin hänen luonaan olimme ja lapsen kanssa jopa kaksin yövyimme kun olin hoitovapaalla, mutta oahoin mielin kotiin lähdin usein, lähes aina.

Vuosien saatossa ymmärsin mummoni käytöksen johtuvan kateudesta ja jonkinlaisesta katkeruudesta sitä kohtaan, että meillä nykyajan naisilla ja äideillä on niin paljon helpompaa. Tavallaan jopa ymmärrän tuon tuskan aiheuttaman kyynisen suhtautumisen, mutta en silti hyväksy sitä. Asioista kun puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä, niin puolin ja toisin saattaisi mieli olla parempi, eikä mummojen tarvitsisi näin purkaa pahaa oloaan nuorempiin sukupolviin ja samalla me nykyajan nuorehkot äidit voisimme ymmärtää mitä ovat mummot läpikäyneet jne...

En tiedä olisiko sinun mummolla samat syyt käytökselle, ikä kuitenkin vaikuttaa arviointikykyyn ja saattaa sitä katkeruuttakin lisätä jos siitä on kyse.

Voimia sinulle!

 

mä olisin taipuvainen ajattelemaan, että mummon omituinen sadismi on nimenomaan sitä, mitä läheisyys hänelle tarkoittaa. Jos ihminen kohtelee lapsenlasta noin, niin hänelle tämä on jollain tapaa niin merkityksellinen, että siihen suhteeseen heijastetaan kaikenlaista. Lue senverran psykologiaa, että tiedät mitä on transferenssi eli tunteensiirto. Mitä läheisempi ja tärkeämpi ihminen, sitä villimmäksi voi suhde muuttua, kun puhutaan erilaisista luonnehäiriöistä. Ja vaikka mummo ei ole vanhuuttaan höperö, kuitenkin tuommoiset häiriöt usein joko helpottuvat iän myötä tai sitten vain pahenevat, ja mummo varmaan kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.

On lohdullista mutta virhe ajatella, että tuommoinen ihminen joka ei paljasta todellista minäänsä kenellekään olisi ikään kuin arka ja kiukkuinen koira, joka vain täytyy saada luottamaan ja rentoutumaan, ja sitten se aito ja miellyttävä vaikka haavoittuvainen perusminä pääsisi kukoistamaan. Asia on paljon mutkikkaampi. Luultavasti mummoa on itseään kohdeltu erittäin erikoisesti aikanaan, ja häpeä saa ihmisen rakentamaan komeat kulissit tarpeelleen haavoittaa muita.

Se ei musta ole vielä kovin outoa, että toinen iskee nimenomaan silloin kun olet heikoilla. Asiassa voisi nähdä alunperin myönteisen ilmiön: sinun heikkoutesi aiheuttaa toisessa hätäännystä, ja silloin kaikki nuo negatiiviset käytösmallit aktivoituvat. Monet lievemminkin häiriintyneet ihmiset kuin mummosi käyttäytyvät hyökkäävästi hermostuessaan.

Eli nauti mummosi olemassaolosta vapain mielin niin kauan kuin vielä ehdit, ja sitten kun on myöhäistä tuo, niinyhtä hyvillä mielin paneudu tarpeen mukaan siihen, minkälaisia kieroutuneita ilmiöitä olet joutunu hänen taholta kokemaan.

En oikein tiedä mitä voisit hänen kanssaan sopia, tuskin hän nytkään kykenee päästämään irti väistelytaktiikoistaan ja myöntämään että on kohdellut sinua huonosti. Joskus häiriintyneisyys on sitä luokkaa, että ihminen itsekin ripustautuu käsitykseensä, että kaikki hänen valheensa ovat totta ja vika on puhtaasti sinussa jos olet niin herkkäitkuinen...

Veljeltä kysyisin, onko hänelle tärkeämpää oma järkkymätön vaikka valheellinen mielenrauha vai halu uskoa, että oma sisko ansaitsee senverran luottamusta, että edes jättäisi auki mahdollisuuden, että kaikki siskon puhuma on totta. Mutta jos teidän sukuhistoriassa on oikeasti sadistista perintöä ja salailua ja sitä, että kaikki vaikeudet julistetaan jonkun mustan lampaan syyksi, niin varaudu siihen että ensinmainittu on veljelle tärkeämpi. Kulissielämää viettänyt mummo on helposti muille luonnottoman ihana, ja silloin muiden on todella tuskallista myöntää, että mikään siitä ihanuudesta ei ehkä ollut todellista. Silloin sinun onnesi uhraaminen on lähellä.

Siinä ei ole mitään tekopyhää, että sulla on kirjavat tunteet ihmistä kohtaan joka on kohdellu sua kirjavasti. Teidän suvussa saattaa olla vääristyneitä malleja liikkeellä siitä, mitä pitäisi tuntea ja miten pitäisi olla. On hienoa että olet keskusteluväleissä veljen kanssa. Tunnistathan silti painostuksen ja osaat sen torjua?

Olen taipuvainen näkemään kuitenkin sun osan tavallaan parhaaksi tuossa kuviossa, vaikket sitä varmaan usko. Olet kuitenkin kyennyt säilyttämään oman herkkyytesi ja nimeämään saamasi huonon kohtelun ja olet kestänyt kärsimäsi kivun naamioimatta sitä tai laittamatta sitä kiertoon. Eli sinä et elä valheessa, ja varmaankin pystyt omille lapsillesi tarjoamaan onnellisemman elämän. Tarvitset jonkun kuuntelijan, joka uskoo kokemuksesi todeksi! Tätä ei välttämättä suvusta löydy.

 

ja hei "mie"!

kun mietin tuota sun kertomaa, niin tuli vaikutelma, että ehkä mummo on samaistunut suhun ja veljeesi sillälailla jakautuneesti, että veli edustaa kaikkea mitä hän haluaisi olla, ja sinä sitä mitä hän ei itsessään siedä. Silloin sua saa vapaasti rääkätä samalla tapaa, kuin moni himolaihduttaja, addikti tms toimii, kun halveksivat sitä tarvitsevaa puolta itsestään, ja samalla tämän itseinhon seurauksena menevät taas kerran lohduttautumaan ainoalla osaamallaan tavalla, ja kierre senkuin pahenee.

Olen samassa käsityksessä, että usein tuo jakautuneisuus on sukupuolittunutta - onhan helppo ajatella, että miehelle kuuluu semmoista vapautta, voimaa ja valtaa josta itse voi vain haaveilla, ja se itseinho puolestaan kanavoituu naisvihaksi ja siksi samaksi inhottavaksi tökkimiseksi, että mitä ihmettä sulla on päällä ja et sä voi tolta näyttää etkä tuolla tapaa elää...

Tämmöisissä suvuissa joissa on tapana ajatella, ettei poika voi olla koskaan väärässä, naiset kärsii yksin koska pojat kasvavat sokeiksi ja haluttomiksi kokea myötätuntoa sisarta kohtaan, koska syyllisyydentunteet on niin pinnassa ettei ole varaa myöntää saaneensa ansiotonta arvonnousua siskon kustannuksella.

Toisaalta eivät ole kivoja nekään suvut, joissa poika saa aina naisten vihat päälleen silkkaa poikamaisuuttaan, että tuokin turkasen apina tuossa. Kasvaa naisvihaisia miehiä heistä. Ei ole helppo kasvaa rennoksi ja aikuiseksi mieheksi kummassakaan tapauksessa. Joko hiukan halveksitaan naisia, tai suoraan pelätään ja inhotaan. Vaatii naisilta kovaa itsetuntoa kyetä kasvattamaan poikia neutraalisti ja rakastavasti edellyttäen aina pojalta kunnioittavaa kohtelua ilman liioittelua. Ja mistä semmoisen itsetunnon nämä naiset olisivat saaneet, kun eivät saa kunnioittavaa ja lämminhenkistä kohtelua itse mistään?

Vielä, voimia teille molemmille mie ja ap, ja miksei niille veljillekin... Ihmisen tehtävä on mun mielestä yrittää saada suvun kieroutuneita tapoja hillittyä ja korjata vaurioita niin, että seuraavan sukupolven elämä sujuisi onnellisempien tähtien alla. Muistakaa tykätä ittestänne aina kun aihetta on, ja hiukan silloinkin kun ei ole. Ja suokaa voimienne mukaan sama muillekin.