Yh-äitinä vaikka naimisissa lapsen isän kanssa - muita samassa tilanteessa?

Olen yhden lapsen äiti ja naimisissa lapsen isän kanssa. Olemme olleet yhdessä jo vuosia ja lapsen saimme huhtikuussa 2012. Jo ennen kuin tulin raskaaksi ilmoitti lapsen isä (silloinen kihlattuni) ettei halua oikeastaan lasta. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että "nyt on aika hankkia lapsia", sillä emme kumpikaan halunneet tulla vanhemmiksi myöhemmin elämässä. Hän oli täysillä mukana tuunaamassa vauvaa kanssani ja oli tietoinen, että yritän aktiivisesti tulla raskaaksi. Kun tulin raskaaksi ei se siis ollut mikään yllätys. Raskaudestani olin tietysti itse täysin vastuussa ja sain hoitaa kaikki raskauteen liittyvät asiat itse. Esimerkiksi neuvolaan hän ei koskaan tullut mukaan eikä ollut kiinnostunut vauvan kehityksestä millään lailla. Yhteen ultraan hän tuli mukaan, koska hieman häntä painostin sinne mukaan - luulin, että se saisi hänet tajuamaan tilanteen paremmin, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Muutama kuukausi ennen synnytystä hän sanoi ettei tule mukaan synnytykseen. Hän kuulema kammoaa sairaaloita eikä ole kiinnostunut näkemään lapsensa syntymää. En tietenkään voinut aikuista miestä pakottaa mukaan kun hän ei selvästi halunnut. Mieluumin hoidin synnytyksen oman äitini tuella kuin miehen jota ei tippaakaan kiinnosta.

Synnytyksen jälkeen oletin kuitenkin, että hänessä heräisi jonkinlainen isähahmo tai tahto hoitaa omaa lastaan. Eipä tapahtunut mitään siihen suuntaan. Olin yötä päivää yksin lapseni kanssa, vaikka mieheni oli kokoajan kotona työttömänä. Voin todella pahoin ja jouduin jopa sairaalaan. Mieheni ei tietenkään halunnut hoitaa lastamme, joten kun minä olin sairaalassa oli anoppi meillä hoitamassa lasta - vaikka lapsen isä yhä edelleen oli työttömänä!

Nyt lapsi on kahdeksan kuukauden ikäinen ja tilanne on yhä aivan sama. Koen olevani kuin yh-äiti vaikka puolisoni on kotona edelleen työttömänä kaikki päivät ja voisi siis aivan hyvin avustaa. Täytyy tähän väliin mainita, että mieheni kyllä nykyään hoitaa lastamme silloin kun minulla on pakollisia menoja - saan esimerkiksi kerran viikossa käydä tunnin harrastamassa liikuntaa aivan yksin. Mutta lapsen kanssa oleminen on hänelle yhä päälle pakotettua eikä hän koskaan itse pyydä tai ehdota, että voisi lapsen kanssa viettää aikaa. Lisäksi kun hän lapsen kanssa pakosta joutuu olemaan on minun tehtävä hänelle suunnitelma/ohjelma jota hän sitten seuraa sen ajan kun on lapsen kanssa - esim. mitä lapselle syötetään, vaihdetaanko vaippaa, aktiviteetteja, viedäänkö lasta ulos....

Mieheni on tietokoneaddikti. Hän istuu tietokoneensa kanssa siitä hetkestä kun herää aina siihen saakka kun menee nukkumaan. Hän katselee ennen kaikkea youtubea - itseäni oikein ärsyttää koko palvelin, sillä linkitän sen niin vahvasti yhteen mieheni laiskotteluun. Ymmärrän, että työttömänä helposti lannistuu ja masentuu, mutta eikai se voi olla mikään syy sille ettei huolehdi omasta perheestään? Hän on kuitenkin aikuinen mies, joka on saanut ammattiapua ja jolla on perhe! Minä maksan laskut, käyn kaupassa, siivoan, hoidan ruoanlaiton, hoidan lapsen ja kaikki muut juoksevat asiat. Samalla yritän itse pitää huolta itsestäni, sillä tiedän että ainoastaan jos itse voin hyvin voin olla hyvä äiti lapselleni. Lapsenikin on alkanut käydä hermoilleni aikalailla, sillä hänellä on juuri nyt "tarraudun kiinni enkä päästä irti"-kehitysvaihe. Raskasta kun yksin on vastuussa kaikesta, mutta mistään ei oikein tule mitään kun lapsi on jatkuvasti kyljessä kiinni.

Tilanne olisi naurettava paitsi ettei se ole. Minua suorastaan itkettää. Oikeastaan olen jo niin lopeensa kyllästynyt tilanteeseen ettei minulla enää riitä edes kyyneleitä itkettäväksi. Olen vain turhautunut ja tunnen suurta surua siitä ettei lapsi saa isääsä kunnon kontaktia. Alan olla hermorauniona omassa kodissani. Tuntuu siltä kuin olisi helpompi olla oikeasti yksinhuoltaja kuin asua samassa taloudessa toisen aikuisen kanssa joka ei nosta sormeakaan jotta arki onnistuisi.

Tiedän, että tästä maasta löytyy varmasti muitakin samanlaisessa tilanteessa eläviä. Olisi voimaannuttavaa löytää seuraa muista jotka ymmärtävät tilanteeni eivätkä tuomitse. Minulla ei ole ystäviä samassa tilanteessa - suurimalla osalla ei ole edes parisuhdetta tai lapsia vielä vaikka olemmekin kaikki noin kolmekymppisiä.

Kannattaako muuten neuvolalle kertoa tilanteesta vai mistä tällaisessa tilanteessa voi hakea apua?

 

Kuulostaa hyvin samanlaiselta tilanteelta kuin mulla oli vanhimman lapsen ollessa vauva. Mies kyllä halusi lapsia mutta ei osallistunut lapsen hoitoon yhtään. Kävi vaan töissä ja teki omia juttujaan tietokoneella ja kavereiden kanssa. Vauvasta kasvoi onneksi rauhallinen poika ja olemme saaneet vielä kaksi poikaa lisää. Nuorin on nyt 1,5-vuotias ja mies on vähän oppinut hoitamaan lapsiaan. Vauvojen kanssa hän ei ole osannut tehdä mitään, on sen itse myöntänyt.

Monet riidat ollaan riidelty ja avioeron partaalla ollaan oltu monta kertaa tämän asian takia. Nykyään mies hakee lapset hoidosta ja vie heidät uimaan tai jonnekin parin kuukauden välein. Myös ruokaa hän on oppinut laittamaan, jotta saa mieleistänsä ruokaa. Tosin päävastuu siitä, että lapset saavat ruokaa on vieläkin mulla. Edistystä miehessä on onneksi tapahtunut, vaikka hankala tapaus on, jopa äitinsä mielestä. Olen monta kertaa vakavasti miettinyt, kannattaako yhdessä olla kun arjen pyörittäminen on pääasiassa mun vastuulla. Olen päättänyt pysyä avioliitossa, koska jos eroaisin en voisi vaikuttaa häneen enää mitenkään. Hän saattaisi hyvin hävitä lasten elämästä ja poikien tullessa murrosikään olisin yksin varmasti ihan hukassa (keskemmäinen on hyvin tempperamenttinen tapaus).

Yleensä lapsen hoito helpottuu siinä vuoden vanhana ja kolme vuotiaat ovat jo paljon helpompia tapauksia. Koita puhua asiasta miehesi kanssa. Kommunikaatio-ongelma on meillä vaan pahentanut tilannetta. Neuvolasta en ainakaan itse saanut mitään apua mutta perheneuvolassa ja kirkon perheneuvonnassa olen käynyt juttelemassa. Yksin tosin olen mennyt kun mies ei ole suostunut mukaan. Yhdessä ollaan oltu yli 10 vuotta ja kolmekymppisiä ollaan. Onnellisia aikoja odottaen ja toivoen.

Tsemppiä ja jaksamista kovasti sulle!