Hibiscus Ihana kuulla sinusta :hug:
Pikkukakkosen haaveilija, täällä olen :hug: On kuule niin tuttuja noi sun ajatukset, että et tiedäkkään. Olen hakannu useamman motin halkoja, pessy mattoja ja teis mihin purkanu pahaa oloa, kun ne perkuleen menkat vaan aina tulee. Sateessa lenkkeily oli vapauttavaa, kun pysty itkeen vaikka julkisesti, kun sade muutenkin kasteli naaman. Enää en jaksa masentua, enää en jaksa välittää. Ne tulee kuitenkin. Harmittaa toki, mutta jotenkin sitä puutuu koko asialle. Joskus tosin ottaa pannuun niin lujaa, että ei tiedä raivoisko vai itkiskö vain peiton alla. Varsinkin, jos on mukamas jotain oireita ja kierto myöhässä ja pikkusen elättelee jotain toiveita. Älä ny mihinkään karkaa, helpottaa sun olo vielä. Minä, paraskin puhuja, kun olen ollu kadoksissa hyvän tovin.
Meillä krenaa tää kone alituiseen. Jos ei ohjelma kaadu, niin jotain muuta. Viimesin vika oli se, kun palo virtalähde |O Mitähän vielä, palaa vielä koko masiina. Läppäri on niin tiiviisti nykysin pojalla, että turha edes mennä aneleen sitä.
On tässä toki ollu muutakin touhua. Kun ei kerran vaavia ala kuulua, niin aloitin uudelleen opiskelut ja yritän vain olla ajattelematta koko asiaa. Siksikään ei juuri täällä ole mua näkyny ja välillä tuntuu, että miksi täälläylipäätään edelleen roikun. 9. helmikuuta tuli vuosi täyteen pienen Onni-enkelin syntymästä. Helmikuu meni vanhoja muistoja kerratessa ja joskus vain todellakin vedin vain peittoa korviin ja halusin kadota jonnekkin pimeään paikkaan.
Lähipiirissä on vauvoja, muutaman viikon ikäisestä muutamaan kuukauteen. JOstain syystä pelkään edelleen reaktioitani. Joskus ei tunnu missään, vain hyvältä pidellä sitä pientä ihanaa vaavia sylissä, mutta joskus tunnen jotain niin suurta ikävää omaa nyyttiä kohtaan, että sisuskalut tuntuu repeävän ja mulle tulee järjettömän paha olo. Yritän näytellä, että kaikki hyvin ja ei tässä mitään, mutta vaikeata se on edelleen, todella vaikeata.
Oma pikkuneiti alkaa näyttää jo isolta, tanssii peppua keikutellen ja laulaa, hakee päälleen lipastostaan kaikki vaatteet peräjälkeen, peilaa itseään, valitsee ison tytön näköiset varkut, Hello Kitty paidan ja haluaa kaikki pinnit ja kaulakorut yhtä aikaa. Isosisko lakkasi kynnet ja voi sitä ihanuutta. Nyt tänne mahtuis todellakin vauva, ei meillä ole enää vauvaa, ei edes vaippaikäistä taaperoa. Meillä on vain isoja, yksi ajaa partaa, toinen on tällä hetkellä päiväkodissa tet viikolla, kolmas lähtee pian uuteen kouluun, englantipianotteseen ryhmään, neljäs täytti 3.3. 8v, ja pikkuinenkin, hänkin tänä vuonna täyttää 4v.
Mun elämässä ei kohtaa järki ja tunteet yhtään, ne ei edes hipaise toisiaan. Järki sanoo, nyt olis hyvä aika omalle elämälle, tehdä jotain uutta, tulla joksikin. Tunteet huutaa vauvan perään, tahdon olla vauvan äiti, tahdon sen kaiken takaisin, tahdon ne unettomat yöt, kuravaipat, puklurätit ja purulelut. Haluan sen kaiken vielä kerran! En halua ajatella, että olen isojen lasten äiti, autan vanhimmaista muutossa omaan kotiin, käyn leffassa tyttären kans ja vaihdellaan vaatteita keskenämme ja tehdään yhteisiä meikkitilauksia. En halua jutella kaupassa tutuille, että meillä on jo kaikki niin isoja jne. Haluan työntää vaunuja, käydä perhekahvilassa nyyttini kanssa, elää tätä pienten lasten arkea.
Niin moni on sanonut, että eikö olekkin jo helppoa, kun ei ole lapset enää kovin pieniä, eikö ole helpompaa, kun ei tarvi vauvaa kanniskella. Tätä olen saanut kuulla liikaakin. Kovin moni ei ymmärrä, että en koe vaikeaksi tai rasittavaksi, kun lapset ovat pieniä. Tietenkään en nukkunut riittävästi, kun oli vauva ja taaperoita talossa, tietenkään en voinut lähteä minnekkään silloin kun halusin, en ainakaan yksin. Kukaan ei koskaan ole kysynyt, nautinko siitä kaikesta vai en. Kaikki vain on päivitellyt asiaa. Oma on ollut valintani ja nyt jo kaipaan sitä, mitä en ole vielä edes kokonaan menettänyt.
Olen koko aikuisikäni ollut äiti, pienten lasten äiti. Muutunko minä, kun he kasvavat, tuleeko minusta erilainen ihminen? Pelkäänkin jotain, mitä en oikeastaan itsekkään tiedä. Aika vie tietenkin ihmistä mukanaan eikä sitä voi pysäyttää. Ei voi lukkiutua tähän hetkeen, eikä mennä taakseppäin. Joskus vain tulee se hetki, kun lapsiluku on täysi, ei tule enää uutta vauvaa, en säätä vauvanvaatteita, en säilytä vaunuja seuraavalle. Kerran tätä vaihetta hetken elinkin kun yksin lasten kanssa jäin, mutta silloinkin ajattelin, että ehkä vielä joskus ja se joskus tulikin. Nyt pelottaa se lopullisuus, kun sitä ehkä joskus tapahtuvaa asiaa ei enää tulekkaan. Lapset lentävät pesästä yksi toisensa perään, muistavatkohan edes soittaa joskus, tai vastaavatko puhelimeen, kun äiti heitä häiriköi soitollaan. Meille tulee niin hiljaista, niin tyhjää. Kaipaan jo nyt mekkalaa, sotkuista tuulikaappia, missä on kenkiä enemmän kuin sinne mahtuis. Osaanko laittaa edes ruokaa pienelle porukalle?
Näihin ajatuksiin uppoan usein yksin ollessa, kun lapset nukkuu tai eivät ole vielä heränneet. Olen aamuvirkku, herään aikaisin, vaikka ei olis pakko. Lasten herättyä palaan äkkiä takaisin todellisuuteen, kadonneiden sukkaparien metsästykseen, pohjaan palaneen puuron pelastajaksi, vessarumban erotuomariksi, joskus kiikutan unohtuneita liksapussukoita vielä pihalle perään tai huikkaan ikkunasta, että hae avain, en ole tänään kotona iltapäivällä... nautin tästä kaikesta. Esikoinen tuumas kerran,e ttä mulla on masokistin luonne, kun piiskaan itteeni kaiket päivät. Kysyin miten niin? Vastauksesksi sain, kuka hullu pesee hymy huulilla lauleskellen kolme 8kg koneellista pyykkiä päivässä, viikaa eilisen samankokoisen lastin kaappiin, imuroi kahteen kertaan päivässä ainakin keittiön ja eteisen, laittaa ruokaa/välipalaa noin 30-40 annosta päivässä, järjestää joka päivä moneen kertaan 7 hengen kengät, auttaa läksyissä, kuulustelee sanoja, leipoo, kuskaa harrastuksiin, käy kaupassa ja ehtii vielä opiskella. No, en vain ajattele tuota noin. Se on mun elämää ja jos joku joskus erehtyy tulla sanoon, että "oot vain" kotona, että miten saan ajan kulumaan, kehotan tulla käymään meillä ja seurata meidän päivän aamusta iltaan ja kysyn sitten uudelleen, että miten tylsää mun elämä on. Kukaan ei ole vielä tullut. En tunne olevani marttyyri, kodinkone tai monitoimiosaaja, olen äiti. Ison perheen äiti ja sitä haluan olla edelleenkin. Joten, jos Luojamme kuulee siellä jossain, anna meille jo se vauva, sellainen pieni ja nukkaposkinen, ehjä, elämään tarkoitettu vauva. Enkeleitä olet jo antanut monen ihmisen edestä, joten jos pielä saan pyytää kerran, tahdomme vauvan. Meidän oman, vielä tämän kerran, jookos...
Nyt Lumi-Marja poistuu takavasemmalle pyykkikoneen kimppuun ja lopettaa tämän omanapa vuodatuksensa ja lähtee pyykkien jälkeen hakemaan poitsun ja kaupasta jääkaapin täytettä.
Plussapuhureita puhallan ihan jokaikiselle
Lumi-Marja
