Moni vanhempi komentaa lastaan näin, vaikkei sillä ole toivottua vaikutusta – psykiatri Ben Furman suosittelee aivan toista keinoa
Keskittymiskyvyn puute ja raivokohtaukset ovat arkea monissa lapsiperheissä. Ratkaisuja kuitenkin etsitään usein väärästä suunnasta, sanoo Ben Furman.
Lasta harmittaa, kun vanhempi toteaa ruutuajan päättyneen. On aika laittaa kännykkä pois ja ryhtyä syömään illallista perheen kesken.
Lapsi haluaa puhelimen pöytään, vanhempi kieltää sen. Seuraa venkoilua, protestointia, itkuakin. Kiukku kasvaa, tulee ehkä raivari. Pahimmassa tapauksessa tavarat lentelevät tai lapsi alkaa lyödä.
Vanhempi tajuaa, että lapsen kierrokset pitäisi saada laskemaan, jotta tämä kykenisi kuuntelemaan järkipuhetta. Vanhempi sanoo juuri sen, mitä ei kannattaisi. Rauhoitu!
Psykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Ben Furman naurahtaa, että huonompaa kehotusta saa hakea.
– Harva aikuinenkaan pystyy suuttumuksen vallassa ajattelemaan, että rauhoittuminen auttaisi. Sellainen käsky alkaa vihastuttaa vain enemmän.
Miten ihmeessä tilanteen sitten saisi neutraloitumaan?
Askel kerrallaan
Ben Furman tunnetaan ratkaisukeskeisen psykologian puolestapuhujana. Furmanin kollegoineen kehittämä Muksuoppi-menetelmä on herättänyt alalla kiinnostusta jo kolmen vuosikymmenen ajan. Suosiosta kertoo myös Muksuoppi-teoksen kääntäminen yli 20 kielelle.
Muksuopissa liputetaan taitolähtöisyyden puolesta. Sen ideana on, että lapsella ei ole ongelmia vaan ainoastaan taitoja, joita hän ei ole vielä oppinut. Uusimmassa teoksessaan Lasten haasteet taidoiksi (2023, Viisas Elämä) Furman pureutuu esimerkkitapausten avulla taitolähtöisyyden saloihin.
Oli kyse sitten peukalon imemisestä tai taipumuksesta lyödä leikkikavereita, yksi periaate pysyy. Taidon voi oppia vain, jos sen pilkkoo pieniin osiin ja opettelee osan kerrallaan.
– Ei kokonaista ranskanleipääkään tungeta kerralla lapsen suuhun, vaan se leikataan ensin sopiviksi viipaleiksi, Ben Furman vertaa.
Monet lapset ja nuoret kärsivät keskittymiskyvyn puutteesta. Videopeleihin tai TikTok-videoihin jaksetaan keskittyä tuntitolkulla, mutta kirjan lukeminen tai muu pitkäjänteinen tekeminen on monille hankalaa. Keskittymiskyvyn puutteeseen liittyvät myös turhautumisen ja raivon tunteet.
Raivokohtauksia saavaa lasta on kuitenkin turhaa kehottaa rauhoittumaan tai levotonta lasta keskittymään, koska vaatimus on mittakaavaltaan kohtuuton. Taitoa voi lähestyä Furmanin mukaan vain yksi osa-alue kerrallaan ja vanhemman tukemana.
Älä-hokeminen ei auta
Vanhemmilla on tapana reagoida ei-toivottuun käytökseen sanomalla älä. On helpompaa pyytää lopettamaan tekemästä jotain kuin kehottaa, mitä kannattaisi tehdä.
Jatkuva älä-komentaminen paitsi huonontaa kodin keskusteluilmapiiriä, on Furmanin mukaan tehotonta. Kieltäminen voi jopa vahvistaa ei-toivottua toimintaa.
– Se on vähän niin kuin sanoisi, että älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia. Jos niin sanoo, niin mitähän toinen alkaa seuraavaksi ajatella?
Toisin sanoen aivojen on helpompaa ottaa viesti vastaan, jos kehotus sisältää kuvauksen toivotusta käytöksestä. ”Älä huuda” -käskyn sijaan voi pyytää, että lapsi puhuisi hiljaisemmalla äänellä. ”Älä sotke ruualla” sijaan voi kehottaa, että syö siististi.
”Rauhoitu” ja ”keskity” ovat kuitenkin liian abstrakteja ja suuria kehotuksia, sillä ne ovat monien eri taitojen summia. Koska jokaisen osa-alueen ottaminen haltuun kerralla on mahdotonta, kannattaa opetella yhtä kerrallaan.
– Keskittymiskyvyn oppiminen tarkoittaa sitä, että aikuisten pitäisi tulla välivaihetietoisimmiksi. Välivaiheet ovat tärkeitä, koska ne vievät kohti taidon oppimista kokonaisuudessaan.
Ben Furman rohkaisee ajattelemaan, että aina on jokin osa-alue tai pieni asia, josta voi aloittaa. Siitä, mistä taidon harjoittelu alkaa, sovitaan yhdessä lapsen kanssa. Keskittymiskykyä harjoitellessa voidaan esimerkiksi päättää, että kännykkä laitetaan pois aina ruokailuhetkien ajaksi. Kun se sujuu, voidaan asettaa uusi tavoite vanhan rinnalle.
Työssään Furman on havainnut, että lapset usein vaivaantuvat, kun heidän kanssaan yrittää keskustella heidän vaikeuksistaan tai puutteistaan. Lapset kuitenkin keskustelevat mielellään siitä, mitä taitoja heillä on tai mitä taitoja heidän kannattaisi kehittää. Siksi Furman sanoo, että taitolähtöinen lähestymistapa myös motivoi lasta tehokkaammin kuin kieltäminen tai moittiminen.
Entä jos lapsella on ADHD?
Lasten ja nuorten ADHD-diagnoosit ovat yleistyneet räjähdysmäisesti. Ben Furmanin mielestä diagnooseja saa nykyään liian löyhin perustein, eikä ilmiö hänen mukaansa koske vain ADHD:tä.
– Pidän sitä onnettomana lumipalloefektinä. Nykyään koko maailma on hullaantunut diagnooseista! Kaikki olisivat varmaan onnellisempia, jos mitään diagnooseja ei olisi olemassakaan, hän räväyttää.
Toki Furman myöntää, että diagnoosi on usein edellytys perheen tarvitsemalle tuelle. ADHD-diagnoosi voi tuoda myös henkistä helpotusta, kun sekä vanhempi että lapsi ymmärtää, että arjen ongelmia selittää jokin heistä riippumaton häiriö.
Häiriölähtöinen ajattelutapa on kuitenkin ristiriidassa taitolähtöisyyden periaatteiden kanssa. Furman uskoo, että enemmistössä tapauksista ongelmat olisivat ratkaistavissa ilman diagnooseja ja lääkitystä – sitä kiistämättä, että joissain tapauksissa niitä myös tarvitaan.
Furman sanoo, että monissa perheissä ADHD-epäily herää lapsen levottomuuden, impulsiivisuuden ja vastaan väittämisen takia. Erityisesti raivokohtausten edessä niin vanhemmista kuin muista kasvattajista voi tulla neuvottomia.
– Jos lapsen raivarit saataisiin hallintaan, tarvittaisiinko diagnoosia ollenkaan? Kun lapsi turhautuu johonkin pitkäjänteiseen tekemiseen, onko ongelmana keskittymiskyvyttömyys vai raivoaminen? Sanoisin, että tässä täytyisi laittaa marssijärjestys uusiksi. Ensin pureuduttaisiin raivokohtauksiin ja vasta sitten katsottaisiin, onko keskittymiskyvyssä ongelmia.
Raivokohtausten saamisessa on kyse itsehillinnän ja verbalisoinnin puutteesta, Furman toteaa. Muodikkaammat termit näille ilmiöille ovat tunnesäätely ja sanoittamisen taito. Niitä voi harjoitella pieni pala kerrallaan.
Lapsen kanssa voi esimerkiksi sopia, että seuraavan kerran, kun kovasti suututtaa, lapsi tulee vanhemman eteen hyppimään tasajalkaa tavaroiden heittelyn tai muiden lyömisen sijaan. Tai sitten voidaan harjoitella tunteiden sanoittamista yksi osa-alue kerrallaan: raivoamisen sijaan harjoitellaan mököttämistä, ja mököttämisen haltuunoton jälkeen harjoitellaan sen sanoittamista, mikä harmittaa.
Vaatimus siitä, että riehuva ja raivoava lapsi oppisi suoraan sanoittamaan tunteitaan, on Furmanin mukaan kohtuuton. Sanoittamisen taidossa olisi myös aikuisilla harjoittelemista, hän huomauttaa.
– Uskon, että ongelmia voidaan ratkoa tehokkaasti, kun niitä lähestytään taitojen kautta. Isokin tavoite on mahdollista saavuttaa, kun sen pilkkoo osiin.
Kommentit (1)
Höpön höpöä, ei yhteiskunnassa enää pärjää lepertelyllä, takaisin vanhaan aikaan kuten ennen. Tukkapöllyä saatiin ennenkin ja tehosi ainakin minuun. Isälle ei ryppyilty, kunnioitettiin kurinpitoa. Hyvä kun sain kunnon tukkapöllyt .