Tiedättekö...
Käyn kurjaa juttua läpi ex-miehen kanssa. Kyllä kyllä, älkää hermostuko, hoidan asiat, lapset ensin ja niin edelleen. Mies on päihdeongelmainen, ja siinä se ainoa vika onkin. Ihminen on niin kultainen sydämeltään, mutta kun ei, niin ei.
Olen ottanut avioeron, mutta silti tunnen vastuuta tästä miehestä. Rakkaus ei ole kuollut, mutta en vaan pysty enää. Emme ole dramaattisten tunteiden ihmisiä, emme siis kiihkoile tai uhkaile tai vastaavaa. Kannan vain synkkää, raskasta surua rinnassani, ja usein valvon öitä ja mietin, että mitä voisin tehdä vaikka tiedän, että en mitään. Olen todella yli 10 vuotta yrittänyt ymmärtää, antaa anteeksi, hoitaa, auttaa... ei.
No, eilen sitten taas oli sellainen päivä, että ex-mies oli ollut juomassa monta päivää, ja eräs tuttava soitti huolissaan kysyäkseen minulta, mitä hän nyt voisi miehen suhteen tehdä. Mies kun oli punkannut tuttavan luona juomapäivänsä, ja siellä alkoi kärsivällisyys loppua.
En koskaan pääse tästä eroon. Tämä ei lopu koskaan. Sanoin, että en voi auttaa, en tiedä. Olen ottanut eron, että minun ja lasten ei koskaan enää tarvitsisi lähteä kotoa pois miehen juomisen takia. No, emme joudukaan lähtemään, mutta nyt sitten valvon öitäni kun minulle soitellaan (vaikka en todellakaan ole pyytänyt!!) että voisinko tulla ja hoitaa taas asiat kuten ennenkin. Miksen voisi jo lakata tuntemasta vastuuta? Ei tällä ole rakkauden kanssa mitään tekemistä. Vihaan sitä, mitä tämä mies tekee. Kuitenkin tiedän, että hänellä ei ole mitään muuta paikkaa eikä mahdollisuutta. Kaikki muutkin tuntuvat tietävän sen ja olettavan, että sietokyvylläni ei ole mitään rajoja. Ja kun hän ääritilanteessa on itsemurhalla uhkaillut, kuinka voin sen sivuuttaa? Hän on kuitenkin lasteni isä.
No, tänään sitten ex-mies pyysi, että menisin keskustelemaan hänen kanssaan. Kyseessä oli kuulemma elatusmaksut ja lasten tapaamiset. Menin sydän toivoa täynnä, koska olen itsekin halunnut asiat selviksi jo kauan. Lapsia tuli mummu katsomaan meille.
Kaikki meni pieleen. Itkimme molemmat, ja käyttäydyimme vastoin perinteisiä luonteitamme; olimme hyökkääviä, kaivelimme kurjia asioita. En tiedä miksi. Kaikki tuntui hirveältä.
Jo keskustelun alkuvaiheessa huomasin, että selkäni taakse asettui joku seurue, mutta en kiinnittänyt heihin huomiota, enkä kehdannut vilkuilla sen paremmin. Join viiniä, humalluin ehkä hiukan ja unohdin keskustelun tuoksinassa tämän takanani istuvan seurueen.
Puhuimme repivästä ikävästä ja suhteen mahdottomuudesta, seksielämästämme, lapsista, alkoholismista, mustasukkaisuudesta... kaikesta. Korotimme välillä hiukan ääntä, ja lopulta miesseuralaiseni totesi noustuaan seisomaan laskun maksettuaan, että "suihin voisit edes ottaa kun kerran osaat, jos ei sitten muuta".
Nousin myös ylös lähteäkseni, ja katseeni kohtasi takanani istuneen laitoksen johtajan yliopistolta, jonka kanssa olemme juuri miettineet tutkimusrahoitusta ja jolle olen vakuuttanut, että perheasiani ovat kunnossa ja ne eivät tuota ongelmia.
Tulkaa meille ja ampukaa minut.
Käyn kurjaa juttua läpi ex-miehen kanssa. Kyllä kyllä, älkää hermostuko, hoidan asiat, lapset ensin ja niin edelleen. Mies on päihdeongelmainen, ja siinä se ainoa vika onkin. Ihminen on niin kultainen sydämeltään, mutta kun ei, niin ei.
Olen ottanut avioeron, mutta silti tunnen vastuuta tästä miehestä. Rakkaus ei ole kuollut, mutta en vaan pysty enää. Emme ole dramaattisten tunteiden ihmisiä, emme siis kiihkoile tai uhkaile tai vastaavaa. Kannan vain synkkää, raskasta surua rinnassani, ja usein valvon öitä ja mietin, että mitä voisin tehdä vaikka tiedän, että en mitään. Olen todella yli 10 vuotta yrittänyt ymmärtää, antaa anteeksi, hoitaa, auttaa... ei.
No, eilen sitten taas oli sellainen päivä, että ex-mies oli ollut juomassa monta päivää, ja eräs tuttava soitti huolissaan kysyäkseen minulta, mitä hän nyt voisi miehen suhteen tehdä. Mies kun oli punkannut tuttavan luona juomapäivänsä, ja siellä alkoi kärsivällisyys loppua.
En koskaan pääse tästä eroon. Tämä ei lopu koskaan. Sanoin, että en voi auttaa, en tiedä. Olen ottanut eron, että minun ja lasten ei koskaan enää tarvitsisi lähteä kotoa pois miehen juomisen takia. No, emme joudukaan lähtemään, mutta nyt sitten valvon öitäni kun minulle soitellaan (vaikka en todellakaan ole pyytänyt!!) että voisinko tulla ja hoitaa taas asiat kuten ennenkin. Miksen voisi jo lakata tuntemasta vastuuta? Ei tällä ole rakkauden kanssa mitään tekemistä. Vihaan sitä, mitä tämä mies tekee. Kuitenkin tiedän, että hänellä ei ole mitään muuta paikkaa eikä mahdollisuutta. Kaikki muutkin tuntuvat tietävän sen ja olettavan, että sietokyvylläni ei ole mitään rajoja. Ja kun hän ääritilanteessa on itsemurhalla uhkaillut, kuinka voin sen sivuuttaa? Hän on kuitenkin lasteni isä.
No, tänään sitten ex-mies pyysi, että menisin keskustelemaan hänen kanssaan. Kyseessä oli kuulemma elatusmaksut ja lasten tapaamiset. Menin sydän toivoa täynnä, koska olen itsekin halunnut asiat selviksi jo kauan. Lapsia tuli mummu katsomaan meille.
Kaikki meni pieleen. Itkimme molemmat, ja käyttäydyimme vastoin perinteisiä luonteitamme; olimme hyökkääviä, kaivelimme kurjia asioita. En tiedä miksi. Kaikki tuntui hirveältä.
Jo keskustelun alkuvaiheessa huomasin, että selkäni taakse asettui joku seurue, mutta en kiinnittänyt heihin huomiota, enkä kehdannut vilkuilla sen paremmin. Join viiniä, humalluin ehkä hiukan ja unohdin keskustelun tuoksinassa tämän takanani istuvan seurueen.
Puhuimme repivästä ikävästä ja suhteen mahdottomuudesta, seksielämästämme, lapsista, alkoholismista, mustasukkaisuudesta... kaikesta. Korotimme välillä hiukan ääntä, ja lopulta miesseuralaiseni totesi noustuaan seisomaan laskun maksettuaan, että "suihin voisit edes ottaa kun kerran osaat, jos ei sitten muuta".
Nousin myös ylös lähteäkseni, ja katseeni kohtasi takanani istuneen laitoksen johtajan yliopistolta, jonka kanssa olemme juuri miettineet tutkimusrahoitusta ja jolle olen vakuuttanut, että perheasiani ovat kunnossa ja ne eivät tuota ongelmia.
Tulkaa meille ja ampukaa minut.
B)