Lapsuuden kehityksellinen trauma syntyy vaivihkaa – Merkit voi huomata jo pienestä lapsesta
Aikuinen saattaa ymmärtämättään altistaa lapsensa kehitykselliselle traumalle, vaikka siltä suojautuminen olisi periaatteessa helppoa. ”Ei katsota puhelinta, vaan ollaan aidosti läsnä lapsen kanssa. Se on todella tärkeää”, psykoterapeutti painottaa.
Usein kuulee puhuttavan traumaattisesta lapsuudesta, jossa ongelmia ovat aiheuttaneet vanhempien päihteidenkäyttö tai väkivalta. Lapsuuden kehityksellinen trauma syntyy kuitenkin paljon hienovaraisemmin, alitajuntaisen toiminnan seurauksena. Siksi sitä voi olla haastavaa itse tunnistaa.
– Kehityksellistä traumaa voi ajatella sipulina, jonka ydin syntyy ensimmäisen elinvuoden aikana, kun olemme symbioottisessa suhteessa äitimme kanssa. Jos äiti on kylmä ja etäinen, eikä vastaa vauvan hätään riittävän tehokkaasti, lapsen aito minuus ei pääse kehittymään, psykoterapeutti Juha Klaavu selittää.
Klaavu on kirjoittanut kehityksellisestä traumasta teoksen Lapsuuden kehityksellinen trauma – Syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen (Viisas elämä).
Myöhemmin sipulin ytimen päälle tulee muita kerroksia, jotka muodostuvat isäsuhteesta sekä sisarus-, isovanhempi- ja muista auktoriteettisuhteista. Nämä suhteet voivat olla korjaavia tai pahentaa kehityksellistä traumaa.
– Lasta voi suojata kehitykselliseltä traumalta olemalla emotionaalisesti läsnä. Ei siis katsota puhelinta samaan aikaan, vaan ollaan aidosti läsnä lapsen kanssa. Se on todella tärkeää, Klaavu painottaa.
On kuitenkin tärkeä muistaa, että kukaan ei voi olla täydellinen vanhempi – riittää, kun on riittävän läsnä, riittävän lämmin ja riittävän rakastava.
Arvoton, rajaton ja pohjattoman yksinäinen
Lapsuuden kehityksellinen trauma näkyy usein ulospäin. Jo pienestä lapsesta voi Klaavun mukaan selkeästi huomata, kärsiikö hän kehityksellisestä traumasta.
– Täyteen rakastettu lapsi tulee huoneeseen säteillen ja haluaa, että kaikki huomaavat hänen ihanuutensa. Kehityksellisestä traumasta kärsivä lapsi on usein puolestaan arka ja pelokas. Hän kantaa mukanaan huonommuudentunnetta. On kuitenkin tärkeä muistaa, että ujous ja arkuus eivät itsessään ole varmoja merkkejä kehityksellisestä traumasta. Jokainen lapsi on omanlainen persoona.
Hankalinta kehityksellisessä traumassa on se, ettei sen juurisyy näy ulospäin. Ulkopuolisesti perhe voi olla hyvä, mutta pinnan alla kuohuu.
– Kun perhe ei ulkoisesti vaikuta erilaiselta tai poikkeavalta, vaan edustaa yhteiskunnan tai yhteisön vallitsevia arvostuksia erityisesti ammattien osalta, on pahoinvoivan tai psyykkisesti sairastavan lapsen osa usein erityisen julma. Yhteisö, jonka pitäisi tarjota lapselle apua ja turvaverkkoa, alkaakin vähintään alitajuisesti syyllistämään lasta itseään.
Aikuisena lapsuuden kehityksellinen trauma voi ilmetä esimerkiksi jatkuvina uniongelmina sekä tunteena siitä, että elämä valuu sormien läpi hukkaan. Olo voi olla seurassakin hyvin yksinäinen – aivan kuin katselisi maailmaa lasiseinän takaa. Kehityksellisestä traumasta kärsivän henkilön aito minuus on hukassa, eikä hän ole varma, mitä ajattelee, tuntee, haluaa tai tarvitsee. Omia rajoja on haastavaa asettaa.
– Tämä saa aikaan, ympäristöön mukautumisen. Tietyssä ympäristössä ollaan toista mieltä ja toisessa ympäristössä toista mieltä, mutta sitä mitä oikeasti ajattelee tai tuntee ei tiedosteta. Tämä aiheuttaa hankaluuksia niin parisuhteessa kuin töissäkin, Klaavu huomauttaa.
Klaavu sanoo nostavansa tuntosarvet pystyyn, kun asiakas kertoo lapsuutensa olleen hyvä, kun oli puhtaat vaatteet ja ruokaa riittävästi.
– Jos lapsuus oli oikeasti hyvä, kuvaillaan sitä usein niin, että vanhemmat olivat lämpimiä ja rakastavia, Klaavu huomauttaa.
Lapsuuden kehityksellinen trauma periytyy – Miten juna pysäytetään?
Kehityksellinen trauma on ylisukupolvinen ilmiö, joka siirtyy lapsiin vanhemmilta, jotka ovat saaneet sen omilta vanhemmiltaan. Aikuinen, joka kärsii kehityksellisestä traumasta, alkaa alitajuntaisesti kohdella omaa lastaan objektina, oman itsensä jatkeena. Tämä näkyy esimerkiksi niin, ettei lasta suitsita menestymään oman itsensä takia, vaan siksi että vanhempi itse saisi sulan hattuunsa.
– Kehityksellinen trauma tulee pahiten esiin aina omien lasten kohdalla. Muille suvun lapsille kehityksellisestä traumasta kärsivä voi olla mitä parhain tuki ja rakastava aikuinen.
Vaikka päättäisimme tietoisesti olla erilaisia kuin omat vanhempamme, lapsen synnyttyä on usein selkeästi nähtävissä, missä kohdassa vanhempaa on hoidettu ja missä kohdassa vakaata, turvallista hoivaa ei ole ollut.
– Näissä kohdissa myös yhteys omaan vauvaan katoaa alitajuntaisesti. Kukaan terve aikuinen ei valitse olla omaa lastaan kohtaan paha, vaan kehityksellisessä traumassa on kyse yleensä ylisukupolvisesta vauriosta, joka monistuu, Klaavu selittää.
Jotta sukupolvien ajan jatkuneen kierteen voisi katkaista, on tärkeää tunnistaa, mistä on kysymys. Tämän voi tehdä esimerkiksi lukemalla tai keskustelemalla asiasta ystävien tai muiden kehityksellisestä traumasta kärsivien kanssa. Lapsuuden kehityksellinen trauma on asia, jota voi myös lähteä prosessoimaan ryhmäpsykoterapiaan tai yksilöterapiaan. Tämä olisi hyvä tehdä jo ennen lasten hankintaa, mutta koskaan ei Klaavun mukaan ole liian myöhäistä.
– Psykoterapiassa perehdytään siihen, miten kehityksellinen trauma on syntynyt ja miten sitä voidaan hoitaa. Ytimen läpityöstämiseen tarvitaan minätilateorian tuntemista, transferenssipohjaista työtä eli tunnesiirtoa sekä psykoanalyyttisen kehityspsykologian syvällistä tuntemusta, Klaavu täsmentää.
Jaa oma kokemuksesi