Kolmosvauvojen koliikki johti äidin masennukseen
Kaisa ja Samuli Takkula olivat ikionnellisia saadessaan kolmoset. Kun kaikille kolmelle vauvalle puhkesi koliikki, alkoi monen kuukauden painajainen, joka ajoi Kaisan masennukseen.
Yksi yö on jäänyt Kaisa, 37, ja Samuli Takkulan, 34, mieleen erityisen vahvasti. Heidän keskosina syntyneet kolmosvauvansa olivat viikon ikäisiä ja heillä oli nenä-mahaletkut, koska he eivät jaksaneet imeä itse.
Kaisan ja Samulin oli määrä antaa vauvoille maitoa letkujen kautta kolmen tunnin välein. Kolmikon syöttämiseen kului kerrallaan puolitoista tuntia, ja syöttöjen välissä Kaisa yritti pumpata maitoa.
Kun olisi voinut levätä, syöttökierros piti aloittaa alusta. Tuona yönä he ymmärsivät, millaista elämä kolmosten vanhempina tulisi olemaan.
Lääkäri ehdotti aborttia
– Kuten varmaan itsekin näet, täällä on kaksi sikiötä, ultraaja totesi.
Oli marraskuu 2011. Kaisa oli raskaana viikolla 12 ja ultraäänitutkimuksessa siskonsa kanssa. Samuli oli töissä.
Kaksoset! Kaisa katsahti siskoaan ja molemmat alkoivat nauraa ja itkeä.
– Hetkinen, ultraaja sanoi.
– Täällä on vielä kolmaskin!
Kaisan nauru ja itku yltyivät.
– Älä etsi enää, hän sai sanottua.
Kun Samuli kuuli uutisen, hän alkoi miettiä käytännön järjestelyjä. Pystyisikö perhe asumaan Helsingin Töölössä 50 neliön asunnossa, viidennessä kerroksessa ja talossa, jossa on pikkuinen hissi?
Kolmosvaunut Samuli tilasi Saksasta. Ruskeissa vaunuissa oli kaksi koppaa vierekkäin ja yksi niiden edessä. Samuli kasasi vaunut heti, kun ne saapuivat, mutta ne piti purkaa uudelleen. Ne eivät muuten mahtuneet ulos asunnosta.
Myös auto vaihtui 7-paikkaiseen tila-autoon. Tavalliseen henkilöautoon ei olisi mahtunut kolmea turvakaukaloa vierekkäin.
Heti ultran jälkeen lääkäri oli tehnyt Kaisalle ja Samulille selväksi, miten riskialtis kolmosraskaus on. Kahdella sikiöistä oli yhteinen istukka, joten vaarana oli, että toinen sikiöistä vie enemmän ravintoa kuin toinen. Pahimmillaan molemmat voisivat menehtyä.
– Lääkäri ehdotti, että nämä kaksoset voisi abortoida, jotta kolmannella sikiöllä olisi paremmat mahdollisuudet selviytyä, mutta siihen emme suostuneet missään nimessä, Kaisa sanoo.
Lääkäri myös varoitteli siitä, miten raskasta arki tulisi olemaan kolmosvauvojen kanssa. Kaisa ja Samuli uskoivat kuitenkin pärjäävänsä. He saivat vastaanotolta vielä nivaskan ohjeita kolmosvauvojen hoitamiseen. Paperilla homma näytti melko selkeältä.
Kolmoset syntyivät sektiolla raskausviikolla 35
Kun sana Kaisan ja Samulin kolmosraskaudesta levisi, tuntemattomiltakin ihmisiltä tuli vaate- ja lelulahjoituksia. Kolmosperheet ovat myös oikeutettuja kuuteen äitiysavustukseen, joista kolme Kaisa ja Samuli ottivat pakkauksina ja loput rahana.
Lääkärin varoituksista huolimatta raskausaika meni hyvin. Vasta raskausviikolla 34 lääkäri totesi, ettei yksi sikiöistä kasvanut tarpeeksi. Sektioaika varattiin viikon päähän.
Huhtikuun alussa, raskausviikolla 35, Kaisan kohdusta autettiin ulos yksi tyttö ja kaksi poikaa: A-vauva Onerva, B-vauva Uljas ja takaa C-vauva Aatos. Uljas ja Aatos olivat jakaneet istukan, ja identtisinä heidät erotti vain Uljaan niskassa oleva mansikkaluomi. Poikien paino oli kahden kilon hujakoilla, Onerva painoi 1,7 kiloa.
Vauvojen elämä alkoi vastasyntyneiden valvontayksikössä, jossa Samuli oli heidän kanssaan. Kaisa pääsi vauvojensa luo kunnolla vasta parin päivän kuluttua synnytyksestä. Hänet jouduttiin leikkaamaan synnytyksen jälkeen uudelleen sisäisen verenvuodon takia. Leikkaus kesti monta tuntia, kun lääkärit etsivät vuotokohtaa.
– Menetin valtavasti verta. Pelkäsin, että kuolen enkä näe lapsieni kasvavan, Kaisa muistelee.
– Minä taas en edes ymmärtänyt Kaisan tilanteen vakavuutta, koska vietin kaiken aikani lasten kanssa, Samuli sanoo.
Kaisa oli ajatellut hoitavansa vauvat itse, mutta leikkauksen takia jopa turvakaukaloiden kantaminen oli aluksi kiellettyä. Hyvin pian kävi selväksi, että heidän olisi lähdettävä sinne, missä heillä olisi tukiverkosto.
Kuukauden kuluttua synnytyksestä perhe muutti Turkuun lähelle Kaisan vanhempia ja Samulin äitiä. Päätöstä auttoi se, että Samuli sai kanttorin sijaisuuden Maskusta, Turun läheltä.
Turistit ottivat kuvia kolmosten vaunuja työntävästä äidistä
Aluksi pienikokoiset vauvat piti herättää yölläkin syömään isosta pinnasängystä, jossa he nukkuivat rinnakkain.
– Minä istuin nojatuoliin, ja Kaisa asetteli kaksi vauvaa syliini. Siihen ne syönnin päälle nukahtivat, ja yleensä torkahdin itsekin, Samuli kertoo.
Kaisa puolestaan yritti imettää yhtä vauvoista vuorollaan. Hän myös pumppasi maitoa vauvoille monta kertaa päivässä.
Aamuisin ja päivisin vauvat oli hyväntuulisia. Silloin Kaisa lorutteli ja lauloi heille. Kolmoset pötköttelivät lattialla, ja Kaisa heilutteli isoa huivia heidän päällään laulaen samalla. Vauvat potkivat villisti ja nauraa kihersivät.
Päiväuniaikaan Kaisa pakkasi koko pesueen kävelylle, koska vauvat eivät nukkuneet kuin liikkuvissa vaunuissa. Pukemistekniikka oli mietitty tarkkaan: kaikki saivat vuorotellen haalarit päälle, mutta käsineet ja pipot puettiin vasta ulko-ovella, jottei kukaan joutunut odottamaan toisten valmistumista hikisenä.
Kaisa työnteli vaunuja aluksi pitkin Aurajoen rantaa. Hän oli jättiläisvaunujensa kanssa näky, jota ei maltettu ohittaa. Turistit ottivat hänestä jopa kuvia ja jatkuvasti joku pysähtyi juttelemaan.
”Miten pärjäät kolmen vauvan kanssa?” ”Saatko nukuttua?”
Osa kysymyksistä oli todella henkilökohtaisiakin: ”Oletko ollut hedelmöityshoidossa?” ”Pystytkö imettämään?”
Vähitellen Kaisa väsyi kertomaan samoja asioita sataan kertaan. Hän vaihtoi kävelyreittinsä Turun yliopiston alueelle, jossa tuli korkeintaan sääliviä katseita. Siellä Kaisa saattoi lukea kirjaakin ihan rauhassa.
– Sellaisina päivinä, jolloin minulla oli sosiaalinen olo, menin Aurajoen rantaan, Kaisa nauraa.
Illat kuluivat itkeviä kolmosia kantaen
Samuli tuli töistä kotiin kaupan kautta. Hänellä oli usein mukana isot säkit vaippoja ja paljon äidinmaidonkorviketta. Kolmoset ottivat isänsä vastaan harvoin hyväntuulisina. Koska vauvoja piti syöttää paljon kasvun turvaamiseksi, kaikki kolme myös pulauttelivat paljon ja huusivat mahakipujaan. Illat kuluivatkin itkeviä vauvoja kanniskellen, usein kahta samanaikaisesti.
– Päällimmäinen muisto ensimmäisestä vauvakesästä on paljon itkua, Kaisa sanoo.
Muutamana päivänä viikossa kaksi kaupungin hoitajaa tuli huolehtimaan vauvoista.
– Minun ei tarvinnut kuin avata ovi hoitajille ja kertoa, milloin vauvat olivat syöneet. Sitten menin nukkumaan, Kaisa kertoo.
Kun kolmoset olivat parikuisia, Kaisalle tuli rintatulehdus. Sen jälkeen vauvat alkoivat saada rintaraivareita, ja imetys loppui siihen.
– Se oli minulle kova isku ja vaadin, että vauvat syötetään aina sylissä, Kaisa muistelee.
Synnytyksen jälkeinen masennus näkyi raivokohtauksina
Sairaalassa oli neuvottu välttämään turvakaukaloiden ja sitterien käyttöä, jotta vauvojen vatsalihakset kehittyisivät paremmin.
Kaisa otti tämän vakavasti, ja hänellä oli muitakin päähänpinttymiä. Kukaan ei saanut puhua puhelimessa lasten seurassa, ja vauvoja piti leikittää koko ajan.
Samulin ja läheisten piti jatkuvasti olla varpaisillaan Kaisan kanssa. Jos asiat eivät menneet kuten hän halusi, hän sai raivokohtauksia.
Kerran Kaisa suuttui kaupungin hoitajalle, joka tuli paikalle poikkeuksellisesti yksin. Kaisa olisi halunnut nukkua, mutta hoitaja tarvitsi hänen apuaan vauvojen hoitamisessa.
– Kyllähän tässä oletetaan, että minäkin pystyn hoitamaan nämä yksin, Kaisa muistaa karjuneensa järkyttyneelle hoitajalle.
Kaisa ja Samuli riitelivät päivittäin.
– Kaisan raivoaminen teki minut vihaiseksi. Olinhan itsekin tosi väsynyt, Samuli kertoo.
– Kohtaukseni ahdistivat minua kovasti, koska en tajunnut, mistä ne tulivat, Kaisa sanoo.
Kaisalla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus, kun kolmoset olivat 2,5-kuisia.
– Kun pidin vauvoja sylissä, he olivat mielestäni aivan ihania ja suloisia, mutta jotenkin en tuntenut syvästi mitään, Kaisa kuvailee.
Samuli ei kuitenkaan osannut epäillä Kaisalla masennusta.
– Kaisan oireet eivät olleet sellaisia, joita masennuksessa ajattelisi olevan, kuten itkeskelyä, Samuli sanoo.
Psykiatrinen apu pelasti avioliiton
Miten ihmeessä Kaisa jaksoi hoitaa ja viihdyttää vauvoja kaiken sen väsymyksen ja masennuksen keskellä?
– Kai se oli tapani selviytyä: menin eteenpäin kuin kone, vaikka olisin ollut kuinka väsynyt, Kaisa arvelee.
Raskas arki ajaa monet monikkovanhemmat eroon. Kaisan ja Samulin avioliiton pelasti se, että he pääsivät puhumaan psykiatrisen sairaanhoitajan ja lastenpsykiatrin kanssa.
Lisäksi Kaisa alkoi syödä estrogeenia ja lopetti maidon pumppaamisen. Synnytyksen jälkeen ja imettäessä äidin estrogeenitasot ovat usein matalat aiheuttaen mielialan laskua. Estrogeenihoito riitti kohentamaan Kaisan mielialaa, eikä hän tarvinnut masennuslääkkeitä.
Siinä vaiheessa, kun vauvat alkoivat hymyillä ja jokellella, Kaisan masennus hiljalleen väistyi. Puolen vuoden iässä myös vauvojen koliikki helpotti.
– Koliikkilapsen kanssa on rankkaa, mutta jos niitä on kolme, se on ihan tappoa, Kaisa sanoo.
Sumuiset muistot vauva-ajasta
Kaisa ja Samuli muistikuvat koko vauva-ajasta ovat sumuisia. Kolmosten vauvakirjoissakin on vain satunnaisia merkintöjä. Sen Kaisa ja Samuli muistavat, että kolmoset lähtivät kävelemään jo kymmenkuisina, ensimmäisenä Onerva.
– Siinä vaiheessa heiltä tuli jo jotain sanojakin, Kaisa muistelee.
Myös kolmosten nukkumaan laittaminen on jäänyt Kaisan ja Samulin mieleen, sillä se oli vilkkaiden taaperoiden kanssa yhtä hulinaa. Onerva, Uljas ja Aatos villitsivät toisiaan heittelemällä tyynyjä ja peittoja, ja etenkin pojat karkailivat sängystä.
– Usein kello lähestyi puoltayötä, eikä yksikään nukkunut, Samuli kertoo.
Uhmaikä sen sijaan meni helpommin kuin olisi voinut kuvitella. Onerva, Uljas ja Aatos uhmailivat kukin vuorollaan. Kun yksi huusi ja paiskoi tavaroita, kaksi muuta katselivat rauhallisina vieressä.
– Ehkä lapset tajusivat, että jos kaikki raivoavat samaan aikaan, äiti ei välttämättä ehdi auttamaan, Kaisa pohtii.
Toki yhteenottojakin tuli. Etenkin Aatos ja Uljas harrastivat nyrkkitappeluja, ja silloin tällöin Onervakin sai osuman. Toisen pureminen oli oiva keino, jos halusi pitää lelun itsellään.
Sitten leikit taas jatkuivat kolmistaan, kahdestaan tai yksin.
– Ikinä ei ole tarvinnut huolehtia, onko joku lapsista yksinäinen, Samuli iloitsee.
Kolmosilla on taianomainen yhteys
Kolmoset on termi, jota Kaisa ja Samuli eivät itse yleensä käytä.
– Jos yksilöllisyyttä ei tueta, ei voi löytää omaa itseään. Aatosta ja Uljasta ärsyttää, jos heidät sekoitetaan keskenään, Kaisa sanoo.
Onerva, Uljas ja Aatos ovat nyt 5-vuotiaita ja päiväkodissa samassa ryhmässä mutta eri pienryhmissä. He eivät itse ajattele olevansa erikoisia, vaikka kolmosia syntyy vuosittain vain noin kymmeneen perheeseen.
– He luulevat, että kaikki kolmilapsisten perheiden lapset ovat kolmosia, Kaisa naurahtaa.
Vanhemmat ovat huomanneet, että kolmosilla on jokin taianomainen yhteys. Jos esimerkiksi Aatosta kiukuttaa, Uljas osaa kertoa vanhemmille, mistä kiikastaa. Tai jos pojilla on meneillään jokin oma juttu, Onerva pystyy silti kertomaan, mitä he tekevät.
Kolmoset nukkuvat myös mielellään samassa huoneessa.
– Heillä on kuitenkin omat sängyt ja omat sopet, joitain omia leluja ja mahdollisuus olla yksin, Kaisa sanoo.
Tukiverkot ovat yhä tarpeen
Ilman tukiverkkoja Kaisa ja Samuli eivät olisi selvinneet kolmosten vauva-ajasta. Vieläkin lähisukulaiset ovat tärkeä apu, jos Kaisa ei esimerkiksi pääse kanttorin töistään ajoissa ja pysty hakemaan lapsia päiväkodista.
Samuli nimittäin jatkaa nyt lauluopintojaan Sibelius-Akatemiassa ja asuu viikot Helsingissä.
Vaikka elämä sujuu tällä hetkellä mukavasti, perheen lapsiluku on täynnä.
Silti Kaisan on pakko myöntää, että välillä vauvan nähdessään hänet valtaa haikeus.
– Olisihan sellainen nyytti ihana, hän sanoo.
–Tai vaikka tulisi kolmoset, olisi se silti helpompaa, koska osaisin ottaa niin paljon rennommin.
Juttu on julkaistu Kaksplussassa 4/17.
Lue myös:
Kolmosten äiti: ”On ihanaa saada monta lasta kerralla”
Lukijan tarina: Kolmoset pistivät arjen uusiksi
5 asiaa, jotka vain kaksosten vanhemmat ymmärtävät
Jaa oma kokemuksesi