Yksinkö parempi

Vuodatan nyt itseäni tänne.. Meillä on kahden kuukauden ikäinen tyttö.
Olen todella yksin parisuhteessamme. Tai ehkä sitä suhdetta ei ole enää ollenkaan. Mies ei pitänyt isyyslomaa vaan painui suoraan kahden päivän päästä synnytyksestä töihin, hänellä on oma firma.

Lapsi täyttää tällä hetkellä koko ajatusmaailmani ja on minulle tärkeintä elämässäni. Mieheni ei ole koskaan kotona tulee myöhään illalla vaan syömään ja nukkumaan. Lasta hän ei paljoa siis kerkeä hoitaa. Nyt olen miettinyt lähtisinkö omaan asuntoon vauvan kanssa vai kärsinkö täällä. Odotan miestä aina illalla aikaisin kotiin, mutta niin ei koskaan tapahdu. Tuntuu, että hän sotkee vaan minun ja tytön arjen tultuaan kotiin. Olen niin vihainen hänelle kun hän ei ole enempää tyttärensä kanssa. Onko teitä muita joidenka miehet laittavat työn perheen edelle? En olisi uskonut tätä ennen synnytystä..
Olipa kiva purkaa mieltä tänne :flower:

 

Mulla oli mies joka laittoi työn perheen ja lapsensa edelle;ei ole enää!Päivääkään en kadu ratkaisuani.Tunsin olevani lapsineni yksin siinä liitossa,mietin mikä voi paheta jos muutan pois?Ei mikään.Eikä pahentunut.On paljon helpompi olla ainoa aikuinen vastaamassa lapsista ja kodista ja taloudesta,kuin se että aikuisia on kaksi,mutta vain toinen vastaa niistä ja pahoittaa toisen mielen.Mä olen tätä ieltä.Tottakai asiaan vaikuttaa sekin et millainen suhde muuten on,toimiiko se millään alueella,ja onko rakkautta olemassa vaiko vain tapa olla yhdessä.Jos ei mitään ole,on varmasti parempi että lähdet,pärjäät kyllä muksusi kanssa,mikset pärjäisi?Punnitse vaihtoehtoja kuten minä tein.En kenellekään tietenkään eroa suosittele ja tuputa,mutta tosiasia on että olemattomassa liitossa on turha viipyä,etenkään nuoren ihmisen.Joku voi ajatella toisin,tämä on mun mielipiteeni.Voimia sulle tehdä ratkaisusi,oli se mikä hyvänsä! :hug:

 

Teet niinkuin sydän sanoo. :hug: :hug:

 

Omasta kokemuksestani muistan samanlaisia tunteita vauva ajasta.
Koin kamalaa yksinäisyyttä ja käperryin jollain tapaa itseeni ja vauva sai kaiken huomioni,koska mieheni ei paljoa kotona näkynyt.Kiitos hänen töiden ja ystäviensä. Jotenkin aika kuitenin vain kului,välillä oli hyviä päiviä ja välillä pahoja.Monesti mietin,että nyt riittää ja lähden omilleni.Mutta ei se rakkaus ja tunteet mihinkään olleet kadonneet miestäni kohtaan..eikä mieheni tunteetkaan-en vaan jaksanut huomata niitä omassa yksinäisyydessäni.
Nyt pojan olessa leikki-ikäinen ja itse takaisin työelämässä on asiat muuttuneet ja olemme löytäneet toisemme taas..
Asioita ollaan taaksepäin monesti mietitty ja surkuteltukin.Mieheni kertoi tunteneen itsensä täysin ulkopuoliseksi,olihan vauva saanut kaiken huomioni
ja hän oli ollut epävarma omasta isyydestään ja kokenut enemmän vevollisuudekseen tuoda sitä rahaa kotiin,kun oli yksi enemmän elätettävänä ja pelännytkin tätä uutta vastuuntunnetta.
Tulipa vain tälläisiä "muistoja" mieleen..Kannattaa varmaan lähteä omista tunteista ottamaan selkoa ja KESKUSTELLA miehesi kanssa.
Sanoisinpa jotta teillä vasta pieni elämä alussa,joten voi olla tunteet kummallakin osapuolella sekaisin ja raskaita vaikka iloinen asiahan se pieni vauvanmussukka onkin.
Toivon sinulle ja teille voimia ja toivottavasti kaikki muuttuu hyväksi suuntaan tai toiseen :hug:

 

Itsellä tässä olkapäällä reilun kk:n ikänen vauva, joka on 3. lapsemme. Totutelkaa rauhassa pieneen perheeseenne ja tunteisiinne. Älä anna kielteisten tunteiden sumentaa rakkauttasi mieheesi. Kerro miehellesi,miltä sinusta tuntuu. Ei miehesi ymmärrä sinua,ellet avoimesti ja rauhassa kerro hänelle, mitä tunnet ja tarvitset.
Hormoonit tekevät tepposia ja vauvan hoito on rankkaa, mutta antoisaa.
:flower: :hug:
Mies pakenee uutta elämäntilannetta, vastuuta ja mahdollisesti pelkää myös sitä. Anna teille aikaa tottua perheen arkeen ja vaadi koko perheen yhteistä aikaa.