olen lähes kolmekymppinen.sain ekan lapsen 18vee.yksin elin 5vuotta lapsen kanssa.pärjäilin hyvin lapsi saa rakkautta ja harrastaa kaiken näköstä.löysin toisen kumppanin.sain toisen lapsen.suhde ei kestänyt.en epäröinyt jättää.pärjään hyvin,lapset ei jää mistään paitsi.isä on tekemisissä,mutta pärjäämme paremmin ilman.vaikka isä on ihana lapsille,väkivaltaa meillä ei ollut koskaan,mutta oltiin vain liian erillaisia..kyl tottakai jokainen tarvii itelleen kumppanin,et voi olla kokonainen,mutta voi sitä lapsen kasvattaa yksinkin ja sitä pärjää.oikeesti!!tottakai sitä pitää jostain asioista luopuu,mutta jos vaikka on tuki verkko ni ei ole mitään hätää.ite olen täysin omillani ollut enimmäkseen.enkä kadu,koska miksi eläisin suhteessa mikä ei anna minulle mitään..tiedän,että sekin päivä tulee,että löydän minulle sopivan kumppanin.minulla on ystäviä,jotka elävät suhteessa vain lasten takia tai sen takia,kun miehellä on rahaa ja nainen täysin kouluttamaton.eikä sen takia ole eroa hakenut vaik valittavat aina suhteesta.ite en noita asioita ole koskaan pelännyt,joshaluat ni asiat kyllä järjestyy vaik alusssa tiukkaa on.lähen itekkin kouluun ja elämä loistaa!ehkä se on tämä kevät=)