Yksinäinen nainen keinohedelmöityksessä?

Kyllä yksinkin pääsee julkisella puolella hoitoihin, jonotusta tietty tulee niin kuin kaikillepalstaltalukea on 40-vee, eikä saa olla aiemmin tehtyjä hoitoja pariskuntana tms. Tekevät tosin rajatun määrän hoitoja, en nyt muista miten ne meni. Mun gynekologi jopa sanoi, et hae julkiselle ja ala siinä sivussa yksityisellä hoidot jos siltä tuntuu:whistle:Näinhän ei sais tehdä kun saa olla vaan yhdessä paikassa hoidossa kerrallaan mut oon joltain palstalta lukenut et joku on näinkin toiminut. Itse oisin ollut liian nössö:unsure:
 
Kyllä yksinkin pääsee julkisella puolella hoitoihin, jonotusta tietty tulee niin kuin kaikillepalstaltalukea on 40-vee, eikä saa olla aiemmin tehtyjä hoitoja pariskuntana tms. Tekevät tosin rajatun määrän hoitoja, en nyt muista miten ne meni. Mun gynekologi jopa sanoi, et hae julkiselle ja ala siinä sivussa yksityisellä hoidot jos siltä tuntuu:whistle:Näinhän ei sais tehdä kun saa olla vaan yhdessä paikassa hoidossa kerrallaan mut oon joltain palstalta lukenut et joku on näinkin toiminut. Itse oisin ollut liian nössö:unsure:
Ai :eek: ei sillon päässy kun ite siellä kävin.. syyks sanottiin mm. ettei niillä oo lahjasolupankkia. Missä päin Suomee nykyään pääsee ja millon toi on muuttunu? Onko ne siis saman hintasia kun pariskunnillekin?
Ainakin Taysin sivuilla puhutaan vain pariskuntien hoidoista,
http://www.pshp.fi/fi-FI/Toimipaikat/Tays_Keskussairaala/Hoitoyksikot/Hormoni_ja_lapsettomuuspoliklinikka

(edit) Kuulostaa kyllä syrjivältä ettei pääsis enää yksin hoitoon jos tehty joskus jossain entisessä suhteessa hoitoja....kun kuitenkin uus parisuhdekin nollaa kaikki edelliset hoidot. Eli tossa tapauksessa kun vielä mitä ilmeisimmin on joku ongelmakin (ellei sit oo ollu selkeesti miehestä johtuvaa) ettei voi tulla raskaaks ilman hoitoja.
 
Viimeksi muokattu:
Missä päin on sanottu että pääsee julkisella yksin hoitoihin...?

Mulla ainakin tänä keväänä kun kävin kystan ja muun takia julkisella puolella tutkimuksissa niin ihan suoraan sanoivat lapsihaaveeni kuultua että yksityiselle sitten vaan hakeutumaan jos hoitoihin yksin haluan, että ei olisi julkinen ees vaihtoehto. SIis oikein varmistivat että tiiän asian olevan niin. Mutta näin olen kyllä aiemminkin ymmärtänyt asian olevan. :p
 
Julkisiin ei pääse yksin hoitoon. Oma äitini tekee hedelmöityshoitoja nimenomaan julkisella puolella, eikä sinne tosiaan ole asiaa ilman miestä ;) Kelakorvauksia tosiaan on mahdollista saada yksinkin yksityisellä puolella jos hedelmättömyyteen on joku "oikea" Kelan hyväksymä syy tai jos kuulema esimerkiksi inssi epäonnistuu kuusi kertaa peräkkäin, jolloin hedelmättömyyden voidaan katsotaan johtuvan jostain "oikeasta" syystä (tämäkin varmasti tapauskohtaista).
 
Voi että kun tuntuu että tuo klinikan valinta on ihan hirmuisen vaikeaa :/
Osin kai hintapolitiikan takia.
Ja kauheasti mietityttää pitäisikö sitten kun johonkin päätyy, pyrkiä suoraan IVF-hoitoon kun itellä nuo vaivat on semmosia. Toisaalta Uusielämä2016:n hintaynnäilyjen perusteella jo pelkkä yksi IVF menisi lähemmäs viittä tonnia kaikkine kuluineen? Onko se sitten heti toisetviisi tonnia jos ei kerrasta tärppää, vai saako yhessä IVF:ssä yleensä aikaan useemman alkion ja onko niitten siirto sitten niin kallista jos niitä useampi tulee? Vai onko yksi IVF heti vain se yksi ja sitten taas uusi uusine yhtäsuurine kuluineen?
Että olisiko kuitenkin fiksumpaa yrittää inseminaatioilla - vaikka mun kohalla nekin taitaisi aika varmasti olla hukkaanheitettyä rahaa ne, vaikka niitä saisikiin useamman sillä jokusella tonnilla, mitä olen yrittänyt hintatietoja klinikoilta kyttäillä.
Vaikeeta miettiä noita hintoja, kun ei oikein hahmota mitä mikäkin hoito tarkalleen pitää sisällään. Etenki tuo IVF. Kun ihmiset aina puhuu kuin yksi IVF olisi yksi hoitokerta, mutta silti tuntuu että ei se ehkä ihan niin mene vaan niitä alkioita mitä syntyy saisi samalla sen verran useamman että ne ns. kuuluisi siihen "yhteen hoitokertaan" vaikka alkioita siirrettäisiin useampi? Toki oletan että jokanen siirto maksaa aina, mutta maksaako ne kaikki sen hintatietojen mukasen IVF-kohan verran vai tuleeko sen jälkeen kun on alkioita, vain siirto/ultra/etc. kulut?
Jos nyt kukaan tajuaa mitä yritän selittää, ääh. :p

Ehkä tämä kaikki vielä joskus hahmottuu, tuntuu vain niin hurjille ne summat että haluaa ensin vähän hahmottaa paremmin tuota kuviota.

Miten muuten olette tehneet kun aika on koittanut ja olette varanneet ajan? Oletteko varanneet netistä ja vasta paikanpäällä selvittäneet että olette yksin lasta hankkimassa, vai soittaneet ja selittäneet siinä tilannetta?
 
Kyllä yhteen ivf-kierrokseen yleensä saa joitakin alkioita pakkaseenkin, etenkin jos ne on suht nuorina pakastettu (ei siis pitkää viljelyä jossa niitä usein karsiintuu). Kaikki on toki yksilöllistä ja riippuu tuuristakin.
Pelkkä pakastealkion siirto maksaa noin tonnin per siirto. Niitä siirretään enintään 2 kerralla.
Varsinaisen ivf:n jälkeen (eli sis. 2 folliultraa, punktio ja tuoresiirto) lasku klinikalta oli hieman yli 3000e. Ja tähän lisäks tietenkin lääkkeet muutaman 100e.
Kyllä etukäteen selvitin niille että olen tulossa yksin hoitoihin. Ensin on jokatapauksessa pakollinen psykologikäynti/-käynnit josta on oltava puoltava lausunto hoitoon pääsylle, eli tän varaamisella kannattaa ehkä lähtee liikkeelle.
 
Minä tuolla jo paljastin omaa taustaani sen verran, että tosiaan äitini tekee julkisilla hoitoja (ja opiskelukaverini yksityisellä), joka oli yksi syy miksi venytin hoitoihin hakeutumista... piirit ovat pienet ;) Toisaalta loppupeleissä hakeuduin sinne, mistä olen kuullut hyvää sanottavaa (ja on täynnä tuttujen tuttuja), mutta kukaan ei tunne ;) Hoidoissa kyse on sen verran suurista summista, että itse ajattelin, että muutama satanen ei merkitse mitään.

Itse valikoin IVF:n suoraan sen takia, että onnistuminen inssillä on sitä 10% luokkaa. IVF:llä reilua 30% plus jo ensimmäisessä IVF:ssä nähdään jos munasoluissa on jotain häikkää. Lisäksi voidaan olla varma, että sinne kohtuun siirretään oikeasti jotain kasvamaan.

Itselläni on tähän mennessä mennyt ensikäynti/suunnittelu (sisälsi ultran) vajaa 200, psykologi 90 ja HIV plus hepatiititestit reilu 100. Luovuttajan varaus plus kaksi olkea oli reilu 1600, eli yhteensä on tainnut mennä noin 2000. Nyt tiedossa on lääkkeet, noin 1000 (riippuu miten munasolut reagoivat suunniteltuun pistokseen) plus itse IVF noin 2500 plus mahdollisesti alkioiden pakastus, eli hommaan tulee menemään vielä noin 4000. Yhteensä lysti maksaa siis noin 6000 euroa ja tämä siis jos kaikki menee nappiin, päästään alkionsiirtoon ja jotain jää pakkaseenkin. Useamman alkion siirto menee samalla hinnalla, mutta monikkoraskauden takia (aina riskitekijä) eivät käsittääkseni siirrä ensimmäisellä kerralla helposti useampaa alkiota.

Jos jotain jäi pakkaseen ja raskautta ei ala, voidaan tehdä sitten alkionsulatus ja siirtää niitä pakkasesta, joka maksaa noin 1000 euroa (jos luonnolliseen kiertoon). Kaikkien alkiot eivät kuitenkaan kestä sulatusta ja jos apuna käytetään lääkkeitä, hinta taas nousee. Muutoin homma alkaa alusta. Riippuen onko spermaa jälellä, voidaan joutua tilaamaan uutta (olki maksaa muutamia satasia), lääkkeet ja IVF ja mahdollinen alkioiden pakastus, eli uusi IVF ei kuitenkaan maksa ihan yhtä paljon kuin ensimmäinen.

Se kuinka paljon niitä munasoluja saadaan kerättyä on sitten yksilöllistä. Minulla follikkeleita ei ollut niin mielettömästi kuin joillakin, vain noin 15, ja minulle lääkäri sanoi, että tavoite on saada noin 5 hyvälaatuista. Kaikki eivät kuitenkaan kypsy ja osa on luultavasti tyhjiä. Se kuinka moni niistä kerätyistä lopulta hedelmöittyy vaihtelee kanssa, samoin kuinka moni lähtee jakautumaan. Vastaavasti osan munasolut eivät kestä sulatusta, eli kaikki on valitettavasti arpapeliä.

Ja minä muuten varasin ajan netistä ;) Täytin esitietolomakkeen, joten oli aika selvää, että yskin olin sinne menossa. Itselläni on aivan ihana lääkäri ja erittäin optimistinen ;) Ja aloitan positiivisella mielellä viiden viikon päästä ekan IVF kiertoni mentaliteetilla, sen on pakko onnnistua ;) Samalla kun näen lähes joka yö unia, ettei koko homma toimi ja velkavankeus uhkaa ;)


Voi että kun tuntuu että tuo klinikan valinta on ihan hirmuisen vaikeaa :/
Osin kai hintapolitiikan takia.
Ja kauheasti mietityttää pitäisikö sitten kun johonkin päätyy, pyrkiä suoraan IVF-hoitoon kun itellä nuo vaivat on semmosia. Toisaalta Uusielämä2016:n hintaynnäilyjen perusteella jo pelkkä yksi IVF menisi lähemmäs viittä tonnia kaikkine kuluineen? Onko se sitten heti toisetviisi tonnia jos ei kerrasta tärppää, vai saako yhessä IVF:ssä yleensä aikaan useemman alkion ja onko niitten siirto sitten niin kallista jos niitä useampi tulee? Vai onko yksi IVF heti vain se yksi ja sitten taas uusi uusine yhtäsuurine kuluineen?
Että olisiko kuitenkin fiksumpaa yrittää inseminaatioilla - vaikka mun kohalla nekin taitaisi aika varmasti olla hukkaanheitettyä rahaa ne, vaikka niitä saisikiin useamman sillä jokusella tonnilla, mitä olen yrittänyt hintatietoja klinikoilta kyttäillä.
Vaikeeta miettiä noita hintoja, kun ei oikein hahmota mitä mikäkin hoito tarkalleen pitää sisällään. Etenki tuo IVF. Kun ihmiset aina puhuu kuin yksi IVF olisi yksi hoitokerta, mutta silti tuntuu että ei se ehkä ihan niin mene vaan niitä alkioita mitä syntyy saisi samalla sen verran useamman että ne ns. kuuluisi siihen "yhteen hoitokertaan" vaikka alkioita siirrettäisiin useampi? Toki oletan että jokanen siirto maksaa aina, mutta maksaako ne kaikki sen hintatietojen mukasen IVF-kohan verran vai tuleeko sen jälkeen kun on alkioita, vain siirto/ultra/etc. kulut?
Jos nyt kukaan tajuaa mitä yritän selittää, ääh. :p

Ehkä tämä kaikki vielä joskus hahmottuu, tuntuu vain niin hurjille ne summat että haluaa ensin vähän hahmottaa paremmin tuota kuviota.

Miten muuten olette tehneet kun aika on koittanut ja olette varanneet ajan? Oletteko varanneet netistä ja vasta paikanpäällä selvittäneet että olette yksin lasta hankkimassa, vai soittaneet ja selittäneet siinä tilannetta?
 
Kiitokset hyvinkin selventävistä vastauksista, tuntuu että nyt hahmottaa tuon homman kaikkine juttuineen hieman paremmin :)
Se on kyllä ttta että näissä mennään niin suurissa summissa että sikäli väli joillain hassuilla satasten hintaeroilla eri klinikoilla... hmm.
Taitaa olla hieman turhankin pessimistinen tämä oma fiilis onnistumisen suhteen, kun on näitä omia tylsiä ns. vaivoja. Kummittelee mielessä ajatukset että laittaa näihin kiinni useita tuhansia ja saisi vain pelkkiä keskenmenoja.
Mutta pitää vaan koittaa pikkuhiljaa rohkaistua ja lähtee ees liikkeelle. Ei hän se lapsi yrittämättä syliin ikinä tule... että sikäli turhaa näin kovin miettiä etukäteen peläten x)
 
Tsemppiä Blåklockan! Minulla tehtiin keskiviikkona toinen inseminaatio. Jälleen tunnen herkästi, kuinka mahassa on jotakin ikävää ylimääräistä mahamakkaroiden lisäksi. Eli varmasti siellä taas tapahtuu, mutta saapa nähdä onko tämäkään alkio kelvollinen kehittymään. Pari viikkoa odottelua.
 
Ilmoittaudun taustalta seurailemaan tätä ketjua :)

Olen 32-vuotias nainen ja siinä mielessä jotenkin kummajainen, että en selvästikään ymmärrä noista parisuhteista oikein mitään, tähän ikään mennessä 7 kk kestänyt seurustelusuhde on suurin saavutukseni tuolla rintamalla... Silti näen lasten saamisen suurimpana toiveena ja tavoitteena elämässäni.

Olenkin alkanut varovasti kyseenalaistamaan sitä, onko parisuhteen pakko edellyttää lapsen saamista. Tähän saakka lapsen hankkiminen yksin on tuntunut etäiseltä vaihtoehdolta ja monessa mielessä tuntuu edelleen. Silti olen melko varma, että ennen hedelmällisten vuosien hupenemista täysin nollaan aion kyllä edes yrittää tehdä asian eteen jotain. Parisuhteen löytämiseen on loppuelämä aikaa, mutta lisääntymisen suhteen biologia sanelee aika tiukat ehdot :(

Ihan konkretian puolelle en siis tämän asian kanssa ole varmaan ainakaan pariin vuoteen siirtymässä, mutta koen kuitenkin tarvetta ajatustasolla työstää ja tutkailla tätäkin vaihtoehtoa jo hyvissä ajoin (samalla edelleen haaveillen siitä parisuhteesta). Tämä ketju on ollut mielenkiintoista luettavaa, vaikka en sitä ole ihan kokonaan lukenutkaan läpi. On ollut ihana lukea, miten mutkattomasti te monet tunnutte suhtautuvan omiin vauvaprojekteihinne!

Yksi juttu jota mietin aika paljon on se, että mielestäni minun täytyisi olla täysin sinut sinkkuuteni kanssa, jos tällaiseen projektiin yksin lähtisin. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin aika vahva taipumus ajatella, että yksin oleminen merkitsee jonkinlaista epäonnistumista elämässä... Kuitenkin raskaana ollessa ja pienen lapsen kanssa joutuu varmaan jatkuvasti ihmisten kanssa asioidessa törmäämään parisuhdeoletukseen (sekä tottumaan siihen että lähes kaikki muut samassa elämäntilanteessa olevat ihmiset ovat parisuhteessa), ja pelkäänkin että oma sinkkuus ja siihen liittyvät ikävät puolet suorastaan korostuisivat lapsen myötä. Pahimmillaan olen myös miettinyt, olisiko moraalisesti oikein "tekemällä tehdä" lapsi hedelmöityshoidoilla vain siksi, ettei ole kenellekään kumppaniehdokkaalle "kelvannut". Tiedän, ikäviä ajatuksia, enkä siis tosiaankaan ajattele kenenkään muun itsellisen naisen lapsiprojektista näin, sillä itseään kohtaanhan ihminen aina on kaikkein kriittisin. Onko sinkkuus ollut teille muille täysin luonteva ja hyväksytty asia, vai oletteko joutuneet työstämään siihen liittyviä tunteita? Tunnistaako kukaan tuonkaltaisia ajatuksia kuin mitä tuossa yllä pohdiskelin, tai onko joku päässyt tuollaisten ajatusen niskan päälle?
 
Tervetuloa mukaan Coraline! Tässä vasta oli joku ihan hyvä mielipidekirjoitus siitä, että sinkkuihmisiltä vaaditaan ihan ihmeellisiä asioita: että heidän pitäisi olla sinut itsensä kanssa ja rakastaa itseään ennen kuin ryhtyvät parisuhteeseen. Sama varmaan koskee lapsiasiaakin. Miksi tätä samaa ei vaadita parisuhteessa eläviltä? Ja naistenlehdethän näitä toitottaa. :D Hyvä, että olet näin varhain liikkeellä, itse tajusin ruveta miettimään lapsiasiaa vasta 37-vuotiaana.
 
Heh, tuohan on hyvä näkökulma, pallero 79! Tosiaan, ei sitä useinkaan tule ajatelleeksi, että lapsia tehdään myös paljon hyvin epätyydyttävissä parisuhdetilanteissa, mutta siinä ei kenenkään mielestä ole mitään kummallista. Ja ei kai ihminen lopulta ikinä ole täysin seesteinen ja valmis, ehkä tärkeämpää on että tunnistaa niitä omia kipukohtiaan, kuin että olisi täydellisesti päässyt niiden yli.

Minä ajattelin aiemmin, että lapsen saaminen lähtökohtaisesti yksin ei tunnu luontevalta vaihtoehdolta, mutta että harkitsen sitä "sitten joskus" vähän alle nelikymppisenä jos silloin vielä olen sinkku. Nyt kuitenkin aika lyhyessä ajassa ajatukset ovat kääntyneet siihen suuntaan, että miksi odottaa niin kauan? Onko sen lapsen saamisen yksin pakko olla se ihan vihoviimeinen vaihtoehto, jos elämä kuitenkin muuten on kunnossa ja on ihan itsestäänselvää että sen lapsen joka tapauksessa haluaa?

Tällä hetkellä minulla on sellainen tilanne, että asumis- ja työkuvioni ovat parin seuraavan vuoden aikana kokemassa toivottavasti suuria mullistuksia. Sen jälkeen on sitten toivottavasti vähän väljempää taloudellisesti, ja asumiskuviokin mahdollista lasta ajatellen suotuisampi. Joten tällä hetkellä "projekti" ei ole ajankohtainen, mutta koen että ajatustyötä on hyvä kypsytellä pitkään...
 
Minusta tuntuu, että odotin liian pitkään miestä. Hoidot aloitin 38-vuotiaana, ja vauva syntyi muutama kuukausi ennen nelikymppisiäni. Ja ymmärrän, että sitten kun lapseni on nuori aikuinen, olen minä lähempänä kuuttakymmentä vuotta, kuka tietää, olenko enää elossakaan. Ja ellei lapseni tee omia lapsia erittäin nuorena, en koskaan tule näkemään yhtään lastenlasta. Ei kannata odottaa, ei tosiaankaan.

Pienen lapsen äitinä voin sanoa, ettei yksin lapsen tehnyt äiti erotu kadulla mitenkään muista äideistä. Parisuhteessa olevien äitien miehet ovat päivät töissä, ja yhtä yksin ne parisuhteessakin olevat äidit ovat päiväsaikaan... ja iltaisinkin, kun mies juoksee harrastuksissa. Veikkaan jopa, että tuollainen yksinäisyys tuntuu paljon pahemmalta, koska parisuhteessa sitä ei osaa ollenkaan ennakoida, päinvastoin kuin meillä, jotka tiedämme jo etukäteen olevamme yksin. Hyvin harva äitituttava on minulta edes kysellyt lapsen isästä.
 
Näin jälkeenpäin itsekin ajattelen, että olisi tähän voinut aikaisemminkin ryhtyä. Jos omia lapsia tulee niin kannustan heitä tekemään lapset siinä lähempänä kolmeakymppiä. Kaksikymppisenä olisin ollut aivan liian epäkypsä, mutta jo kolmikymppisenä riittävän kypsä. Rohkeasti vaan lapsen tekoon jos yhtään pystyy siihen ryhtymään.
 
Tällä hetkellä minulla on sellainen tilanne, että asumis- ja työkuvioni ovat parin seuraavan vuoden aikana kokemassa toivottavasti suuria mullistuksia. Sen jälkeen on sitten toivottavasti vähän väljempää taloudellisesti, ja asumiskuviokin mahdollista lasta ajatellen suotuisampi. Joten tällä hetkellä "projekti" ei ole ajankohtainen, mutta koen että ajatustyötä on hyvä kypsytellä pitkään...
Minulla on aika vastaava tilanne kuin sinulla, olen 32v ja työ- sekä asumistilanne pitäisi ensin kääntää kokonaan päälaelleen että voisin hankkia lapsen. Olen pohtinut lapsen yksin hankintaa viime keväästä asti, kun löysin tämän keskusteluryhmän, mutta en vieläkään ole päättänyt haluanko todella hankkia lapsen. Nautin kovasti elämästäni yksin ja ajatus siitä, että olisin täysin sidottu toiseen ihmiseen koko loppuelämäni ajan ahdistaa melkoisesti. Toisaalta vanhenen koko ajan ja sukuni on pieni ja jos en hanki lasta, on täysin mahdollista ettei minulla ole ketään lähiomaisia jos elän vanhaksi. Siltä kannalta pohtien ajatus lapsen hankinnasta tuntuu järkevältä vaikka se ei tietenkään takaa, että olisin yhtään vähemmän yksin vanhana (voihan lapsi vaikka pahimmassa tapauksessa kuolla ennen minua tai välit voivat katketa niin ettei lasta näe lainkaan). Myös oma jaksaminen kahdestaan lapsen kanssa mietityttää vaikka taloudellisesti uskon kyllä pärjääväni.

Tämä ryhmä on ollut erittäin hyödyllinen ja mielenkiinnolla luen muiden pohdintoja sekä kokemuksia. :)

Onko täällä ketään muita, jotka eivät varsinaisesti pode vauvakuumetta vaan miettivät lapsen hankintaa enemmänkin muiden syiden vuoksi?
 
Minä olen nimenomaan sellainen! :D Koskaan ei ole ollut vauvakuumetta ja näen päivittäin lapsia työssäni. Tajusin oman tilanteeni, että haluan oman perheen kun huomasin omien vanhempieni vanhenevan silmissä. Kohta olisin täällä yksin siskoni kanssa.
 
Pitkästä aikaa tulin lukemaan ketjua, hienoa että täällä on aktiivisia kirjoittajia ja uusia tulee :)
Alkaa oma projekti olla hyvällä malilla jos näin uskaltaa tässä vaiheessa sanoa, ja innostuin laskemaan kaikki kustannukset yhteen. Klinikka Väestöliitto, valitsin Väestöliiton hyvien kokemusten ja edullisempien kustannusten takia. Kävin 6 inseminaatiohoitoa, niiden kustannukset tutkimuksineen ja lääkkeineen yhteensä 5570 €, tosin Kela suostui jostain syystä jälkikäteen korvaamaan hoitoja melkein 800 €:lla: ei plussaa. Siirryin elokuussa -15 IVF-hoitoihin, kustannukset lääkkeiden, alkioiden pakastuksen ja alkion siirtojen kanssa yhteensä 5020 €. Kolme TOP-alkiota saatiin IVF-hoidosta. Heti tuoresiirrosta plussa mutta keskenmeno, 1. pakastealkion siirrosta plussa ja rv. 20+6 menossa. Rakenneultra näytti että elimet paikoillaan ja rakenteet kunnossa, varovainen arvio että tyttö olisi tulossa :love: Jospa tämän kanssa päästään maaliin asti, laskettuaika siis helmikuu 2017.
Ihanaa syksyä ja talven odotusta, ja niitä plussatuulia etenkin!
 
Heh, tuohan on hyvä näkökulma, pallero 79! Tosiaan, ei sitä useinkaan tule ajatelleeksi, että lapsia tehdään myös paljon hyvin epätyydyttävissä parisuhdetilanteissa, mutta siinä ei kenenkään mielestä ole mitään kummallista. Ja ei kai ihminen lopulta ikinä ole täysin seesteinen ja valmis, ehkä tärkeämpää on että tunnistaa niitä omia kipukohtiaan, kuin että olisi täydellisesti päässyt niiden yli.

Minä ajattelin aiemmin, että lapsen saaminen lähtökohtaisesti yksin ei tunnu luontevalta vaihtoehdolta, mutta että harkitsen sitä "sitten joskus" vähän alle nelikymppisenä jos silloin vielä olen sinkku. Nyt kuitenkin aika lyhyessä ajassa ajatukset ovat kääntyneet siihen suuntaan, että miksi odottaa niin kauan? Onko sen lapsen saamisen yksin pakko olla se ihan vihoviimeinen vaihtoehto, jos elämä kuitenkin muuten on kunnossa ja on ihan itsestäänselvää että sen lapsen joka tapauksessa haluaa?

Tällä hetkellä minulla on sellainen tilanne, että asumis- ja työkuvioni ovat parin seuraavan vuoden aikana kokemassa toivottavasti suuria mullistuksia. Sen jälkeen on sitten toivottavasti vähän väljempää taloudellisesti, ja asumiskuviokin mahdollista lasta ajatellen suotuisampi. Joten tällä hetkellä "projekti" ei ole ajankohtainen, mutta koen että ajatustyötä on hyvä kypsytellä pitkään...
Tervetuloa mukaan, Coraline! Sinulla on hyviä ja tärkeitä ajatuksia ja kysymyksiä, niistä pitäisi oikeasti keskustella kaikessa rauhassa keittiöpöydän ääressä myöhäisiltaan. Itse olen 30-vuotias, yksi epäonnistunut inseminaatio takana, ja seuraavaa odotellessa. En ole koskaan seurustellut. Rakastuin kerran 23-vuotiaana (joten tiedän että pystyn siihen), mutta siitä ei tullut mitään, mikä oli näin jälkikäteen onni, sillä kyseinen mies osoittautui narsistiksi. Minulla on kyllä ollut paljonkin "sinkkuangstia", ajattelin jopa että nuoruuteni menee hukkaan jos ei kukaan mies saisi "hyödyntää" vartaloani kun se on vielä nuori ja kaunis... :rolleyes: Onneksi kypsyin ja viisastuin! Opin kyseenalaistamaan sitä, onko Romanttinen Rakkaus ainoa rakkaus joka lasketaan? Toki romanttinen parisuhde voi olla maailman ihanin juttu, mutta onko se hyvässä elämässä aina välttämätön asia? Entä jos Se Oikea ei vaan tule vastaan? Onko elämä sitten turha tai huono? Ja mikä on parempi - sinkkuelämä perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa, tai huono parisuhde koska pitää väkisin elää normien mukaan?

Tulin siihen johtopäätökseen, että olen täydellinen ihminen ihan omana itseäni. Jos elämäni mies tulee joskus vastaan niin se on tietenkin huikea boonus, mutta en ole riippuvainen siitä. Olen kuitenkin aina halunnut lapsia, sosiaalisista ja eksistentiaalisista syistä (ei vauvakuumesta), joten nyt kuuden vuoden harkinta-ajan jälkeen olen yrittämässä lasta yksin. Uskon että pystyn tähän, enkä uskalla odottaa kunnes on liian myöhäistä. Olen aina halunnut sekä miehen että lapsen, mutta kun se vaihtoehto ei ole ollut tarjolla, niin haluan mieluummin "vain" lapsen kuin ei kumpaakaan. Miehen ehdin kyllä tavata myöhemminkin.

Minäkin olen ajatellut onko itsekästä hankkia lasta ilman isää. Tietenkin on! Lapsen hankkiminen on AINA itsekästä, mutta kun heteropari hankkii itsekkäästi lapsen, niin ei kukaan ole siellä huutamassa "lapsi ei ole oikeus!". Uskon että yksi rakastava ja turvallinen vanhempi on paljon parempi kuin kaksi jotka eivät välitä, vaikka ne kuinka heteropari olisivat.

Joskus en tiedä onko ajatuksenkulkuni oikeasti aitoja mielipiteitä, tai psykologinen turvamekanismi ("happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista"). Oli miten oli, niin tulen aina suremaan sitä että en löytynytkään miestä (tai, pari ottajaa olisi kyllä ollut, mutta ei pitäisi ryhtyä parisuhteeseen vain kohteliaisuuden tai säälin perusteella). Mutta tiedän että suru olisi tulevaisuudessa paljon suurempi jos en koskaan edes yrittänyt saada lapsen. Jos lapsi ei tule, olkoon niin. Sille en voi mitään. Mutta tällä tavalla olen saanut mahdollisuuden, ja siitä olen hyvin kiitollinen!
 
Mukava kuulla, että muilla on samankaltaisia tilanteita!

Itse olen toisen vanhemman puutteen lisäksi miettinyt sitä, miten lapsen elämään vaikuttaisi se että sukumme on melko pieni. Itselleni esimerkiksi serkkujen ja tätien kanssa vietetyt joulut olivat lapsena tosi tärkeitä, ja tuntuu surulliselta ajatella että lapseni ei saisi kokea samaa. Minulla on siis yksi veli joka ei ole mitenkään ihmeemmin perhetyyppiä, joten en tiedä olisiko mahdolliselle lapselleni koskaan serkkuja odotettavissa. Ja tädit/sedät/enot -kategoriaakin edustaisi vain se yksi eno. Isäni on kuollut, äitiin on läheiset välit ja tiedän että hän olisi tosi innoissaan lapsenlapsesta, vaikka varmaan ensisijaisesti toivoisi että löytäisin parisuhteen ja saisin lapsia niissä puitteissa. Äidillä on myös ihan kiva mies. Ehkä pitäisi sitten vaan panostaa kaveriperheiden kanssa verkostoitumiseen keskimääräistä enemmän. Tosin sitten yksi todellinen first world problem on se, että mulla on kirkkoon kuuluvia läheisiä kavereita niin vähän, etten tiedä mistä keksisin lapselle kaksi kirkkoon kuuluvaa kummia. Kyllä, tätäkin olen ehtinyt miettiä :LOL:

Vauvakuumeesta sen verran, että tunnistan kyllä tietyn hoivavietin itsessäni, mutta suurimpana haluna minulla on silti kokea vanhemmuus kokonaisvaltaisesti, kuin vain päästä hoitamaan vauvaa. Lisäksi kokisin todella mielenkiintoiseksi ja tärkeäksi päästä kokemaan koko raskauteen, synnytykseen jne. liittyvän setin kaikkine kehon muutoksineen ja hormoneineen. Ja tietyllä tavalla olisin myös puhtaan utelias näkemään, millaisia jälkeläisiä juuri minun geeneistäni sattuisi syntymään. Perisivätkö he minun ruskeat silmäni tai taiteellisuuteni? Yliemotionaalisen temperamenttini tai vasenkätisyyteni? Vai olisivatko ihan toisenlaisia kuin itse olen? Kaikkein olennaisinta minulle on kuitenkin halu saada perhe.

Itse toivoisin myös lähtökohtaisesti kahta lasta, sillä itselleni sisaruus ja veljen olemassaolo ovat olleet hyvin tärkeitä asioita. Lapsen elämässä tämä varmasti vielä korostuisi, kun suku ja perhe olisivat muuten pieniä. Tämänkin vuoksi olisi hyvä lähteä projektiin hyvissä ajoin.
 
Coraline: Luin tekstisi ja hyppin tuolilla ihan innoissaan, että "Just noin! Aivan! Samaa mieltä!" :D

Tuota sukujuttua minäkin olen miettinyt, koska vaikka oma sukuni onkin melko iso, niin lapsen suvusta jää kuitenkin puolet pois koska isä ei ole tiedossa. Se on kieltämättä surullista, mutta samalla se kannustaa irtautumaan perinteisistä sukukäsitteestä. Ehkä meidän kaverien ja serkkujen lapset tulevat olemaan lapsillemme yhtä tärkeitä kuin meidän serkut olivat meille? Ja ehkä meidän kavereista ja serkuista tulee "enot" ja "tädit" lapsillemme? En ukso että lapsi välittää siitä, onko tuttu, hyvä leikkikaveri serkku, pikkuserkku, äidin kaverin lapsi tai ihan kenen tahansa lapsi. Sisarukset ovat sitten eri asia. En usko että niitä voi samalla tavalla "korvata", ja siksi minäkin toivon kaksi lasta. Niin kuin sanoitkin, se on tosi hyvä syy aloittaa hyvissä ajoin, jotta olisi edes vähän munia jäljellä sitten kun jaksaa ajatella toista lasta.

Samaistun tuohon etukäteen-ajatteluun! Minä puolestani olen jo ehtinyt miettiä että tuleeko hirveä perintövero lapselleni jos hän ei saakaan sisaruksia? Jos nyt kuitenkin saisin tuon plussan ensin... :p

Luulen että on ihan tervettä jos syy lapsen haluamiseen on jotakin muutakin kuin pelkkää vauvakuumetta, koska lapsihan on vauva niin lyhyen ajan. Ja minullakin on osasyynä lapsen haluamiseen se, että haluan kokea raskauden. Jos nyt kerran kuulun siihen sukupuoleen joka osaa synnyttää, ja olen sen tähden joutunut kärsimään kuukautisia jo 17 vuoden ajan, niin hyödyntäisin mielelläni myös ne edut, kiitos! :D
 
Todella mukava kuulla, että joku toinen on pohtinut samanlaisia ajatuksia, Blåklockan!

On aika turhauttavaa tällä hetkellä, että itse en todennäköisesti voi ainakaan pariin vuoteen tehdä tälle lapsiasialle mitään, ellen sitten sattumalta löydä parisuhdetta, jota en pidä lainkaan todennäköisenä.

Ensimmäinen kynnyskysymys on raha. En tällä hetkellä pysty säästämään juuri ollenkaan, ja kaikki mikä tulee myös menee. Työkuvioissani tulee lähiaikoina tapahtumaan muutoksia joiden pitäisi parantaa myös rahatilannetta, ja toivon että sitten pystyisin vähän säästämäänkin. Mutta hidasta se tulee olemaan joka tapauksessa.

Toinen juttu on asumistilanteeni. Asun tällä hetkellä rivarikaksiossa, mutta haaveilen omakotitalosta. Tämä nykyinen asuntoni on myynnissä, ja etsin parhaillaan taloa, yksi mielenkiintoinen kohde on tälläkin hetkellä kiikarissa. Tuleva talo tulee hyvin suurella todennäköisyydellä olemaan remonttikohde, mikä tarkoittaa sitä että mahdollisesti parikin vuotta minun täytyy pystyä keskittymään talon kunnostamiseen. Ja kun sitten vielä lisätään tähän se, että tällä nykyisellä alueella asuntojen kysyntä on tällä hetkellä tosi pientä, ja niin ollen asuntoni saattaa roikkua myynnissä tosi kauankin ennen kuin talohaaveella on minkäänlaista mahdollisuutta realisoitua... Blaah.

Jos olisi parisuhteessa, voisi lapsi tulla vähän "keskeneräisempäänkin" tilanteeseen, mutta yksineläjänä minä ainakin ajattelen, että elämäntilanteen tulisi olla tosi vakaa ennen kuin lapsen yrittämistä voisi edes harkita.

Kolmas asia on sitten se, että minulla on reilusti ylipainoa, ja sekin olisi varmasti jo nykyisellään este hedelmöityshoidoille. Toki haluan ennen kaikkea itseni ja terveyteni vuoksi laihduttaa, mutta se on tällaiselle tunnesyöjälle todella vaikeaa - aiemmin tänä vuonna laihduin ensin nopeassa ajassa 14 kg, josta yli puolet on nyt sitten taas vuoden jälkipuoliskolla tullut takaisin. Pysyvä painonhallinta on tuhat kertaa vaikeampaa kuin laihtuminen itsessään, vaikka ei se laihtuminenkaan helppoa ole. Mutta toki minun täytyy joka tapauksessa pystyä näyttämään mahdolliselle lapselle hyvää esimerkkiä teveellisistä elämäntavoista, joten senkin vuoksi tälle asialle on vain PAKKO tehdä jotain.
 
May80 ihanaa, että siellä hommat etenee ja tyttölapsi on tulossa! Minulla meni toinenkin inseminaatio mönkään, mutta plussaa on että lääkäri on hyvä. :) En hirveästi ole joutanut asiasta lannistumaan ja kiireessä unohdin seuraavalla kierrolla napsia hormooneita. Kuukauden päästä siis uusi yritys ja enemmän hormooneja nasuun: myös pistämällä. Saapa nähdä sitten että miten menee joulun alus hormoonityrskyissä.
 

Yhteistyössä