Yksinhuoltajana parisuhteessa!

Hei ystävät!

En enää tiedä kelle kertoisin, puhuisin suhteemme ongelmista, joten tartuin näppäimistöön ja toivoisin saavani tukea muilta.

Olen 30 vuotias 11 kuukauden aivan ihanan tyttösen äiti ja mieheni on yrittäjä rakennusalalla. Mies on aamu kuudesta ilta 19-20 töissä, usein lauantait ja sunnuntaitkin. Viikonloppuisin hän käy baarissa kerran ja joskus myös viikolla. Kotona käy vain syömässä ja nukkumassa, ei ole kertaakaan hoitanut lastamme, ollut muutaman kerran hänen kanssaan kun olen kaupassa käynyt.

Lapsemme on ihana, kiltti, tosin hampaat ja kävelemisen opettelu hieman kiukuttaakin ja yöt on olleet aika heräilyä viimeiset pari kuukautta. Vauhti jää päälle. Toinen lapsemme syntyy tammikuussa, joten olo on kuin norsulla ja vasynyt. Olen herännyt joka kerta esikoisen yösyöttöihin, vaipan vaihtoihin, lohduttanut ja syöttänyt päivisin. Mies on kolme kertaa koko aikaina vaihtanut vaipat ja kerran tainnut antaa pullosta maitoa.

Hänen aikaisemmasta liitostaan oleva 8 v tytär on meille joka toinen viikonloppu ja minä haen kuskaa, järjestän tekemistä, teen ruuat yms. hänelle. Koko talous lapsineen on harteillani, uuninlämmitys, siivous, ruuat, talon velasta puolet, mies vaan syö ja nukkuu kotona.

Olen jotenkin todella väsynyt, ajatellut mikä auttaa, lähtisinkö omani kanssa ja olisin yksin. Ystäviä ei juuri ole, en jaksa pitää yhteyttä keneenkään, onneksi välillä äitini auttaa ja katsoo lapseni perään. Tuntuu että olen yksinhuoltaja parisuhteessa.

Läheisyyttä ja rakkautta juuri ei anneta, krapulassa joskus yrittää lähestyä, tuntuu että kelpaan vain piiaksi ja krapulapanoksi. Rankkaa... Juuri äskenkin lähti vanhemman tyttönsä kanssa ajelemaan, kun vauva kuulema vaan kiukkuaa, ei jaksa kuulema kuunnella sitä. Taas jäin yksin...

Ennen keskustelimme asioista, nyt vain mies kaataa työhuolensa minun niskaani, kiukuttelee kun ei asiat mene suunnitelmiensa mukaan, ei jouda kuuntelemaan minun asioita. Olen yrittänyt puhua omista tarpeistani ja asioista etten jaksa enää yksin, sanoo vaan että olen kiittämätön kun hän tuo rahaa taloon...

En todellakaan tiedä mitä tehdä? Miten jaksan kun toinenkin pieni on tulossa maailmaan? Yritän olla vahva ja jaksaa tyttäreni takia, mutta tuntuu että rajansa kaikella.

:'( :'( :'( :'( :'( :'( :'(

 

Ota yhteys perhenouvolaan!

 

Taas yksi surullinen tarina kuinka nainen jää yksin lasten kanssa. En osaa sanoa kuin, että puhu miehesi kanssa asiasta ja tarpeistasi. Hommaa äitisi hoitamaan lastasi ja mene vaikka käymään jossain ennen kuin uusi vauva syntyy. Hommaa jokin harrastus, josta voisit saada uusia kavereita.

Onko teillä päin perhekerhoja tms. minne voi mennä lapsen kanssa? Siellä on paljon samassa tilanteessa olevia äitejä ja voisit ystävystyä heidän kanssaan ja pääsisit pois kotoa.
Miehesi ammatti yrittäjä on varmasti aikaa vievä työ. Yritä saada miehesi ymmärtämään perheen merkitys ja oma jaksamisesi ja tarpeesi läheisyyteen ja mukavaan yhdessäoloon. Yritä keksiä ratkaisu ennen uuden vauvan syntymää, sillä uusi vauvahan sitoo sinua lisää. Voimia sinulle!

 

Kuulostipa tutulta, tosin mieheni ei ole yrittäjä eikä liiemmin kapakoissa kulje harrastus vaan tuntuu olevan tärkeämpää kuin perheen parissa olo. Nyt kun olen itse aloittanut työt niin eipä asiat ole muuttuneet minä pyykkään siivoan jne. ja jos tyttö kipeä ei tarvitse kahta kertaa arvata kumpi jää kotiin. Miehelläni on myöskin kaksi lasta edellisestä liitosta ja aikaajoin tuntuu että lapset viettävät aikaa enemmän minun ja tytön seurassa kuin oman isänsä. Ollaan puhuttu toisen lapsen hommaamisesta mutta kyllä mietityttää että jaksanko varmasti koska sen tiedän ettei meidän elämä tästä kummin muuksi muutu. Mieheni on vielä SAIRAAN mustasukkanen,tosin sitäkään ei myönnä eikä asia tule ilmi kun hän on selvinpäin, mutta kun alkoholia käyttää niin heti epäilee minulla olevan vipinää jos jonkun kanssa jne..... Vaikkakin elämäni pyörii työn ja kodin arkielämän ympärillä.

 

Niin. Mulla ainanskin on kokemusta siitä mitä on olla yh parisuhteessa. Huomannut olen, että pahempaan ollaan vaan menossa. Puhuminen ei onnistu olen lukenut liikaa naistenlehtiä, olen koti psykologi tai puhun #&%?$!*,jos yritän ottaa asioita puheeksi. Minullakin mies yrittäjä viikot poissa pääsääntöisesti, kotona viikonloput ryyppää ja viettä aikaansa niinkuin haluaa jos ei satu töitä tekemään. nyt olessani kotihoidon tuella kotona hoitamassa lapsia on mukaan astunut uusi ilmiö,rahalla kiristäminen ja uhkailu, jos puhun mitä en saisi tai en ole niinkuin pitäisi, ilmoitetaa ettei ruokatili ole enään käytössä. Tiedän että pois pitäisi lähteä, mutta sekin pelottaa mitä siitä tulee. Olen myös toistuvasti saanut kuulla, että sitten se #&%?$!* ja vaikeudet alkaa ja saan nähdä mitä se elämä on ja taloudellisesti en tuisi pärjäämään. Kotihoidontuella olen vielä 1,5v, ennen töihin palaamista, eli tuloja ei pahemmin ole uuden elämän aloittamiseen lasten kanssa.
No itse olen pääni pitänyt kasassa liikumalla, meillä käy pari lapsenlikkaa, että pääsen lenkille tai muihin liikuntaharrastuksiin. Myös puhuminen on auttanut, itselläni on vain yksi hyvin läheinen ihminen jolle olen enemmänkin kertonut elämästäni. Kyllähän sitä joskus muillekkin tulee jokunen sana sanottu, mutta omaa kurjuuttaan on vaan ikävä jakaa toisille, itsehän sitä on itsensä tähän tilanteeseen saanut.

 

hei kyllä on aika kurja kun joutu ollemman lasten kanssa paljon yksin mutta lahdin heinäkuussa mieheni luota pois ja nyt ollen palamassa takaisin olen siitä onnelinen kun mene koita vain kesta ja ottaka jostai omaa aika ollka kaksi kun voite

 

\

Niin. Mulla ainanskin on kokemusta siitä mitä on olla yh parisuhteessa. Huomannut olen, että pahempaan ollaan vaan menossa. Puhuminen ei onnistu olen lukenut liikaa naistenlehtiä, olen koti psykologi tai puhun #&%?$!*,jos yritän ottaa asioita puheeksi. Minullakin mies yrittäjä viikot poissa pääsääntöisesti, kotona viikonloput ryyppää ja viettä aikaansa niinkuin haluaa jos ei satu töitä tekemään. nyt olessani kotihoidon tuella kotona hoitamassa lapsia on mukaan astunut uusi ilmiö,rahalla kiristäminen ja uhkailu, jos puhun mitä en saisi tai en ole niinkuin pitäisi, ilmoitetaa ettei ruokatili ole enään käytössä. Tiedän että pois pitäisi lähteä, mutta sekin pelottaa mitä siitä tulee. Olen myös toistuvasti saanut kuulla, että sitten se #&%?$!* ja vaikeudet alkaa ja saan nähdä mitä se elämä on ja taloudellisesti en tuisi pärjäämään. Kotihoidontuella olen vielä 1,5v, ennen töihin palaamista, eli tuloja ei pahemmin ole uuden elämän aloittamiseen lasten kanssa.
No itse olen pääni pitänyt kasassa liikumalla, meillä käy pari lapsenlikkaa, että pääsen lenkille tai muihin liikuntaharrastuksiin. Myös puhuminen on auttanut, itselläni on vain yksi hyvin läheinen ihminen jolle olen enemmänkin kertonut elämästäni. Kyllähän sitä joskus muillekkin tulee jokunen sana sanottu, mutta omaa kurjuuttaan on vaan ikävä jakaa toisille, itsehän sitä on itsensä tähän tilanteeseen saanut.

Suna mä kyllä lähtisin ja heti! Eihän tollanen käytös oo enään normaalia,että kiristää jollaki ruokarahalla. Sun miehes pelkää itse sitä että joku päivä sä otat ja lähdet ja se jää yksin ruikuttaan rannalle,koska sitte sillä ei ole "äitiä" hoitamas kotia ja ruokaa herran navan alle.
kyllä sä pärjäät yksinki!!
Ja AP:lle myös, voimia ja yritähän jaksella! ..jos mä olisin sä...ni mä kyl lähtisin,mut mikä mä oon toisia neuvoon.. :/

 

meillä mies on paljon pois. harrastaa salibandyä. tuntuu välillä kans yksinhuoltajalta. kun on kotona, niin on paljon lasten kanssa. tyttö 2v9kk ja poika 6kk. vaihtaa vaipat, syöttöö, pesut ym. mä saan vaan maata sohavalla. ottaa tyttö mukaan jos käy jossakin. ja mä saan myös käydä vapaasti jossain silloin kun mies on kotona.

 

Voimia ap:lle :hug:

Kyllähän meitä yksinhuoltajia parisuhteista löytyy..Olen yksi niistä tällä hetkellä. Kellekkään ei voi puhua, täytyy vainjaksaa pitää kulissit kasassa, eikä vaivata muita ongelmillaan.

Olen 32-viikolla raskaana, esikoinen on nyt 1v 8kk. Ennen toista raskautta meni jokseenkin hyvin, mutta nyt kun alamäki on lähtenyt käyntiin, se ei lopukkaan. En saa yöllä nukuttua, itkeskelen, hermostun herkästi.. en osaa arvioida kuinka paljon on raskaudella osuutta asiaan ja kuinka paljon katkeruudesta miehelle.

Mies on töissä päivät. Käy klo.17.00 syömässä ja lähtee treenaamaan, joko salille tai sählyyn. Kesäisin on sitten moottoripyörät. Tulee joskus seittemän jälkeen, mutta sitten on yleensä vuorossa kaverit. Kotiutuu tuossa puoli yhdeksältä ja on pahalla tuulella väsymyksestä (pitää saada rauhassa katsoa telkkaria ja loikoilla sohvalla). Viikonloppuisin lähdetään baareihin kavereitten kanssa.. Käydään salilla ja kavereilla ja tietty makoillaan. Me ollaan tällöin poissa jaloista tytön kanssa.

Jos erehdyn valittamaan tai puhun hankalaan sävyyn alkaa kiristäminen: rahasta, autosta, asunnosta.. Heti käsketään painua vit...n hänen asunnostaan. Lasta en tietenkään saisi ottaa mukaan. Viime viikonloppuna kielsin häntä lähtemästä baariin, koska rahat on tosi tiukilla nyt. Hän hermostui "turhasta valittamisestani" eikä antanut minun nukkua (oli siis jo yö) repi tukastani ja hakkasi tyynyllä sen minkä pystyi.. Jos en olisi raskaana saisin kuulemma kunnolla turpaani..tämän olen kuullut jo neljänä kertana tämän raskauden aikana. Vaikkei fyysisiä vahinkoja ole tullut on alistavaa ja nöyryyttävää kokea tallaista tönimistä ja haukkumista ( läski lehmä, #&%?$!* tms..)

Jokin kuitenkin estää minua lähtemästä, en tiedä mikä..toivoisin jonkun toisen sanovan sen minulle.. Pelkään, että hän vie lapseni, kuten on uhannut.. Eikä minulla ole oikein ketään tukemassa, jos lähtisin..sitten olisin ihan yksin..enkä kehtaa kertoa tästä kellekkään, kuka mua uskoisi tai mitä se auttaisi? :'(

 

minä: :hug:
ei ole elämäsi helppoa!

Jos olisin tilanteessasi niin ottaisin lapsen kainaloon ja suuntaisin lähimpään turvakotiin ellei ole ketään muuta, jonka luokse mennä. Turvakodissa auttavat teidän oman elämän alkuun. Vielä miehesi ei ole kovin pahasti pahoinpidellyt, mutta kun kenenkään ei pitäisi joutua kestämään minkäänlaista väkivaltaa!! vielä ei ole mitään tapahtunut, mutta entä jos ensi kerralla tapahtuu ja menetät esim odottamasi lapsen väkivallan seurauksena?oletko todellakin valmis asettamaan syntymättömän lapsen sellaiseen vaaraan?

Miehesi ei niin vain voi viedä vanhempaa lastanne, hän vain pelottelee sinua. Jos vain on sososiaalitädeilä mitään haisuakaan siitä, millainen meno teillä kotona on, ei miehesi varmasti lasta saa. Ja toisekseen, erittäin monessa tapauksessa huoltajuuden saa äiti. Joten senkään takia sinun ei tarvitse moista kohtelua kestää.

mietippä myös millaisen parisuhdemallin olet antamassa lapsillesi...et kai halua, että heille jää semmoinen kuva, että toiselle saa tehdä aivan mitä tahansa?

joten rohkeutta nyt vaan ja ota oma elämä haltuusi!!jos et itsesi niin ainakin lastesi vuoksi!!

voimia ja jaksamista!!

 

minä:
siis sun tekstisi oli suora lainaus mun elämästä!!!!
siis ihan kaikki,onkohan sun miehes mun miehen kaksoisolento?
voitaisko jutella lisää meilitse?

 

Kuulostaisi siltä kuin miehelläsi olisi lähestyvä burn-out. Hän tarvitsisi ehdottomasti lomaa ja sen jälkeen lyhyempiä työpäiviä. Toi juominen vain pahentaa ongelmaa. Väsyneenä hän ei jaksa antaa perheellensä mitään, eikä meno muutu jos hän työskentelee tuota tahtia. Tee hänelle selväksi ettei talous ole niin tärkeää kuin yhdessäolo.

 

Kiitos kaikille, huolestuttavaa kuulla että muitakin on samassa jamassa...

Taas meni yksi viikonloppu ja maanantai kun mies oli radalla, kävi vaan kotona nukkumassa ja taas mentiin baarista baariin.. Yksin olin tyttöseni kanssa!! Tiistaina sanoin hänelle suorat sanat, joko perhe tai sitten saa olla aivan yksinään, en enää jaksa yksin kaikkea asioiden hoitamista ja en halua lasteni kasvaa viinan ja työnhuuruisessa elämässä.. Jäätiin miettimään asioita, mutta kerrankin sain sanottua aivan tosissani suoraa mitä mieltä olen ja mitä aion tehdä jos asiat ei muutu!! Mutta tuskin ne siitä muuttuu mihinkään, niin monta kertaa niistä asioita ollaan puhuttu, ettei ne enää puhumalla muutu.

Välillä aurinko paistaa risukasaankin, on taas yksi päivä jolloin jaksaa paremmin itse henkisesti, muksu nukkuu päiväuniaan ja saa vähän nostaa jalat ilmaan ja hengittää =)

Aurinkoista pakkaspäivää kaikissa samassa jamassa oleville... :flower:

 

Jos asiat ei muutu niin ota lapsi ja lähe, säästätä siinä itseä ja lapsikin vaistoaa jos olet väsynyt. minulle kävi niin että ukko laukkas baarissa jokatoinen vloppu ja teki mitä lystää, mitta tuli täyteen ja heitin hänet pihalle. Yh olen siis minäkin =) ei sinun tarvitse ukon tenavasta huolehtia, mitä järkeä lapsen on tulla etes teille jos isä ei kerkeä etes olemaan hänenkans... lapsihan tulee isäntykö....

 

Hei, kuulostaa aika tavalla samlat kuin minun parisuhteeni vielä reilu vuosi sitten. Olin niin piipussa pitkään, että en saanut mitään järjellistä päätöstä aikaan kunnes eräänä iltana pakkasin lapset autoon ja ajoin paikalliseen kriisikeskukseen ja sanoin siellä etten enää jaksa (ts. itkin naama punaisena ja räkä valuen kun joku edes kuunteli). (Asumme kaiken lisäksi paikkakunnalla jossa ei ole mitään tukiverkkoja sukulaiset ja ystävät monen sadan kilsan päässä.) Meille järjestyi paikka turvakodista, vaikka siis meillä ei varsinaista väkivaltaa ollutkaan, mutta pääsin lepäämään ja selvittämään elämäntilannetta.

Mies pelästyi ja monien keskustelujen jälkeen tokeni aivan uudeksi osallistuvaksi mieheksi. Nyt ottaa osaa kaikkeen perheen elämää koskevaan kuin aikuisen perheenisän kuuluukin.

Aika raju veto, mutta ehdottomasti parasta mitä meille on tapahtunut. Ihmettelen vaan edelleen msitä sain voimia lähteä.

Sinulle ap :hug: voimia ja jaksamista.

 

Tuntui niin pahalta lukea teidän elämistä

Tuli mieleen oma lapsuus. Isäni ei osallistunut perhe-elämään. Silloin kun sattui olemaan kotona oli vanhempieni keskustelu riitelyä (koskaan ei ääntä korotettu, mutta se äänensävy), toisen mollaamista, väheksymistä jne...

Muistan että ymmärsin jo pienenä, että äidin oli paha olla. Ihmettelin usein miksi asuttiin isän kanssa, jos kerta ei ollut hyvä. Opin muuten vasta aikuisiällä kutsumaan isääni isäksi, muuten puhuin etunimellä. Äitini mukaan olin alle viisi vuotiaaksi kyllä sanonut isäksi, jossain vaiheessa vain lopettanut. Ehkä se kertoo siitä miten suuren kasvatus vastuun isä meillä otti...

Ymmärsin pienenä kyllä sen ettei äidin paha olo johtunut meistä lapsista. Mutta ettei hän uskaltanut meidän takia lähteä, pelkäsi miten pärjää omillaan. Olin 17 kun isä löysi uuden ja heitti meidät pihalle. Se oli varmasti paras teko jota isä on meille lapsille tehnyt Meidän elo muutui niin paljon paremmaksi. Äiti oli rennompi ja kodin ilmapiiri parempi. Meillä ainakin meni paremmin ilman isää.

Itse olen vannonut etten ikinä halua samaan tilanteeseen kuin äitini vaan enemmin lähden. Toki jokaisen on itse tehtävä ratkaisunsa.

Enpä tiedä oliko tästäkään tarinasta kenellekään hyötyä...

 

\

Voimia ap:lle :hug:

Kyllähän meitä yksinhuoltajia parisuhteista löytyy..Olen yksi niistä tällä hetkellä. Kellekkään ei voi puhua, täytyy vainjaksaa pitää kulissit kasassa, eikä vaivata muita ongelmillaan.

Olen 32-viikolla raskaana, esikoinen on nyt 1v 8kk. Ennen toista raskautta meni jokseenkin hyvin, mutta nyt kun alamäki on lähtenyt käyntiin, se ei lopukkaan. En saa yöllä nukuttua, itkeskelen, hermostun herkästi.. en osaa arvioida kuinka paljon on raskaudella osuutta asiaan ja kuinka paljon katkeruudesta miehelle.

Mies on töissä päivät. Käy klo.17.00 syömässä ja lähtee treenaamaan, joko salille tai sählyyn. Kesäisin on sitten moottoripyörät. Tulee joskus seittemän jälkeen, mutta sitten on yleensä vuorossa kaverit. Kotiutuu tuossa puoli yhdeksältä ja on pahalla tuulella väsymyksestä (pitää saada rauhassa katsoa telkkaria ja loikoilla sohvalla). Viikonloppuisin lähdetään baareihin kavereitten kanssa.. Käydään salilla ja kavereilla ja tietty makoillaan. Me ollaan tällöin poissa jaloista tytön kanssa.

Jos erehdyn valittamaan tai puhun hankalaan sävyyn alkaa kiristäminen: rahasta, autosta, asunnosta.. Heti käsketään painua vit...n hänen asunnostaan. Lasta en tietenkään saisi ottaa mukaan. Viime viikonloppuna kielsin häntä lähtemästä baariin, koska rahat on tosi tiukilla nyt. Hän hermostui "turhasta valittamisestani" eikä antanut minun nukkua (oli siis jo yö) repi tukastani ja hakkasi tyynyllä sen minkä pystyi.. Jos en olisi raskaana saisin kuulemma kunnolla turpaani..tämän olen kuullut jo neljänä kertana tämän raskauden aikana. Vaikkei fyysisiä vahinkoja ole tullut on alistavaa ja nöyryyttävää kokea tallaista tönimistä ja haukkumista ( läski lehmä, #&%?$!* tms..)

Jokin kuitenkin estää minua lähtemästä, en tiedä mikä..toivoisin jonkun toisen sanovan sen minulle.. Pelkään, että hän vie lapseni, kuten on uhannut.. Eikä minulla ole oikein ketään tukemassa, jos lähtisin..sitten olisin ihan yksin..enkä kehtaa kertoa tästä kellekkään, kuka mua uskoisi tai mitä se auttaisi? :'(

Siis ihan kauheeeta lukea näitä teidän juttuja! Vaikka kuinka pelottais niin mä en vois katsoa tollsia miehiä hetkeäkään! nehän tuhoaa teidän elämän täysin!!Ja mä kun olen täällä itkeskelly kun kaikki tuntuu olevan meillä ihan #&%?$!*ä :headwall:
menenpäs halaamaan miestäni kun töistä kotiutuu ja kerron kuinka ihana mies ja isä hän on!
Siis oikeesti, jos sua jo hutkii ja muksii niin eiköhän teillä ois lapsien kanssa parempi muualla.
Miettikää oikeesti naiset kannattaako tollasessa suhteessa oikeesti elää :attn:

 

\

Voimia ap:lle :hug:

Kyllähän meitä yksinhuoltajia parisuhteista löytyy..Olen yksi niistä tällä hetkellä. Kellekkään ei voi puhua, täytyy vainjaksaa pitää kulissit kasassa, eikä vaivata muita ongelmillaan.

Olen 32-viikolla raskaana, esikoinen on nyt 1v 8kk. Ennen toista raskautta meni jokseenkin hyvin, mutta nyt kun alamäki on lähtenyt käyntiin, se ei lopukkaan. En saa yöllä nukuttua, itkeskelen, hermostun herkästi.. en osaa arvioida kuinka paljon on raskaudella osuutta asiaan ja kuinka paljon katkeruudesta miehelle.

Mies on töissä päivät. Käy klo.17.00 syömässä ja lähtee treenaamaan, joko salille tai sählyyn. Kesäisin on sitten moottoripyörät. Tulee joskus seittemän jälkeen, mutta sitten on yleensä vuorossa kaverit. Kotiutuu tuossa puoli yhdeksältä ja on pahalla tuulella väsymyksestä (pitää saada rauhassa katsoa telkkaria ja loikoilla sohvalla). Viikonloppuisin lähdetään baareihin kavereitten kanssa.. Käydään salilla ja kavereilla ja tietty makoillaan. Me ollaan tällöin poissa jaloista tytön kanssa.

Jos erehdyn valittamaan tai puhun hankalaan sävyyn alkaa kiristäminen: rahasta, autosta, asunnosta.. Heti käsketään painua vit...n hänen asunnostaan. Lasta en tietenkään saisi ottaa mukaan. Viime viikonloppuna kielsin häntä lähtemästä baariin, koska rahat on tosi tiukilla nyt. Hän hermostui "turhasta valittamisestani" eikä antanut minun nukkua (oli siis jo yö) repi tukastani ja hakkasi tyynyllä sen minkä pystyi.. Jos en olisi raskaana saisin kuulemma kunnolla turpaani..tämän olen kuullut jo neljänä kertana tämän raskauden aikana. Vaikkei fyysisiä vahinkoja ole tullut on alistavaa ja nöyryyttävää kokea tallaista tönimistä ja haukkumista ( läski lehmä, #&%?$!* tms..)

Jokin kuitenkin estää minua lähtemästä, en tiedä mikä..toivoisin jonkun toisen sanovan sen minulle.. Pelkään, että hän vie lapseni, kuten on uhannut.. Eikä minulla ole oikein ketään tukemassa, jos lähtisin..sitten olisin ihan yksin..enkä kehtaa kertoa tästä kellekkään, kuka mua uskoisi tai mitä se auttaisi? :'(

 

\

\

Voimia ap:lle :hug:

Kyllähän meitä yksinhuoltajia parisuhteista löytyy..Olen yksi niistä tällä hetkellä. Kellekkään ei voi puhua, täytyy vainjaksaa pitää kulissit kasassa, eikä vaivata muita ongelmillaan.

Olen 32-viikolla raskaana, esikoinen on nyt 1v 8kk. Ennen toista raskautta meni jokseenkin hyvin, mutta nyt kun alamäki on lähtenyt käyntiin, se ei lopukkaan. En saa yöllä nukuttua, itkeskelen, hermostun herkästi.. en osaa arvioida kuinka paljon on raskaudella osuutta asiaan ja kuinka paljon katkeruudesta miehelle.

Mies on töissä päivät. Käy klo.17.00 syömässä ja lähtee treenaamaan, joko salille tai sählyyn. Kesäisin on sitten moottoripyörät. Tulee joskus seittemän jälkeen, mutta sitten on yleensä vuorossa kaverit. Kotiutuu tuossa puoli yhdeksältä ja on pahalla tuulella väsymyksestä (pitää saada rauhassa katsoa telkkaria ja loikoilla sohvalla). Viikonloppuisin lähdetään baareihin kavereitten kanssa.. Käydään salilla ja kavereilla ja tietty makoillaan. Me ollaan tällöin poissa jaloista tytön kanssa.

Jos erehdyn valittamaan tai puhun hankalaan sävyyn alkaa kiristäminen: rahasta, autosta, asunnosta.. Heti käsketään painua vit...n hänen asunnostaan. Lasta en tietenkään saisi ottaa mukaan. Viime viikonloppuna kielsin häntä lähtemästä baariin, koska rahat on tosi tiukilla nyt. Hän hermostui "turhasta valittamisestani" eikä antanut minun nukkua (oli siis jo yö) repi tukastani ja hakkasi tyynyllä sen minkä pystyi.. Jos en olisi raskaana saisin kuulemma kunnolla turpaani..tämän olen kuullut jo neljänä kertana tämän raskauden aikana. Vaikkei fyysisiä vahinkoja ole tullut on alistavaa ja nöyryyttävää kokea tallaista tönimistä ja haukkumista ( läski lehmä, #&%?$!* tms..)

Jokin kuitenkin estää minua lähtemästä, en tiedä mikä..toivoisin jonkun toisen sanovan sen minulle.. Pelkään, että hän vie lapseni, kuten on uhannut.. Eikä minulla ole oikein ketään tukemassa, jos lähtisin..sitten olisin ihan yksin..enkä kehtaa kertoa tästä kellekkään, kuka mua uskoisi tai mitä se auttaisi? :'(

Hei! Oletko miettinyt jos miehesi on esim. narsisti? Meillä ei ole ollut fyysistä väkivaltaa mutta henkistä kylläkin.

 

Vieras:

Aina ei ole helppoa lähteä, ei ole paikkaa minne mennä tms. Toisaalta suhteen romuttaminen on raskasta kun täytyy ajatella lapsiaan, omia vanhempiaan, ystäviä, sukulaisia, etenkään jos ei ole uskaltanut koti-tilanteesta kertoa kenellekään. :'(

Minäkin ole miettinyt lähtemistä varmaan joka päivä, mutta päivät kuluu eikä jaksa tehdä mitään. Vauva mahassa kasvaa ja toinen sylissä. Rankkaa kuunnella itkut ja kiukut, väsymyksen ja alituisen yksinäisýyden, tuntuu että ne elämän iloiset asiat on vain kun näkee miten lapsi kasvaa ja mitä taitoja se opettelee, hymyt ja se kun saa pitää pientä sylissä. Ajatukset heittää laidasta laitaan, onneksi on ollut kotona rauhaisaa, mies myöhään töissä joka ilta eikä pulloon ole tarttunut. Pelottaa milloin se taas lähtee retkilleen, mitä sitten tapahtuu..

Pitäisi lähteä pois mutta mistä saisi voimaa... :'( :'(

 

Ymmärrän tuon lähtemisen vaikeuden ja musta on käsittämätöntä kun toiset antaa pokkana vaan ohjeeksi ,että "lähde menemään!". Ihan samalla
vois sanoa masentuneelle "koeta nyt ryhdistätyä! Hoida omat asiasi kuntoon!" Jos itsellä on kutakuinkin ok suhde ei ehkä voi käsittää tällaisen vaikean parisuhteen henkisiä voimavaroja kuluttavaa puolta-sitä on olo kuin liimassa rämpisi eikä millään jaksaisi. Rupeapa siinä mielentilassa järjestämään asuntoa,taloudellista tilannetta setvimään,kiertelemään erinäisissä virastoissa(huom.pienen lapsen kanssa),avioeroasioita järjestelemään,pyytelemään lapsenhoitoapua,pyytelemään muuttoapua,etsimään töitä,selvittelemään sukulaisille,kestää miehen reagtioita,hoitaa samalla lasta 24 h vrk,...

 

Surullista luettavaa, paitsi se tarina jossa äiti kertoi lähteneensä turvakotiin (vaikka väkivaltaa ei ollutkaan) ja sen myötä perheen isä tuli järkiinsä. Uskon, että on tosi vaikeaa lähteä, mutta ajatelkaa jos äiti ja lapset saisivat siten isän takaisin (järkiinsä).
Voimia teille kaikille. :hug:

 

\

Ymmärrän tuon lähtemisen vaikeuden ja musta on käsittämätöntä kun toiset antaa pokkana vaan ohjeeksi ,että "lähde menemään!". Ihan samalla
vois sanoa masentuneelle "koeta nyt ryhdistätyä! Hoida omat asiasi kuntoon!" Jos itsellä on kutakuinkin ok suhde ei ehkä voi käsittää tällaisen vaikean parisuhteen henkisiä voimavaroja kuluttavaa puolta-sitä on olo kuin liimassa rämpisi eikä millään jaksaisi. Rupeapa siinä mielentilassa järjestämään asuntoa,taloudellista tilannetta setvimään,kiertelemään erinäisissä virastoissa(huom.pienen lapsen kanssa),avioeroasioita järjestelemään,pyytelemään lapsenhoitoapua,pyytelemään muuttoapua,etsimään töitä,selvittelemään sukulaisille,kestää miehen reagtioita,hoitaa samalla lasta 24 h vrk,...

Olipa hienosti sanottu! Itse olen huonossa suhteessa ja miettinyt miksen saa lähdettyä, puit juuri sanoiksi tämän tilanteen. Ihanaa että joku ymmärtää ettei se vaan käy niin että lähde ja sitten vain pärjäät. Tosiaan kun itsekin asun kaukana turvaverkoistani, ei niitä lastenhoitajia ja muuta apua niin vain löydy. Ja kun mies tekee kaiken vaikeammaksi, ei kai halua että ilmainen piika lähtee.

 

\

\

Ymmärrän tuon lähtemisen vaikeuden ja musta on käsittämätöntä kun toiset antaa pokkana vaan ohjeeksi ,että "lähde menemään!". Ihan samalla
vois sanoa masentuneelle "koeta nyt ryhdistätyä! Hoida omat asiasi kuntoon!" Jos itsellä on kutakuinkin ok suhde ei ehkä voi käsittää tällaisen vaikean parisuhteen henkisiä voimavaroja kuluttavaa puolta-sitä on olo kuin liimassa rämpisi eikä millään jaksaisi. Rupeapa siinä mielentilassa järjestämään asuntoa,taloudellista tilannetta setvimään,kiertelemään erinäisissä virastoissa(huom.pienen lapsen kanssa),avioeroasioita järjestelemään,pyytelemään lapsenhoitoapua,pyytelemään muuttoapua,etsimään töitä,selvittelemään sukulaisille,kestää miehen reagtioita,hoitaa samalla lasta 24 h vrk,...

Olipa hienosti sanottu! Itse olen huonossa suhteessa ja miettinyt miksen saa lähdettyä, puit juuri sanoiksi tämän tilanteen. Ihanaa että joku ymmärtää ettei se vaan käy niin että lähde ja sitten vain pärjäät. Tosiaan kun itsekin asun kaukana turvaverkoistani, ei niitä lastenhoitajia ja muuta apua niin vain löydy. Ja kun mies tekee kaiken vaikeammaksi, ei kai halua että ilmainen piika lähtee.

No kyllä tuo asiiden miettiminen ja puiminen täällä palstallakin on jo sen eron prosessointia. Helppoa se ei ole ja kun on lapset kuviossa mukana. Kun kylliksi kypsyy niin ottaa ja jättää Ja huomaa, että parempi on.
Ulkopuolisesta tuntuu vain pahalta kuulla tarinaanne ja se, että vielä jäätte sinne. Mutta toisaalta se voi olla jo alkanutta eroprosessia, jota teette.

Voimia teille!!!!

 

Meilläkin mies on yrittäjä ja työtahti ainakin sama, vapaapäiviä ei ole. Meillä neljä vuotias poika ja ensi vuonna toinen lapsi tulossa. Ennen esikoista kävin töissä ulkopuolella, mutta nyt olen siirtynyt miehen firmaan töihin. Näin ainakin osa hommista on poissa miehen harteilta. Meilläkin minä hoidan kaikki kodin ja puutarhan hommat sekä suurimman osan paperitöistä. Esikoinen on ollut hoidossa puolitoistavuotiaasta. Meilläkään mies ei ole hoitanut yöllä lasta ja aika harvoin ehtii olemaan lapsenvahtina. Baareissa ei kyllä käy, jos vapaa-aikaa on niin on sen meidän kanssa. Sinänsä meillä menee ihan hyvin ja hän jaksaa ymmärtää minua, mutta ei hänkää pidä "valituksesta". Pitää keksiä omat keinot asioiden esille tuomiseen.

Tässä muutamia konsteja, joilla olen jaksanut, saa nähdä miten asiat järjestyvät ensi vuonna. Täysin vapaata, kun en voi papereistakaan ottaa...

Isovanhemmat ovat olleet todella paljon apuna, heiltä saa kyllä lapsenhoitoa ja muuta apua tarvittaessa.

Seuraa kaivatessa kävin myös kerhoissa, perhekahviloissa, ystäviä tapaamassa. Naapurissa myös lapsiperhe, jonka äidin kanssa voi purkaa huoliaan.

Nyt lapsenhoitoa helpottaa se, että esikoinen on niin iso, että voi jäädä enemmän isän kanssa, voivat käydä vaikka työmaalla yhdessä tms. Ei ole enää niin riippuvainen tietyistä rutiineista. Ja onkin polleaa poikaa, kun on päässyt isin kanssa reissuun.

Olen myös käynyt jossakin harrastuksissa ja vain ilmoittanut miehelle, että on hänen vuoronsa kotona. Kyllä pari tuntia viikossa ehtii olla lapsen kanssa vaikka kuinka olisi kiire. Tietää kyllä että kotona ei kellään kivaa, jos en pääse yhtään mihinkään yksikseni. Mutta niitä vapaita ei kyllä saa, jos niitä ei osaa vaatia.