eksyin tässä puolivahingossa näille sivuille ja päätin rekisteröityä kun hyviä keskusteluja tuntuu olevan.itse olen 29 v äiti (4 ja 8 v. lapset) ja opiskelen..nyt olen tavannut ihmisen jonka kanssa voisin viettää loppuelämäni ja hän minun kanssa. ainoa mikä minua askarruttaa on että hän on 40v ja haluaisi lapsen kunhan olemme kunnolla asettuneet ja koulutukseni on ohi eli n.2vuoden päästä.haluaisin kuulla mielipiteitä ja kokemuksia yli 40v. iseistä joilla ensimmäinen lapsi vasta siinä iässä...
yli 40v isit..
- Viestiketjun aloittaja mutkiamukaillen
- Ensimmäinen viesti
Puolivahingossa minäkin kävin täällä pitkästä aikaa. Tuntui, että nyt on pakko vastata, mutta tunnistettavuuden vuoksi en "oikealla" nimimerkilläni...
Meillä ikäeroa on parisenkymmentä vuotta. Miehelläni on yksi lapsi, jonka hän oli saanut hyvin nuorena eli poika on käytännössä ikäiseni ja hänellä on oma perhe. Ensimmäisen yhteisen lapsen saimme, kun mieheni oli 48 v. ja neljäs lapsemme (6 kk nyt) syntyi, kun mieheni täytti 60. Kultaisempaa jo lapsilleen omistautuvampaa isää harvoin tapaa! Lapset eivät ole meille olleet mitenkään itsestäänselvyys, vaan heitä on todella toivottu ja odotettu.
Mieheni on hyvin nuorekas ja aktiivinen - minä se kai tässä ensimmäisenä vanhennun :/ Hän viettää käytännössä kaiken vapaa-aikansa lasten kanssa, sanoo että ei kaipaa iltariehkaisuja tai harrastuksia. Hänen työhönsä kuuluisi paljon edustustilaisuuksia iltaisin, mutta lasten syntymän jälkeen hän on halunnut jättää lähes kaikki tilaisuuden väliin. Ensimmäisen lapsen syntyessä ura oli hyvällä mallilla, eikä sitä tarvinnut rakennella niinkuin joskus nuorena - oli siis aikaa ja tilaisuus viettää perhekeskeistä elämää. Lapset palvovat isäänsä, mutta niin myös yllättäen heidän kaverinsa. Itse kiinnitän aina huomioni siihen, kuinka taitavasti mieheni ottaa kaikki muksut (omat ja vieraat) huomioon, kohtelee heitä yhtä tärkeinä kuin työssään tapaamia aikuisia, vastaa heille, kiinnittää huomiota jne. Piirre liittyy varmaan enemmän persoonaan kuin ikään. Koulussa ei kukaan ole ihmetellyt isän ikää eikä lapsia ole siitä kiusattu.
Kun vanhimmat lapset syntyivät, ei yövalvomiset tuottaneet ongelmia. Nuorimman kohdalla huomasin pian, että aika tekee kuitenkin tehtävänsä - vähäuniset yöt ovat miehelleni liikaa. Niinpä siirryin suosiolla vauvan kanssa vierahuoneeseen arkiöiksi. Vauvan kanssa mieheni puuhastelee kuten edellistenkin, kylvettää, viihdyttää, mutta myöntää että välillä ottaa jo koville.
Kieltämättä silloin alkuaikoina mietin, miten kauan lapset saavat pitää isänsä. Ihmisen elämästä ei kuitenkaan kukaan tiedä, ensimmäisen puolisonsa mieheni menetti kolmekymppisenä sairaudelle. Tärkeintä kai on yhdessä vietetyn ajan laatu ja tarttuminen hetkeen, juuri tähän päivään. Lähipiirin lapsista osa on menettänyt vanhempansa onnettomuuksissa, mutta enemmän surettaa se, että useassa perheessä eletään sitku-elämää. Uskotellaan, että kiireet helpottavat, kun saadaan se parempi työpaikka, kun uraputkessa on riittävästi edetty, kun tulee loma, kun jäädään eläkkeelle jne. Lasten kannalta myöhemmin voi olla jo liian myöhäistä. Varttunut isä on jo elämässään seesteissä vaiheessa ja voi - jos vain halua on - viettää aikaa lastensa kanssa.
Ei ollut miehestä tarkoitus rakentaa sankaritarinaa, kyllä hänessäkin niitä puutteita on. Isänä on kuitenkin kelpo mies, vaikea sanoa iästä riippuen vai riippumatta. Meillä tuosta iästä ei ole ollut haittaa, se on merkityksetön asia. Se "oikea" ihminen tulee elämässä vastaan niin harvoin, että tilaisuuteen kannattaa tarttua. Myönnän, että kun meillä aikanaan "kolahti", jouduin kyllä karsimaan puolisolle asetettuja "vaatimuksia". En olisi kuvitellut ottavani näin "vanhaa" miestä (juu, ja isäni elää edelleen, välimme ovat lämpimät eikä kyseessä ole mikään isäsyndrooma). Kannattaa kuitenkin kasvattaa ajoissa sen verran paksu nahka, että ympäristön ihmettelyt ja paheksunnatkin jäävät omaan arvoonsa.
Anteeksi kirjoitusvirheet, nyt pikkumies kutsuu ruokaa antamaan. Kaikkea hyvää sinulle ja teille :flower:
Meillä ikäeroa on parisenkymmentä vuotta. Miehelläni on yksi lapsi, jonka hän oli saanut hyvin nuorena eli poika on käytännössä ikäiseni ja hänellä on oma perhe. Ensimmäisen yhteisen lapsen saimme, kun mieheni oli 48 v. ja neljäs lapsemme (6 kk nyt) syntyi, kun mieheni täytti 60. Kultaisempaa jo lapsilleen omistautuvampaa isää harvoin tapaa! Lapset eivät ole meille olleet mitenkään itsestäänselvyys, vaan heitä on todella toivottu ja odotettu.
Mieheni on hyvin nuorekas ja aktiivinen - minä se kai tässä ensimmäisenä vanhennun :/ Hän viettää käytännössä kaiken vapaa-aikansa lasten kanssa, sanoo että ei kaipaa iltariehkaisuja tai harrastuksia. Hänen työhönsä kuuluisi paljon edustustilaisuuksia iltaisin, mutta lasten syntymän jälkeen hän on halunnut jättää lähes kaikki tilaisuuden väliin. Ensimmäisen lapsen syntyessä ura oli hyvällä mallilla, eikä sitä tarvinnut rakennella niinkuin joskus nuorena - oli siis aikaa ja tilaisuus viettää perhekeskeistä elämää. Lapset palvovat isäänsä, mutta niin myös yllättäen heidän kaverinsa. Itse kiinnitän aina huomioni siihen, kuinka taitavasti mieheni ottaa kaikki muksut (omat ja vieraat) huomioon, kohtelee heitä yhtä tärkeinä kuin työssään tapaamia aikuisia, vastaa heille, kiinnittää huomiota jne. Piirre liittyy varmaan enemmän persoonaan kuin ikään. Koulussa ei kukaan ole ihmetellyt isän ikää eikä lapsia ole siitä kiusattu.
Kun vanhimmat lapset syntyivät, ei yövalvomiset tuottaneet ongelmia. Nuorimman kohdalla huomasin pian, että aika tekee kuitenkin tehtävänsä - vähäuniset yöt ovat miehelleni liikaa. Niinpä siirryin suosiolla vauvan kanssa vierahuoneeseen arkiöiksi. Vauvan kanssa mieheni puuhastelee kuten edellistenkin, kylvettää, viihdyttää, mutta myöntää että välillä ottaa jo koville.
Kieltämättä silloin alkuaikoina mietin, miten kauan lapset saavat pitää isänsä. Ihmisen elämästä ei kuitenkaan kukaan tiedä, ensimmäisen puolisonsa mieheni menetti kolmekymppisenä sairaudelle. Tärkeintä kai on yhdessä vietetyn ajan laatu ja tarttuminen hetkeen, juuri tähän päivään. Lähipiirin lapsista osa on menettänyt vanhempansa onnettomuuksissa, mutta enemmän surettaa se, että useassa perheessä eletään sitku-elämää. Uskotellaan, että kiireet helpottavat, kun saadaan se parempi työpaikka, kun uraputkessa on riittävästi edetty, kun tulee loma, kun jäädään eläkkeelle jne. Lasten kannalta myöhemmin voi olla jo liian myöhäistä. Varttunut isä on jo elämässään seesteissä vaiheessa ja voi - jos vain halua on - viettää aikaa lastensa kanssa.
Ei ollut miehestä tarkoitus rakentaa sankaritarinaa, kyllä hänessäkin niitä puutteita on. Isänä on kuitenkin kelpo mies, vaikea sanoa iästä riippuen vai riippumatta. Meillä tuosta iästä ei ole ollut haittaa, se on merkityksetön asia. Se "oikea" ihminen tulee elämässä vastaan niin harvoin, että tilaisuuteen kannattaa tarttua. Myönnän, että kun meillä aikanaan "kolahti", jouduin kyllä karsimaan puolisolle asetettuja "vaatimuksia". En olisi kuvitellut ottavani näin "vanhaa" miestä (juu, ja isäni elää edelleen, välimme ovat lämpimät eikä kyseessä ole mikään isäsyndrooma). Kannattaa kuitenkin kasvattaa ajoissa sen verran paksu nahka, että ympäristön ihmettelyt ja paheksunnatkin jäävät omaan arvoonsa.
Anteeksi kirjoitusvirheet, nyt pikkumies kutsuu ruokaa antamaan. Kaikkea hyvää sinulle ja teille :flower:
kiitos vastauksesta ..helpotti paljon kun tuo ollut oikeastaan ainoa suurempi mietinnän ja pelon aihe minulle kun kerrankin ihminen tuntuu muuten ihmiseltä =)
voi kuule! mies on parhaassa iässä ollessaan 42v. tai jotain. moni nainenkin tulee äidiksi ekaa kertaa noilla kymmenillä. ja kun sinulla kerran on nämä kaksi lasta aikaisemmasta suhteestasi, voit hyvin tarkkailla uuden miehesi suhtautumista tenaviin ja kuinka hän heidän kanssaan toimii. ihanaa, että olet löytänyt itsellesi rakkaan ja tärkeän ihmisen, jonka kanssa haluat elää loppuelämäsi onnellisena.Alkuperäinen kirjoittaja mutkiamukaillen:
mukavaa vauvakuumeiluaikaa teille molemmille! :heart:
kiitos, yritän vielä pidätellä...siis sitä kuumetta että sais opinnot loppuun ... 
ja minustakin on ihanaa että tästä maailmasta löytyy vielä ihmisiä joiden kanssa voi tulla "turvallinen" olo ja jotka oikeasti ottavat vastuun niin itsestään kuin läheisistään =)
ja minustakin on ihanaa että tästä maailmasta löytyy vielä ihmisiä joiden kanssa voi tulla "turvallinen" olo ja jotka oikeasti ottavat vastuun niin itsestään kuin läheisistään =)