Arttu jätti tyttärensä ja lähti taistelemaan Ukrainaan – lopulta vahva side lapseen piti espoolaisisän järjissään
Artun pahin pelko on, että omat sotatraumat siirtyvät lapseen.
”Isi lähtee nyt työmatkalle, mutta isi tulee takaisin”, Arttu vakuuttaa pienelle tyttärelleen Helsinki-Vantaan lentokentällä.
Isi ei puhu totta. Hän ei ole menossa työmatkalle. Arttu on pakannut matkatavaroihinsa luotiliivit ja muut taisteluvarusteet, sillä hän on lähdössä sotimaan Ukrainaan.
Ennen lähtöä hän on irtisanonut vuokra-asuntonsa ja myynyt kaiken omaisuutensa huonekaluja ja autonrenkaita myöten.
On epävarmaa, palaisiko Arttu takaisin enää koskaan. Tai ehkä palaisi, mutta sinkkiarkussa.
”Nyt on minun vuoroni lähteä”
Mikä saa suomalaisen perheenisän jättämään lapsensa ja lähtemään vapaaehtoisena sotaan toiseen maahan? Espoolainen Arttu kertoo tarinansa Ann-Mari Leinosen kirjoittamassa kirjassa Suomalaistaistelijana Ukrainassa.
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, Arttu oli 26-vuotias yrittäjä ja 3-vuotiaan tytön isä. Hän oli seurannut Ukrainan tapahtumia tiiviisti, sillä hänen äitinsä on ukrainalainen ja maassa asuu suuri joukko Artun tätejä, enoja ja serkkuja.
Perheessä oli pelätty sotaa siitä lähtien kun Venäjä aloitti suuret sotaharjoitukset Ukrainan rajan tuntumassa. Silti Arttukin oli luottanut siihen, etteivät venäläiset hyökkäisi veljeskansaansa vastaan.
Kun pahin tapahtui, Arttu ajatteli heti, että nyt olisi hänen vuoronsa lähteä. Suvun miehet olivat puolustaneet maataan asein jo viidessä polvessa. Yksi enoista oli sotinut Venäjää vastaan Donbassissa vuodesta 2014 asti.
Arttu tunsi, että hänen oli lähdettävä puolustamaan sukunsa naisia ja lapsia – siitä huolimatta, että hän joutuisi jättämään oman lapsensa.
Hänen tyttärellään olisi kuitenkin yhä mahdollisuus leikkiä ja olla lapsi, toisin kuin sukulaislapsilla Ukrainassa.
”Venäjä on viemässä heiltä lapsuuden, tulevaisuuden ja pahimmassa tapauksessa koko elämän. En yksinkertaisesti voi hylätä heitä”, Arttu perustelee kirjassa.
Tuska lapsen jättämisestä täyttää sydämen
Kun presidentti Volodymyr Zelenskyi toivottaa ulkomaalaiset taistelijat tervetulleiksi Ukrainaan, Arttu alkaa valmistella lähtöä. Hänet hyväksytään vierastaistelijaksi ulkomaalaisten legioonaan.
Lopullisesti tuska lapsen jättämisestä jysähtää Artun sydämeen, kun hän istuu bussissa Varsovasta Ukrainan puolelle.
”Havahdun siihen tosiasiaan, että en ehkä enää koskaan näe omaa lastani. Olenko sittenkin tehnyt väärän ratkaisun? Pitäisikö minun kääntyä takaisin ja palata tyttäreni luo?” hän miettii.
Ajatus häilyy Artun mielessä hetken, mutta väistyy sitten. Hän on päätöksensä tehnyt.
Arttu matkustaa Ukrainassa aluksi Javorivin sotilastukikohtaan, jossa Ukrainan armeija kouluttaa vierastaistelijoita.
Koulutuksen taso on Artulle suuri pettymys. Hän ei ole käynyt Suomessa armeijaa, vain maanpuolustuskursseja, ja on odottanut saavansa Ukrainassa oikeaa sotilaskoulutusta.
Koulutuskeskuksessa kuitenkin lähinnä katsotaan videoita YouTubesta. Kuri on löysää, mikä näkyy suunsoittona ja tappeluina.
Kun Venäjä tekee ohjusiskun koulutuskeskukseen ja yli 60 sotilasta kuolee ehtimättä ensimmäiseenkään taisteluun, Arttu saa monen muun tavoin tarpeekseen. Hän lähtee Kiovaan ja liittyy vapaaehtoisten taistelijoiden ryhmittymään.
Kuolleiden kasvot vainoavat
Uuden ryhmänsä mukana Arttu pääsee nopeasti rintamalle. Joukkue saa ensimmäisen tehtävänsä pikkukylässä Kiovan lähistöllä.
Venäläisen panssarivaunun räjäyttäminen onnistuu, mutta miehet joutuvat piileskelemään kolme päivää autiotalon kellarissa. Kun ulkoa lopulta kuuluu puhetta, kolumbialainen vapaaehtoinen luulee tulijoita venäläisiksi ja ampuu itsensä.
Myöhemmin Arttu tappaa ensimmäisessä tulitaistelussaan kaksi panssarivaunuun pyrkinyttä venäläistä. Liipaisimen painaminen oli lopulta helpompaa kuin hän oli odottanut.
Tappaminen ei kuitenkaan tapahdu jälkiä jättämättä, vaan jotain hänen sisältään menee lopullisesti rikki.
”Kuukausia myöhemmin kuolleiden miesten kasvot vainoavat minua unissa ja joskus valveillakin”, hän kuvailee kirjassa.
Iltasatu kellarista
Metsästystä harrastaneesta Artusta koulitaan Ukrainassa tarkka-ampuja. Poteroissa ja kellareissa piileskellessä on aikaa ajatella ja ikävöidä.
Jotkut taistelemassa olevista isistä ovat kieltäneet lastensa kuvien lähettämisen rintamalle, mutta Arttu pitää tyttäreensä yhteyttä viestein ja videopuheluin.
Joukkue piileskelee taas kerran venäläisten keskitystä kellarissa, kun entinen puoliso soittaa Artulle. Isäänsä ikävöivä tytär ei suostu menemään iltapesulle, voisiko Arttu auttaa?
Rähjääntynyt taistelija lukee videopuhelun välityksellä tytölle iltasadun.
”Ja niin Prinsessa Ruusunen ja kuninkaanpoika saivat elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Sen pituinen se.”
Olo kuin synnytyslaitoksella
Arttu ehtii olla Ukrainassa yli viisi kuukautta ennen kuin matkustaa ensimmäistä kertaa lomalle Suomeen. Hän suuntaa satamasta suoraan entisen anoppinsa mökille, jossa tytär on äitinsä kanssa käymässä.
”Oloni on kuin kolme vuotta aiemmin synnytyslaitoksella: kohta pääsen pitämään lastani sylissä”, hän muistelee kirjassa.
Kun hän lopulta saapuu mökille ja näkee pienen tyttönsä nukkumassa, tuntuu kuin sydän räjähtäisi onnesta.
Lapsi herää ja ryntää Artun syliin. Pienet kädet tarraavat kiinni kaulasta.
”Isi, isi”, lapsi hokee.
Lomansa aikana Arttu kirjoittaa lapselleen kirjeen siltä varalta, että hän kuolee rintamalla. Kirjeessä hän pyytää tyttäreltä anteeksi, että tämä joutuu kasvamaan ilman isää.
Toisaalta Arttu kaipaa jo takaisin rintamalle. Hän on jäänyt koukkuun taistelujen tuottamaan adrenaliiniin.
Rivit harvenevat
Ukrainassa Arttu palaa takaisin Zaporižžjaan, jossa hän taisteli jo ennen lomaansa. Joukkueelle osoitettu tehtävä menee huonon suunnittelun vuoksi pahasti pieleen, ja kahdenkymmenen miehen joukosta puolet saa surmansa.
Arttu päättää liittyä Ukrainan armeijan alaiseen ulkomaalaisten taistelijoiden legioonaan. Hän on tähän saakka taistellut vapaaehtoisissa ryhmittymissä ilman palkkaa, mutta nyt sotakassa on tyhjä.
Legioonalaisena hän saisi armeijalta noin 3000 euron kuukausipalkan. Jos hän kaatuisi, tyttärelle maksettaisiin 320 000 euron korvaus.
Arttu passitetaan legioonan riveissä Harkovan itäpuolelle. Sielläkin tehtävä on huonosti valmisteltu ja epäonnistuu. Taistelutovereita kuolee, ja Arttu kohtaa lyhyen ajan sisällä jo kolmannen läheltä piti -tilanteen.
Ukrainalaisten johtamistyyli suututtaa ulkomaalaisia. Monien mielestä vierastaistelijoita työnnetään surutta lihamyllyyn.
Suuri osa Artun lähimmistä aseveljistä on joko kuollut tai lähtenyt kotiin. Arttukin päättää irtisanoa sopimuksensa. Olo on helpottunut, mutta samalla hän kokee pettäneensä kaikki.
Lapsi pitää järjissä
Kirjassa kuvaillaan, kuinka Arttu putoaa täysin tyhjän päälle Suomeen palattuaan. Hänelle ei ole työtä, asuntoa eikä rahaa. Hän pyörii kavereidensa ja vanhempiensa nurkissa, nukkuu välillä autossa ja kerää öisin pulloja.
Tavalliseen arkeen totuttelu on vaikeaa. Arttu näkee painajaisia ja valveunia, reagoi ääniin ja hajuihin.
Hän tuntee syyllisyyttä kotiinlähdöstään ja siitä, että selvisi sodasta hengissä, vaikka niin moni muu kuoli. Ainoa asia, joka pitää järjissä, on vahva side tyttäreen.
”En tiedä, kuinka minulle kävisi ilman häntä”, Arttu tunnustaa kirjassa.
”Kun näen hänet yöllä vieressäni tuhisemassa, se luo minuun uskoa, että ehkä tämä kaikki vielä jonakin päivänä helpottaa. Toisinaan seuraan hänen nukkumistaan useamman tunnin, niin paljon se oloani rauhoittaa.”
Toisaalta Arttu pelkää siirtävänsä tahtomattaan omasta tuskastaan jotain tyttäreensä. Tulisiko sodasta lapsenkin trauma?
Veteraani tarvitsee turvaverkon
Suomalaistaistelijana Ukrainassa -kirjan kirjoittajan Ann-Mari Leinosen mukaan Artun kohtaamat vaikeudet ovat entisten sotilaiden keskuudessa yleisiä. Moni Leinosen tuntema veteraani on ollut Ukrainasta palattuaan koditon ja vailla suuntaa.
”Yksikään heistä ei ole selvinnyt ilman ulkopuolisten apua ja turvaverkkoa”, hän kertoo kirjassa.
Traumaperäinen stressihäiriö PTSD on sodan seurauksena yleinen, mutta Suomessa sitä ei Leinosen mukaan osata kovinkaan hyvin tunnistaa ja hoitaa.
Artun elämä alkoi palata vähitellen raiteilleen, kun hän löysi ystäviensä kautta vakituisen työn sekä itselleen ja lapselleen asunnon.
”Kun elämän perustukset olivat kunnossa, ei kaipuu takaisin sodan keskelle tuntunut sydämessä enää niin voimakkaana”, Leinonen kirjoittaa.
Lähteet: Leinonen, Ann-Mari 2024. Suomalaistaistelijana Ukrainassa (WSOY).
Lue myös: Trauma syntyy, kun sietokyky ylittyy – näin suojaat lasta
Jaa oma kokemuksesi