Kiitos sinulle rohkaisusta ja kauniista sanoistasi! Ihan tuli kyynel silmään, samaa äitinikin aina sanoo! Mitään muuta en haluaisi kun tehdä hänetkin joskus ylpeäksi eikä tarvisi hävetä minua. =(
Itse ainakin olen iän myötä reipastunut. Mutta ei se, että olet hiljainen, tee sinusta ihmisenä mitenkään sen vähemmän arvokasta, muista se! Kunhan kauniit tavat muistaa, kiitokset tervehtimiset jne. niin harva näkee mitään hävettävää siinä, että joku on seurassa hiljaisempi. Harvoin se ketään loukkaa. Päinvastoin enemmän huonoa käytöstä on puhua mitä sylki suuhun tuo tai olla aina äänessä niin etteivät muut saa suunvuoroa.
Minulle on ollut yllätys huomata, että ihmiset pitävät minusta vaikka olenkin ujo ja hiljainen. Jotkut jopa pitävät minusta juuri siksi! Minun on vaan pitänyt yrittää asennoitua, että ei se ole mikään huono asia vaan piirre ihmisessä siinä missä moni muukin juttu. Ja kaikkiahan ei kukaan voi miellyttää aina, eikä tarvitsekaan. Aiemmin häpesin itseäni niin paljon, etten jotenkin osannut ottaa vastaan sitä ystävällisyyttä mitä minulle tarjottiin kun ajattelin, että ihmiset ovat mukavia vain säälistä tai velvollisuudentunnosta eikä kukaan voi oikeasti pitää minusta. Se ei ole kovin kivasti ajateltu muita ihmisiä kohtaan torjua heidät tuolla tavalla, mutta olematon itsetunto vaan vääristää ajatukset ihan kummallisiksi. Nyt olen ottanut sen asenteen, että olen rohkeasti mitä olen. Niinhän muutkin ihmiset tekevät. Ihmiset joko pitävät tai eivät, jos eivät pidä, niin heidän omalla vastuullaan on sitten vaihtaa seuraa, ei minun tarvitse yrittää vääntäytyä sellaiseksi joka jokaista miellyttää, eikä se ole edes mahdollista. Mutta jos joku seurassani tahtoo viettää aikaa, niin minun on vaan uskottava että hän ihan aidosti niin tahtoo tehdä ja luotettava siihen, että olen oikeasti hyvä juuri tällaisena hänen mielestään.