Yhdessäolemisen vaikeus...

Oma ongelmani isänä ja aviomiehenä on siis seuraava.

Olen tyystin väsynyt avioelämään, en perhe-elämään. Rakastan lapsiani suunnattoman paljon, vietän heidän kanssa aikaa, käyn ulkona, hoidan aamu- ja iltapesut, teen ruoat ja leikin. Toki myös välillä tämä vituttaa ja väsyttää, mutta teen sen kaiken pelkästä rakkaudesta, velvollisuudesta ja omasta halustani. Mutta kuitenkin tuntuu että en pysty olemaan tässä avioliitossa. Tuntuu että tukehdun, väsyn ja että olen oikeassa paikassa väärän ihmisen kanssa. Oma vaimoni on hyvä perheenäiti, hyvä vaimo, mutta joku vain mättää. No eihän meillä ole mitään yhteistä, ei harrastuksia, kiinnostuksen kohteita, ei jutun aiheita, ei mitään. Ainoa mikä toimii hyvin meidän välillä on seksi. Minun ei tarvitse käydä pettämässä eikä haikalla toisten hameiden alle, mutta silti, olen täysin kyllästynyt juuri vaimooni. Voitte uskoa että tämä on vaikea tilanne.

Tiedän että joka suhteessa tapahtuu tällaista, mutta ei liene normaalia että tilanne jatkuu ja jatkuu, ja jopa ajatus siitä että olisimme samassa sängyssä vaimoni kanssa ahdistaa. Kaupassa käynti, ystävien luona vierailut, kaikki maholliset tilanteet missä joutuisin olemaan vaimoni kanssa ahdistaa. Ei vain pysty. Mitä tälle voi enää muuta tehdä kuin vaihtaa osoitetta? Lapsien takia olen taistellut useamman kuukauden, mutta nyt mitta on vain täysi.

Onko muilla tullut samaa eteen? Onko siitä selvitty ja jos on niin miten?

 

Kuulostaa omaan korvaan siltä että tarvitset aikaa erillään vaimostasi, ei siis välttämättä varsinaista eroa, vaan lomaa toistanne, kenties olette olleet liian "tiiviisti" toistenne läheisyydessä liian pitkään? Joskus muutama päiväkin voi tehdä ihmeitä.

 

Ei ole auttanu, useampi viikko menty jo eri osoitteissa... Ja ei olla oltu yhdessä jatkuvalla syötöllä, työt, harrastukset ja muut on kyllä mahdollistanu oman ajan viettämisen...

 

Otan kyllä osaa asiaan, kyllä sitä mieltä että ammatti apua tuossa tarvittaisiin.

 

No joo, keskustelemassa ollaan käyty, se on kuulemma vaan halusta kiinni. Halusta yrittää, halusta jatkaa, halusta pitää perhe kasassa. Itse olen aina luullu että rakastaminen on ees jollakin osaa tunnetta, ei pelkkää halua olla toisen kans tai halua pitää perhe kasassa. Miten voi haluta olla toisen kans jos pelkkä ajatuskin siitä ahistaa??? Siellä keskustelussa kukaan, ei ammattilaiset eikä vaimo, ymmärtäny minun sitä olotilaa, ahistusta, minkä vaimo minulle nyt aiheuttaa. Miettikää, miten voi tehdä asialle jotain jos ei yksinkertaisesti pysty? Ei edes pysty ajattelemaan että asia voisi mennä parempaan suuntaan. Ja sit suurinpiirtein kaikki naiset, jotka tunnen painostaa vaan yrittämään, ei auta tilannetta yhtään! Vittu!

Pientä avautumista, mutta eikös foorumit ole osaksi tätä varten? :-D