Kolmen lapsen äiti Janina pääsi lääkikseen vuosien yrittämisen jälkeen: ”Pohdin paljon, onko reilua, että oman unelmani tavoittelu vaikuttaa koko perheeseen”
Kun Janina Rosenqvis päätti toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja hakea lääkikseen, usean vuoden pänttäysurakka verotti omaa jaksamista ja perheen yhteistä aikaa. Silti Janina kannustaa muitakin vanhempia tavoittelemaan unelmiaan.
”Mä sain muuten opiskelupaikan”, tokaisi Janina Rosenqvist, 41, ohimennen puhelimessa miehelleen. Luurin toisessa päässä ilo oli ylimmillään, mutta Janina itse ei vielä sisäistänyt, minkä tempun oli mennyt tekemään.
– Meni tovi ennen kuin ymmärsin, että onnistuin ihan oikeasti ja saavutin unelman, josta olin haaveillut vuosikymmeniä.
Jo pienenä koululaisena Janina päätti haluavansa isona lastenlääkäriksi. Lukiossa haave varmistui ja kaikki muut uravaihtoehdot jäivät mielessä taka-alalle. Kun lukion loppu ja yhteishaku lähestyivät, Janina oli yhä varma siitä, mitä halusi. Oma rajallisuus löi kuitenkin kapuloita rattaisiin.
– En uskonut, että minusta olisi opiskelemaan niin päämäärätietoisesti kuin lääkis vaatisi. Tiesin, ettei siellä enää edellisen illan lukemisella pärjäisi. Niinpä hylkäsin haaveeni ja sitä olen kyllä ehtinyt 20 vuoden aikana katumaan.
Enää Janina ei kadu. Hän kokee, että tie, jota hän nuorena lähti kulkemaan, on ollut juuri se oikea polku hänelle. Onneksi loppuelämänsä suuntaa voi muuttaa myös aikuisena.
Riittääkö tämä?
Lukion jälkeen Janina opiskeli kätilöksi, sillä niin hän koki saavansa mahdollisuuden toteuttaa haavettaan edes jossain määrin. Janina on työskennellyt pitkään vastasyntyneiden teho-osastolla. Työ on ollut vaativaa, ennalta-arvaamatonta, mutta ennen kaikkea palkitsevaa.
– Vaikka työ on välillä henkisesti todella rankkaa, pääpaino on kuitenkin positiivinen, sillä useimmiten pystymme kuitenkin olemaan avuksi ja tekemään suoranaisia ihmeitäkin.
Kun Janinalle tuli vanhempainvapaan myötä mahdollisuus ottaa etäisyyttä työhönsä, hän ymmärsi, että kaikesta hyvästä huolimatta jotain selkeästi puuttui. 30 vuotta samassa työssä tuntui epämieluisalta ajatukselta.
– Halusin lääkikseen, ja halusin itselleni kiinnostavan päivätyön. Kolmivuorotyö on todella raskasta mitä enemmän ikää tulee.
Janinaa kuitenkin kauhistutti ajatus kuuden vuoden opinnoista puhumattakaan pitkästä hakuprosessista. Hän yrittikin aluksi keksiä muita ammatteja, joita voisi kokeilla.
– Mikään ei sytyttänyt samalla tavalla kuin lääkis.
Lopulta Janina alkoi haalia itselleen lukiokirjoja, jotta olisi voinut aloittaa pitkän hakuprosessin. Suunnitelmat saivat kuitenkin jälleen jäädä, kun Janina alkoi odottaa perheen kolmatta, pitkään kaivattua lasta.
– Upposin syvälle vauvakuplaan, ja tietyllä tavalla annoin itselleni luvankin vain nauttia vauvavuodesta, sillä tiesin hänen jäävän meidän viimeiseksi lapseksemme.
Lopullinen päätös lääketieteelliseen hakemisesta syntyi vanhempainvapaalla perheen lomaillessa Lapissa.
– Muistan edelleen hyvin konkreettisesti sen hetken. Olin mieheni kanssa kävelyllä, kun sanoin, että nyt loppuu jahkailu. Siltä istumalta ostin itselleni valmennuskurssin.
Riemua ja syyllisyyttä
Pitkän empimisen jälkeen lopullisen päätöksen syntymien tuntui Janinasta vapauttavalta ja innostavalta. Hänen motivaationsa oli valtava. Silti Janina pohti, miten perhe, pari- ja ystävyyssuhteet sekä talous kestäisivät raskaan hakuprosessin, joka vaatisi satoja, jopa tuhansia opiskelutunteja ja kalliita valmennuskursseja. Onneksi Janinan läheisiltä löytyi ymmärrystä.
– Mieheni on myös lääkäri. Hän tietää, mitä lääkikseen hakeminen vaatii ja mitä siellä opiskeleminen on. Silti hän on aina kannustanut minua. Myös ystävät ovat tukeneet, ja anoppi on auttanut lastenhoidossa, jotta olen saanut opiskella. Kukaan ei koskaan ole kyseenalaistanut päätöstäni.
Saamastaan tuesta huolimatta Janina sanoo langenneensa jokaisen vanhemman perisyntiin: syyllisyyteen.
– Luin viitenä päivänä viikossa, ja seitsemänätoista lauantaina oli viisituntiset harjoituskokeet, joista palautuminenkin vei aikansa. En pystynyt olemaan perhe-elämässä läsnä niin paljoa kuin tarvitsisi ja arjen pyörittäminen kaatui aika lailla mieheni ja anoppini niskaan. Koin riittämättömyydentunnetta ja pohdin paljon, onko reilua, että oman unelmani tavoittelu vaikuttaa koko perheeseen.
Toisaalta Janina kokee, että lapset ovat nyt saaneet mallin unelmien tavoittelusta. Hän toivoo, että aikuisina lapset uskaltaisivat myös itse vaihtaa elämänsä suuntaa, jos siltä tuntuu.
Kolmas kerta toden sanoo
Erityisesti toisen hakukerran keväänä Janina tunsi olevansa aivan poikki. Koronarajoituksia oli juuri alettu purkaa ja koko perhe oli jatkuvassa sairastelukierteessä.
– Kun nyt katson kuvia tuolta ajalta, näytän todella kalpealta ja kaikkea muuta kuin hyvinvoivalta. Se mikä eniten kärsi olikin oma hyvinvointini. Esimerkiksi minulle tärkeä liikunta jäi hyvin vähälle, samoin aika ystävien kanssa. Jotenkin ajattelin, että kun käytän näin paljon aikaa oman unelmani saavuttamiseen, en voi enää käyttää lisää aikaa itseeni.
Kuten Janina epäili, ei hän päässyt toisellakaan hakukerralla sisälle. Vaikka pettymys oli odotettu, se tuntui murskaavalta. Oli jälleen valjastettava itsensä uuteen hakuprosessiin. Janina joutui pohtimaan, kestäisikö perheen talous enää kolmatta yritystä. Mikä olisi hänen unelmansa hinta?
– Keskustelimme mieheni kanssa asiasta, ja tulimme siihen tulokseen, että voisin vielä yrittää hakea. Onneksi kesä oli välissä, ja sen jälkeen olinkin motivoitunut uuteen hakuprosessiin.
Janina jäi opintovapaalle töistä ja aloitti jälleen harjoittelun. Nyt hän kuitenkin oli päättänyt, että panostaisi paremmin myös omaan hyvinvointiinsa. Hän huomasi konkreettisesti, että levänneenä aivot vastaanottivat paremmin tietoa.
– Haluan muistuttaa kaikkia perheellisiä hakijoita siitä, että ei sisälle tarvitse päästäkään ensimmäisellä tai toisella kerralla. Hakuprosessi ja lapsiperhearki ovat todella raskas yhdistelmä. Vuodet menevät nopeasti, eikä sillä oikeastaan ole lopulta mitään väliä, pääsetkö sisälle tänä vai ensi vuonna. Tästä näkökulmasta itselleen kannattaa olla armollinen.
Nyt on hyvä
Kun Janinan opinnot lääkiksessä vihdoin viime syksynä alkoivat, tuntui uusi alku pelottavalta.
– Mietin paljon, olenko tehnyt oikean valinnan, ja koin tietynlaista identiteettikriisiä. Onneksi se meni nopeasti ohi. Pystyin lähtemään kohti uutta ja jättämään vanhan taakseni.
Nyt, fuksivuoden ollessa pian ohi, tuntuu Janinasta siltä, että hän todellakin on oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan. Janina odottaa innolla etenkin lääkiksen kolmatta vuotta, jolloin hän pääsee klinikalle oppimaan lääkärin työtä käytännössä. Ensimmäinen vuosi on ollut kovaa pänttäämistä niin solujen välittäjäaineista kuin anatomiastakin. Enää Janina ei kuitenkaan ota opiskelusta niin paljon paineita kuin pääsykokeisiin lukiessaan – onhan hän nyt sisällä lääkiksessä.
– Joskus vähän jopa toivoisin, että saisin sen saman päämäärätietoisuuden ja itsekurin kuin hakuaikana. Toisaalta minulla on nyt opiskelupaikka, ja jos joku tentti ei mene heti läpi, sen voi uusia.
Lapsiperhearkeen Janinan opiskelu on sujahtanut hyvin. Opiskelu on pääasiassa arkisin tapahtuvaa päiväopiskelua – kun Janina on koulussa, myös lapset ovat koulussa tai päiväkodissa.
– Koen, että pystyn nyt olemaan jopa paremmin lasteni kanssa läsnä kuin silloin kun tein kolmivuorotyötä sairaanhoitajana ja lähdin töihin, kun lapset aloittivat iltapuuhat.
Toisin kuin Janina nuorena haaveili, ei hän ole enää varma tuleeko hänestä lastenlääkäriä. Kiinnostavia erikoistumisaloja on valtavasti. Siitä Janina on kuitenkin varma, että hän teki oikean päätöksen ryhtyessään tavoittelemaan unelmiaan myöhemmin kuin muut.
– Se, että saa lapset, ei tarkoita sitä, että pitäisi unohtaa itsensä. On tärkeää kuunnella, miltä itsestä tuntuu ja mitä itse haluaa elämältään ja toimia sen mukaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä tavoitella omia unelmiaan, Janina päättää.
Jaa oma kokemuksesi