Yksinäinen(kö) 1 lapsen perhe?

Moi,

Olen uusi täällä Eli heissan kaikille!

Meidän poika on nyt 1 v 7 kk ja kovasti tässä olemme miettineet, yritetäänkö sisarusta vai ei. Itse olen ainoa (enkä ole koskaan kaivannut sisaruksia. Minulla tosin on monta serkkua, joiden kanssa pienenä leikin) ja mieheni ei ole juurikaan veljensä kanssa tekemisissä, joten olemme jäävejä puhumaan sisarusten puolesta. Taidammekin olla enemmän tämän ainokaisen kannalla... Mieheni on paljon poissa kotoa ja yhden lapsen kanssa kaikki on todella helppoa yksinkin (kaupassa käyminen, lähteminen toiseen kaupunkiin sukulaisiin, voi käydä uimassa jne.) ja emme ole enää nuoria kaksikymppisiäkään (yöheräämiset ei enää houkuttele...) mutta, mutta...

Asumme alueella, jolla on paljon lapsia (pihapiirissä on monta saman ikäistäkin), kavereista ei siis tule olemaan pulaa.
Itseäni jännittää, että kunhan vaan lapsesta ei tulisi kiusattua (tämä on minulle paha tulevaisuuden pelko ), silloin olisi sisaruksesta varmasti apua. Ja toinen mutta on nämä pyhät... Eli joulu ym. Jouluna lapsi varmasti kaipaa leikkikaveria (meillä ei ole sukulaisissa pieniä lapsia) ja muutenkin niin juhannukset kuin vaputkin. Olisihan niitä mukava viettää muutenkin kuin meidän naamoja tuijotellessa =) ja taitavat muut perheet viettää aikaa oman perheen kesken (tuntuu, että kaikilla muilla on 2 tai useampi lapsi) ja sitten niitä omia sisarusia, joiden perheiden kanssa aikaa vietetään.

Miten teillä muilla 1 lapsen perheissä (varsinkin, jos ei ole suvussa pieniä lapsia) on nämä asiat hoidettu? Vai olemmeko me ainoat, jotka tämän asian kanssa painivat? Sitä kun toivoo omalle lapselleen vain parasta :heart: Olemmeko kovin itsekkäitä, jos poika ilman sisarusta jää....

 

Tässä niinkuin monessa muussakin asiassa on innokkaat puolesta- ja vastaanväittäjät. Meillä on yksi lapsi, suunnilleen saman ikäinen kuin teidän. Olemme ajatelleet tytön olevan ainokainen. Minusta tuo ei ole itsekästä. No siinä mielessä ehkä, että minulla ei voimavarat riittäisi toiseen, ainakaan alle 5 vuoden ikäerolla, mutta tyttäreni ansaitsee parhaalla mahdollisella tavalla jaksavan äidin. Mutta se olisi minusta kumma ajatus, että toinen lapsi tehtäisiin ensimmäistä varten, seuraksi. Siis että se ensimmäinen olisi se ykköslapsi ja sille pitäisi saada kaveri. Kakkonen jää tällä ajatuskuviolla mielestäni ykkösen varjoon. On totta, että yksinäisellä yhden lapsen perheellä voi juhlapyhät tuntua pitkiltä kuin nälkävuodet, mutta ei nekään loputtomiin kestä ja näkyvät pyhäajat lyhentyvän sitä mukaa, kun kauppojen aukiolot pyhäisin lisääntyvät. Pyhät alkavat arjistua kovaa vauhtia.

Niin ja lisään vielä, että monethan tekevät toisen lapsen kaveriksi ensimmäiselle, mutta se ei yleensä ole kai ainoa syy hankkia toista lasta. Tämä oli se pointti.

 

Meidän tyttäremme 1v11kk jää ainoaksemme, koska multa poistettiin kohtu synnytyksen päätteeksi. Siis synn. jälkeen tulleiden komplikaatioiden vuoksi. Tyttäremme rakastaa vauvoja ja toisia lapsia yli kaiken. Siksikö, että kotona ei ole muita lapsia? En tiedä... Meillä on sikäli erilainen tilanna, että sisaruksillani on lähes samanikäisiä lapsia. Pyhät vietämme osittain omissa oloissamme, mutta osin yhdessä.

Ainokaisemme sai alkunsa hedelmöityshoidoilla ja vaikka kohtu vielä olisikin, harkitsisin vakavasti uusien hoitojen aloittamista. Siiitäkin syystä, että yhden kanssa on niin helkkarin helppoa. No ei todellakaan koko ajan, mutta ainakin silloin kun hän nukkuu Ei siis ole itsekästä ajatella itseään. Kävin läpi masennuksen tyttäremme syntymän jälkeen ja silloin omin vähän myöntämään itselleni, että kaikista asioista tärkein on oma jaksamiseni ja sitä kautta tietysti oman tyttäreni hyvinvointi ja siihen olennaisesti kuuluu ei-masentunut ja jaksava äiti. Minäkin olen miettinyt tuota kiusatuksi tulemista, jakamisen opettelemista yms. yms. Tyttö on nyt jo kovin MINÄkeskeinen. Liittynee ikäänkin.

Tää nyt oli vaan tajunnanvirtaa. Joskus tunnen tällä palstalla oloni "yksinäiseksi" kun monet jutustelevat miten pärjätä kahden vaippaikäisen kanssa, kahden taaperon kanssa yms. yms.

 

Mielestäni tässä asiassa täytyy kuunnella omaa sisäistä ääntään, joka taatusti kertoo millä kannalla ihminen todellisuudessa on! Asialla on niin monta puolta, puolesta ja vastaan, hyvää ja huonoa, että kaikille sopivaa "yhtä oikeaa tapaa" ei voi kukaan sanoa.

Meille syntyy toinen lapsi syyskuussa ja ikäeroa jää vain 1v 4kk. Meille toisen lapsen hankkiminen ts. yrittäminen näin nopeasti esikoisen syntymän jälkeen oli ainoa oikea vaihtoehto, koska emme tahdo tyttärestämme ainoaa lasta. On vaikea eritellä varsinaisia syitä miksi ajattelemme näin, mutta lähinnä kaiketi toivomme lapsillemme läheistä sisaruussuhdetta, joka parhaimmillaan kestää ystävyytenä läpi elämän!

Mieheni perheessä lapsia on neljä ja meillä kaksi, joten kokemusta meillä ei "yksinäisestä" lapsuudesta ole. Tiedämme vain, kuinka mukavaa on kun kotona on aina leikkikaveri. Ja nyt kun näen miten tyttäremme suorastaan silmin nähden loistaa, kun saa leikkiä muiden lasten kanssa, tiedämme, että lapsi kaipaa ikäistänsä seuraa. Toki ystäviä saa päiväkodista ja koulusta, mutta eihän se sama asia ole kuin oma sisko tai veli.

Onhan yhden lapsen kanssa helppoa - ja vielä "helpompaa" elämä oli kokonaan ilman lasta! Itse uskon jaksavani kahden pienen kanssa aivan mainiosti jo pelkästään sen takia, että jonakin kauniina päivä voin todeta heidän leikkivän ja viihtyvän mainiosti kahdestaan ja silloin äiti saa nostaa jalat pöydälle ja levätä B) Yhden lapsen kanssa tietäisin tuntevani aina pahaa omaatuntoa, jos en jaksaisi "viihdyttää" tai keksiä hänelle tekemistä leikkikaverin puutteessa.

 

Meidän tyttäremme 1v11kk jää ainoaksemme, koska multa poistettiin kohtu synnytyksen päätteeksi. Siis synn. jälkeen tulleiden komplikaatioiden vuoksi. Tyttäremme rakastaa vauvoja ja toisia lapsia yli kaiken. Siksikö, että kotona ei ole muita lapsia? En tiedä... Meillä on sikäli erilainen tilanna, että sisaruksillani on lähes samanikäisiä lapsia. Pyhät vietämme osittain omissa oloissamme, mutta osin yhdessä.

Ainokaisemme sai alkunsa hedelmöityshoidoilla ja vaikka kohtu vielä olisikin, harkitsisin vakavasti uusien hoitojen aloittamista. Siiitäkin syystä, että yhden kanssa on niin helkkarin helppoa. No ei todellakaan koko ajan, mutta ainakin silloin kun hän nukkuu Ei siis ole itsekästä ajatella itseään. Kävin läpi masennuksen tyttäremme syntymän jälkeen ja silloin omin vähän myöntämään itselleni, että kaikista asioista tärkein on oma jaksamiseni ja sitä kautta tietysti oman tyttäreni hyvinvointi ja siihen olennaisesti kuuluu ei-masentunut ja jaksava äiti. Minäkin olen miettinyt tuota kiusatuksi tulemista, jakamisen opettelemista yms. yms. Tyttö on nyt jo kovin MINÄkeskeinen. Liittynee ikäänkin.

Tää nyt oli vaan tajunnanvirtaa. Joskus tunnen tällä palstalla oloni "yksinäiseksi" kun monet jutustelevat miten pärjätä kahden vaippaikäisen kanssa, kahden taaperon kanssa yms. yms.

:hug: Olen tosi pahoillani, olette joutuneet kokemaan kovia! Haluaisitko vielä tarkentaa, millaisen komplikaation vuoksi menetit kohtusi? Liittyikö se alatiesynnytykseen vai sektioon?

Meidänkin tyttö, s. 9/07 on saanut alkunsa IVF:llä. Toinen on nyt tulossa parin kuukauden päästä, ja olen siitä ihan älyttömän kiitollinen, mutta ensimmäisen synnytyksen kauhut on vielä mielessä, ja pelkään ihan älyttömästi mitä kaikkea voi sattua...

 

Mä vastaan vaikka en olekaan yksinäinen lapsi ja toinen lapsi meillekin tulossa...

Itselle sisarukset ovat tosi tärkeitä ja läheisiä ja saman haluan myös omille lapsilleni. Mutta kuten sanottu, eivät sisarukset automaattisesti tee onnelliseksi. Mielestäni asiaan vaikuttaa paljon vanhempien suhtautuminen asiaan - esim. meitä on aina kohdeltu tasaveroisesti, mutta yksilöllisyyttä kunnioittaen enkä voisi kuvitellakaan, että välimme menisivät koskaan poikki.
Samoin varmasti se, millä tavalla vanhemmat kohtelevat ainokaista lastaan vaikuttaa siihen, miten sosiaalinen hänestä tulee ja miten hyviä ystävyyssuhteita hänelle kehittyy - tärkeämpää kuin se, että onko joulunpyhinä leikkikaveria on varmasti se, että hän oppii ottamaan muut ihmiset huomioon yms.

Onhan maailma täynnä sisaruksettomia ihmisiä, tai niitä, joiden ikäero sisaruksiin on niin suuri, ettei heistä ole juuri leikkikaveriksi. Kiusatuksi voi tulla kuka tahansa, eikä kiusaamisesta selviämiseen vaikuta se onko sisaruksia vai ei.

Juhlapyhinä taas voi kehitellä ihan omat traditiot - lähteä vaikka johonkin kivaan paikkaan, jossa on muitakin ihmisiä (nyt ajattelen jotain kylpyläreissuja tms.) ja varmasti teiltäkin löytyy tuttavapiiristä sellaisia lapsiperheitä, joissa voi pyhien aikana vierailla, vaikkei asumaan jäisikään...

Minusta ei siis ole mitään järkeä hankkia lasta vain velvollisuudentunnosta tai "väkisin" toisen kaveriksi - itsehän te parhaiten tiedätte mitä haluatte perheeltä ja elämältä jne.

Lasten hankkiminen yleensäkin on minusta aina itsekästä - voiko kukaan oikeasti sanoa, mikä olisi se epäitsekäs syy lasten hankintaan??

 

Oli mukava lukea mietteitänne!

Ma-mi, olipa ikävä kuulla, että noin ikävästi on sattunut
:hug: On varmasti ihanaa, kun on tämä prinsessa päiviä ilostuttamassa.

Itse olen lapsesta asti ajatellut, etä "minä haluan kaksi lasta", mutta nyt tosiaan ajatusmalli on muuttunut ja vaikka tässä päädyttäisiinkin toista yrittämään, eihän se mitenkään ole edes varmaa, jotta tällainen onni osuisi kohdalle. Eikä tietenkään tätä lasta tehtäisi "vain kaveriksi ensimmäiselle", vaan sitä läpi elämän kestävää suhdetta minäkin siitä toivoisin ja toki paljon muuta.

Tuntuu vain, että on todella ihmeellistä ja perhe on jotenkin vajavainen (monen ihmisen silmissä), jos lapsia on yksi. Esim. jopa oma äitini patistaa minua koko ajan "sisaruksen hankkimiseen", "pitäähän sellainen olla" jne. vaikka eihän minullakaan ole!!!

Jos olisimme reilut 5 vuotta nuorempia, sisarus olisi varmasti tervetullut, mutta olen myös ajatellut, että ensimmäinen saisi olla vaikka noin kolmen vanha, jotta saisi olla pienenä lapsena tarpeeksi kauan, sillä isoksihan sitä kasvaa vauvan myötä Mutta olemme jo silloin ikämme puolesta niin vanhoja, että emme enää silloin lapsia haluaisi, joten yrittämisen aika alkaisi kohta olla käsillä... Jätän asian hautumaan ja varmasti päätös on oikea, mihin sitten päädymmekään.

Oikein mukavaa kesää kaikille!

 

MAATUSKA Alatiesynnytys meni nopeasti ja normaalisti, mutta rajun verenvuodon vuoksi kohtu poistettiin. Ensin kyllä tehtiin kaavinta ja koitettiin kaikki muut keinot, mutta eivät auttaneet. Mä jotenkin aavistin sen kohdunpoiston, koska synnytyksen yhteydessä mulle tuli sellanen olo, että ottakoot vaikka kohdun pois, mutta tämän lapsen kanssa haluan elää. Silloin ei vielä ollut komplikaatioita. Niin, siis esikoisemme on kuollut ja siksi varmaan tuli tämä ajatus, että tapahtukoon ihan mitä tahansa kunhan saamme elää yhdessä perheenä.