Hei!
Olen jo jonkin aikaa seurannut Kaksplussan keskusteluja ja miettinyt uskaltaisinko kysyä teiltä ulkopuolisina mielipidettä parisuhdettani koskevaan tilanteeseen.
Olen siis seurustellut kolme vuotta miehen kanssa, ja tällä hetkellä meillä on myös yhteinen koti. Yhdessä asuminen on ollut kuitenkin ollut haastavaa, sillä meille on tullut sen myötä rajujakin riitoja asioista, joilla ei ollut väliä, kun vielä asuimme erillämme. Lähinnä siis kodin- ja taloudenhoitoon, yhteiseen aikaan yms. liittyen. Olemme näissä asioissa aika lailla toistemme vastakohdat, enkä usko, että kumpikaan pystyy tulemaan tarpeeksi toista vastaan tai luopumaan tavastaan hoitaa asioita. Kyse ei kuitenkaan ole tyypillisistä tiski-tai imurointivuorokiistoista vaan niitä nyt sen enempää julki tuomatta isommista jutuista.
Vuoden kiistelyiden jälkeen (kyllä rauhallisempaakin on välillä ollut, kun hiertävät asiat on pyritty hautaamaan) olemme nyt minun ehdotuksestani päätyneet ratkaisuun, että muutamme erillemme, mutta jatkaisimme silti tiiviisti seurustelua. Rakastamme toisiamme aidosti ja tällä tavoin voisimme pysyä yhdessä, mutta kiistakapuloina olevat asiat eivät enää vaikuttaisi suhteeseemme, kun saisimme pitää päämme omien kotiemme suhteen. Tietenkin olemme surullisia ja pettyneitäkin tähän, ettei yhdessä asuminen ole sujunut haaveilemallamme tavalla ja joudumme luopumaan sen mukanaan tuomista hyvistäkin asioista ja perinteisemmästä parisuhteen muodosta.
Mitä luulette, voiko suhde pysyä elossa sen jälkeen, kun yhteinen koti on revitty kahtia? Onko jollakulla kokemusta vastaavasta?
Taustalla piilee myös meidän kummankin haave yhteisestä lapsesta ja itselläni kova vauvakuume. Olen miettinyt myöskin sitä, että onko itsekästä lähteä hankkimaan lasta suhteeseen, jossa vanhemmat asuisivat erillään, mutta silti seurustelisivat ja koteja olisi kaksi. Lapsi saisi kuitenkin kasvaa tuntien molemmat vanhempansa ja rakkaudessa vaikka asumisjärjestely olisikin erilainen kuin yleensä.
Eli tällaista. Kiitos jos jaksoit lukea sekavan sepustuksen loppuun asti. Kovin toivoisin asiallisia mielipiteitä tästä.
P.S. Olemme molemmat 30 ikävuoden tienoilla, joten kyseessä ei ole myöskään mikään ensimmäinen teiniromanssi, josta pitäisi pitää väen väkisin kiinni.
Olen jo jonkin aikaa seurannut Kaksplussan keskusteluja ja miettinyt uskaltaisinko kysyä teiltä ulkopuolisina mielipidettä parisuhdettani koskevaan tilanteeseen.
Olen siis seurustellut kolme vuotta miehen kanssa, ja tällä hetkellä meillä on myös yhteinen koti. Yhdessä asuminen on ollut kuitenkin ollut haastavaa, sillä meille on tullut sen myötä rajujakin riitoja asioista, joilla ei ollut väliä, kun vielä asuimme erillämme. Lähinnä siis kodin- ja taloudenhoitoon, yhteiseen aikaan yms. liittyen. Olemme näissä asioissa aika lailla toistemme vastakohdat, enkä usko, että kumpikaan pystyy tulemaan tarpeeksi toista vastaan tai luopumaan tavastaan hoitaa asioita. Kyse ei kuitenkaan ole tyypillisistä tiski-tai imurointivuorokiistoista vaan niitä nyt sen enempää julki tuomatta isommista jutuista.
Vuoden kiistelyiden jälkeen (kyllä rauhallisempaakin on välillä ollut, kun hiertävät asiat on pyritty hautaamaan) olemme nyt minun ehdotuksestani päätyneet ratkaisuun, että muutamme erillemme, mutta jatkaisimme silti tiiviisti seurustelua. Rakastamme toisiamme aidosti ja tällä tavoin voisimme pysyä yhdessä, mutta kiistakapuloina olevat asiat eivät enää vaikuttaisi suhteeseemme, kun saisimme pitää päämme omien kotiemme suhteen. Tietenkin olemme surullisia ja pettyneitäkin tähän, ettei yhdessä asuminen ole sujunut haaveilemallamme tavalla ja joudumme luopumaan sen mukanaan tuomista hyvistäkin asioista ja perinteisemmästä parisuhteen muodosta.
Mitä luulette, voiko suhde pysyä elossa sen jälkeen, kun yhteinen koti on revitty kahtia? Onko jollakulla kokemusta vastaavasta?
Taustalla piilee myös meidän kummankin haave yhteisestä lapsesta ja itselläni kova vauvakuume. Olen miettinyt myöskin sitä, että onko itsekästä lähteä hankkimaan lasta suhteeseen, jossa vanhemmat asuisivat erillään, mutta silti seurustelisivat ja koteja olisi kaksi. Lapsi saisi kuitenkin kasvaa tuntien molemmat vanhempansa ja rakkaudessa vaikka asumisjärjestely olisikin erilainen kuin yleensä.
Eli tällaista. Kiitos jos jaksoit lukea sekavan sepustuksen loppuun asti. Kovin toivoisin asiallisia mielipiteitä tästä.
P.S. Olemme molemmat 30 ikävuoden tienoilla, joten kyseessä ei ole myöskään mikään ensimmäinen teiniromanssi, josta pitäisi pitää väen väkisin kiinni.
