Keskivaikea aivovamma ei estänyt Ellaa tulemasta toistamiseen äidiksi: ”Uskon, että pohjaton rakkauteni riittää”
Ratsastusonnettomuuden jälkeen Ellalla diagnosoitiin keskivaikea aivovamma. Edessä oli kipeä pohdinta, kun hän alkoi toivoa toista lasta.
Esteratsastustehtävä, jonka Ella Saarenpää-Kervinen oli tehnyt lukuisia kertoja aiemminkin, oli koitua hänen kohtalokseen seitsemän vuotta sitten.
Pieni virhe ja Ella lensi hevosensa selästä pää edellä maneesin pohjalle. Ella nousi nopeasti ylös ja takaisin ratsaille, aivan niin kuin oli opetettu. Hän hyppäsi tehtävän uudelleen, ja se sujui adrenaliinihöyryissä kuin tanssi.
Sitten muisti alkoi tökkiä.
– Olin hoitanut hevosen pois asianmukaisesti ja mennyt kotiin lapseni luo. Illan tullen aloin voida huonosti. Tasapaino järkkyi ja minulle tuli näköhäiriöitä. Kun olo ei ollut aamullakaan kohentunut, menin lääkäriin, Ella kertaa tapahtumia.
Ella kuvattiin. Selvisi, että hänellä on aivoverenvuoto, katkennut kylkiluu, niskavamma ja halvaantunut näköhermo toisessa silmässä. Edessä olisi pitkä kuntouttaminen.
Läheltä piti
Onnettomuushetkellä Ellan tytär oli kahdeksanvuotias.
– Olin yksin hänen kanssaan onnettomuuden jälkeisen yön. Tuntuu järkyttävän pahalta ajatella, että jos olisin tehnyt illan aikana jotain, joka olisi nostanut verenpainettani, aivoverenvuoto olisi pahentunut ja lapseni olisi löytänyt minut aamulla kuolleena, Ella sanoo itku kurkussa.
Kun Ella joutui sairaalaan, lähipiiri otti vastuun tyttärestä. Kolme onnettomuuden jälkeistä kuukautta ovat Ellalta täysin pimennossa. Niiden osalta hän on ainoastaan läheistensä muistojen varassa.
”Mietin, olenko minä näin vajavaisena riittävän hyvä äiti.”
Läheiset ovat kertoneet, että Ella kärsi kouristuksista sekä vapinasta, oli jatkuvasti hyvin väsynyt ja joutui käyttämään kävelytukea.
– Lääkäri diagnosoi minulla keskivaikean aivovamman. Se tuntui epäuskottavalta. Aivan kuin kaikki olisi tapahtunut jollekin toiselle, sillä ei sellaista voisi tapahtua minulle.
Kun akuuttitilanne oli ohi, Ella aloitti fysioterapian, neuropsykologisen kuntoutuksen ja psykoterapian. Hän oli sairaslomalla opettajan työstään yhteensä kolmen vuoden ajan.
Aivosumusta kirkastumiseen
Ellan tasapainovaikeudet ovat kuntouttamisen ansiosta helpottaneet. Onnettomuudesta jäi kuitenkin muistoksi hermokipuja sekä ajoittainen käsien tärinä. Lisäksi Ellan vasen puoli on 25 prosenttia heikompi kuin oikea.
Pahinta on kuitenkin aivovamman aiheuttama aivosumu sekä väsymys.
– Ennen onnettomuutta olin hyvin aktiivinen ja energinen ihminen. Nyt olen joutunut hyväksymään, ettei akkuni ole enää täynnä ja opettelemaan, mihin kaikkeen vajavainen akkuni riittää. Valitettavasti se on tarkoittanut sitä, ettei kaikille ihmisille ole enää riittänyt aikaa, sillä perhe tulee aina ensin.
Ella kuvailee aivovammasta johtuvaa väsymystä hyvin kokonaisvaltaiseksi olotilaksi, jossa nukkuminenkin tuntuu liian raskaalta suoritukselta. Välillä kova aivosumu estää Ellaa kuulemasta tai näkemästä ketään.
”Siinä sitten poikaamme hoitivat miehet vuorotellen.”
Juuri se oli syy, miksi Ella mietti pitkään, olisiko hänestä enää äidiksi. Halua löytyi, mutta omaa jaksamista oli puntaroitava tarkkaan. Pohdiskelu teki kipeää.
– Mietin, olenko minä näin vajavaisena riittävän hyvä äiti. Kukaan muu ei tätä minulle sanonut, mutta minä kyllä mietin asiaa.
Asiaa pohdittuaan Ellan sisältä kumpusi selittämätön voima ja viesti, joka sanoi, että hän olisi tekemässä oikein. Hänestä tulisi riittävän hyvä äiti.
Yksin ei olisi pärjännyt
Ella kertoi neuvolassa tilanteestaan avoimesti ja sai kotiin perhetyötä sekä kotiapua jo raskausaikana. Se oli pelastus, sillä Ella kärsi raskausaikana kilpirauhasen liikatoiminnasta ja menetti loppuraskaudesta yöunensa lähes kokonaan. Tämä oli haastava yhtälö aivosumun kanssa.
– Poikamme syntyi kuukausi etukäteen, sillä minulle tuli raskausmyrkytys. Olin alussa tosi väsynyt, mutta puolisoni otti vauvan hoidosta heti vastuuta. Meillä onkin aina ollut ihana yhteinen vanhemmuus, jossa lapsenhoito on jakautunut puoliksi.
Ellan kotialbumikuva.
Myös Ellan vanhemmat ovat olleet iso apu lapsen syntymästä asti. Erityisesti isälleen Ella nostaa hattua.
– Isäni oli juuri jäänyt eläkkeelle, kun poikamme syntyi ja hän halusi ehdottomasti auttaa ja opetella vauvan hoidon. Siinä sitten poikaamme hoitivat miehet vuorotellen, Ella naurahtaa.
Ellasta on myös ollut ihanaa, että hän on voinut ottaa lapset mukaansa mennäkseen vanhemmilleen syömään ja nukkumaan päiväunia. Ovi on ollut aina auki.
– On ollut ihana jakaa heidän kanssaan vastuuta. Lapsetkin odottavat aina innolla, että pääsevät mummolaan yökylään.
Rakkaus riittää
Ella on kivunnut uudestaan hevosen selkään ja harrastaa nyt pararatsastusta. Lisäksi Ella kertoo saaneensa elämäänsä paljon uusia kokemuksia ja ajatuksia onnettomuuden myötä.
– Koen olevani paljon avarakatseisempi kuin ennen.
Onnettomuuden käsittely on ollut haastava prosessi, joka on tuskin koskaan täysin valmis. Tunteet menevät vuoristorataa: välillä on hyvä ja välillä huono päivä.
Kuva: Inka Lähteenmäki
Huonoina päivinä Ella kokee usein riittämättömyyden tunnetta. Nuoremman lapsensa kanssa hän ei ole jaksanut touhuta samalla tavalla kuin vanhemman tyttärensä kanssa ennen onnettomuutta.
– Lapsi ansaitsee parasta huolta ja huomiota, ja jos en pysty sataprosenttisesti antamaan sitä, mitä haluaisin, kuormittaa se omaa mieltä valtavasti. Uskon kuitenkin, että pohjaton rakkauteni riittää. Ei tarvita välttämättä ilotulitusta, pulkkamäessä olemista tai jokailtaista harrastuksiin viemistä, sohvalla yhdessä oleminen ja höpöttely riittävät.
Ellan tyttärelle ei ole näyttänyt jääneen rankasta kokemuksesta traumaa, sillä hän on puhunut äitinsä sairaudesta hyvin avoimesti alusta asti niin kotona kuin koulussakin. Nyt tyttärelle on tiedossa pieni yllätys.
– Olemme lähdössä kahdestaan Pariisiin. Elämä jatkuu ja hyvä niin, Ella iloitsee.
Lue myös: Näkövammainen Hilma pyörittää kaksosperheen arkea: ”Turhautuminen ei tuo näkökykyäni takaisin”
Jaa oma kokemuksesi