Tositarina: Kun myöhäinen raskaudenkeskeytys oli ainoa ratkaisu
Kaksi vuotta sitten Sanna ja Jari joutuivat päättämään vakavasti sairaan esikoisensa elämän lopettamisesta ja pohtimaan, olisiko myöhäinen raskaudenkeskeytys ainoa vaihtoehto. Vuosi sitten alkoi uusi raskaus.
Hetkinen, täällä ei ole kaikki kunnossa.
Lääkäri piti ultraäänilaitetta Sanna Laineen vatsan päällä ja tuijotti monitoria.
Oli lokakuun 22. päivä vuonna 2012. Sanna ja hänen miehensä Jari Kohonen olivat tulleet Hämeenlinnasta Tampereelle 16. raskausviikon lapsivesitutkimukseen, mutta ensin ultrattiin.
Täällä ei ole kaikki kunnossa.
Näihin sanoihin päättyi Sannan ja Jarin onnellinen odotus. Vauvan piti olla ensimmäinen yhteinen 17- ja 9-vuotiaiden poikien äidille ja 6-vuotiaan pojan isälle.
– En voinut uskoa, että juuri meille sanottiin ne sanat, joita kaikki pelkäävät. Ajattelin, että herättäkää minut tästä painajaisesta.
Mutta painajainen ei loppunut. Se oli vasta alussa.
Tuhoava uretraläppä
Jari näki ultrakuvasta heti, että asiat olivat huonosti.
– Vauva oli jotenkin luonnottoman turvonnut, ja maha oli yksi iso musta pallo.
Ultrattiin lisää, sen päivän aikana yhteensä neljä kertaa.
Mustuus johtui virtsasta, joka ei päässyt virtsarakosta pois. Syynä oli pieni uretraläppä virtsaputkessa. Munuaiset olivat jo vaurioituneet pysyvästi. Lapsivesi oli melkein lopussa, ja sikiöllä oli kampurajalat. Siksi vauvan keuhkot eivät mahtuisi kehittymään, ja ilman keuhkoja vauva ei eläisi minuuttiakaan kohdun ulkopuolella.
Mutta vauvan sydän löi yhä. Lääkäri löysi vahvan sykkeen.
– En olisi voinut kuvitella, että joskus toivoisin luonnollista keskenmenoa. Nyt toivoin, Sanna kertoo.
Erikoislupa aborttiin
Lääkäri lähetti Jarin ja Sannan kotiin tekemään päätöksen. Keskeyttääkö raskaus heti vai synnyttääkö huhtikuussa vauva, joka eläisi vain hetken.
Viikon päästä ultrattiin vielä kerran. Ultrauspäivät olivat aina maanantaisin, Jari ja Sanna alkoivat kutsua niitä mustiksi maanantaiksi.
Sinä maanantaina he vielä toivoivat ihmettä. Jospa sittenkin oli nähty väärin.
Ei ollut. Lapsivesi oli jo aivan lopussa, mutta vauva sinnitteli yhä. Lääkäri auttoi Sannaa ja Jaria täyttämään Valviralle anomuksen raskauden keskeyttämistä varten.
Mukaansa pari sai pillerin, jonka voisi ottaa heti luvan saamisen jälkeen.
Erikoislupa tuli 30.10.2012. Samana päivänä Sanna istui keittiönpöydän ääreen, kaatoi itselleen lasillisen vettä ja nielaisi mifepristonipillerin, joka lopetti keltarauhashormonin vaikutuksen kohdussa ja sen myötä sikiön elintoiminnot.
Yhtenä päivänä iloita uudesta elämästä, toisena päivänä tehdä päätös sen lopettamisesta.
– Sitä pahempaa hetkeä ei vanhemmalle voi tulla, Jari sanoo.
Silti Sanna ja Jari eivät epäröineet hetkeäkään. Kukaan ei voinut tietää, kuinka paljon pieni jo kärsi kohdussa.
Vanhemmat eivät halunneet pitkittää kärsimystä.
Synnytyspäiväksi sovittiin 1. marraskuuta.
Jäähyväiset
Minkä takia tämä pitää synnyttää. Miksi ne eivät voi vain leikata, Sanna ajatteli vielä synnytyshuoneessa.
Onneksi Sanna ja Jari eivät sentään joutuneet synnytysosastolle, vaan naistentautien puolelle.
Sikiön sydän ei enää lyönyt. Sanna oli saanut synnytyksen käynnistävää lääkettä. Kivunlievityksessä ei säästelty.
Silti supistukset polttivat, repivät ja saivat vaikeroimaan ihan yhtä paljon kuin 10 vuotta sitten, kun Sanna oli synnyttänyt viimeksi.
Sannalla ja Jarilla oli kaksi hoitajaa apuna. Kumpikaan heistä ei ollut huoneessa, kun Sannalle tuli yhtäkkiä kova paine alapäähän. Hän nojasi etukenossa sänkyyn ja huusi Jaria.
– Voihkin Jarille, että mulla on kauhea kakkahätä, auta mut vessaan. Miten minä, synnyttäneenä naisena, en tajunnut.
Vauva syntyi Sannan pikkuhousuihin.
Hoitajat ehtivät paikalle ja auttoivat Sannan makuulle. He riisuivat housut ja tekivät varoen, hellästi työnsä. He kysyivät, haluavatko vanhemmat nähdä. Halusivat he.
Pieni Kaapo Valtteri, joka syntyi kuolleena, ojennettiin vanhemmille siistittynä, pienellä vuoteella, joka oli oikeasti valkoisella paperilla vuorattu kaarimalja.
15 senttiä, 250 grammaa.
Tietokoneella ovat tallessa kuvat Kaaposta. Iho on punainen, pää vielä iso suhteessa vartaloon ja silmät vain kaksi pyöreää alkua. Korvat, kädet, jalat ja pippeli – se kaikki oli jo olemassa.
– Hänellä oli mielettömän pitkät sormet ja ihan samanmalliset hartiat kuin isällään, Sanna sanoo.
Vanhemmat saivat olla vauvansa kanssa niin pitkään kuin halusivat.
– Silloin tajusin, miten hyvä oli, että koin synnytyksen ja jäähyväisten hetken. Ja näin Kaapon. Se auttoi ymmärtämään ja käsittelemään surua.
Kun vanhemmat olivat valmiit, hoitajat hakivat Kaapon ja toivat hänet takaisin kenkälaatikon kokoisessa valkoisessa pahvilaatikossa.
Sitten Kaapon ruumis jätettiin yliopistosairaalaan tutkittavaksi.
Pimeyden lohtu
Kolme päivää sairauslomaa. Sen verran Sannalle olisi myönnetty synnytyksen jälkeen. Tai abortiksihan se lääkärintodistuksessa nimettiin.
– Sanoin heti, etten pysty menemään maanantaina nostelemaan mummoja, lähihoitajana työskentelevä Sanna kertoo.
Jälkeenpäin tuli sairauslomaa viikoksi, ja työterveyshuollosta vielä viikoksi, syyksi kirjattiin pitkittynyt stressireaktio. Jari, yrittäjä, pystyi pitämään vapaata vain muutamia päiviä. Ja arkea oli pakko jatkaa: pakata lapsille koulureput, laittaa makaronilaatikko uuniin, lakaista pihatieltä lumet.
Isänpäivä vietettiin hiljaisesti, jouluvalmisteluja ei juuri tehty.
Yritettiin ymmärtää, mitä oikein oli tapahtunut. Uretra-läppä on kuin negatiivinen lottovoitto. Niitä on Suomessa vain viitisen vuodessa.
Marraskuun lopussa oli sairaalassa Kaapon siunaustilaisuus. Sitten ruumis tuhkattiin.
Kaapon tuhkat siroteltiin Jarin kotikaupungin Riihimäen hautausmaan muistolehtoon. Yksinkertaisessa hautakivessä on vain nimi ja syntymä- ja kuolinvuosi, 2012. On tärkeää, että on joku paikka, jossa muistaa Kaapoa.
– Onneksi oli vuoden pimein aika. Oli helpompaa surra, kun ympärillä ei riekuttu, Sanna sanoo.
Mutta vielä piti elää sekin huhtikuinen päivä, joka olisi ollut Kaapon laskettu aika.
Pihapiiriin syntyi samassa kuussa kaksi vauvaa.
Kun äidit istuivat pihalla toukokuun lämmössä ja vauvat pötköttelivät vilteillä, Sanna ei voinut mitään katkeruudelle.
Minunkin pitäisi olla tuossa. Ja Kaapon.
Sanna ja Jari matkustelivat ja istuivat iltaa ystävien kanssa lasten ollessa toisilla vanhemmillaan.
”Yrittäkää vielä uutta vauvaa”, lääkäri oli kehottanut. ”Sille ei ole mitään estettä.”
– Se tuntui oikeastaan aika hyvältä. Että muut uskoivat mahdollisuuksiimme.
Sanna asetti kuitenkin itse takarajaksi elokuun.
– Ajattelin, että yli 43-vuotias äiti en halua olla.
Elokuussa tulivat kuukautiset. Eletään sitten aikuisten laatuaikaa, Sanna ja Jari sopivat. Nautitaan toisistamme, ja näistä lapsista, jotka meillä jo on.
He alkoivat taas käyttää ehkäisyä.
Onnellinen vahinko
Sannan kuukautiset olivat olleet Kaapon synnytyksen jälkeen epäsäännölliset, joten hän ei ihmetellyt, kun niitä ei lokakuussa 2013 kuulunutkaan.
Ihmettelyn aika tuli vasta jatkuvan pissahädän, väsymyksen ja selkäsäryn myötä. Varmaan munuaisten vajaatoiminta. Pitääkö tässä nyt kuitenkin vielä tehdä raskaustesti ennen lääkäriaikaa, Sanna mietti.
Hän teki, ja tikkuun piirtyi kaksi mustaa viivaa.
Tässä on joku virhe, Sanna sanoi Jarille.
Katso nyt mitä tämä näyttää.
Raskaana, luki Jari paketista. Tämän enempää raskaana ei ihminen voi olla!
Jaria naurattaa tilanne vieläkin:
– Jotkut lapsethan syntyvät kierukka päässä, mutta me arvelimme, että tämä vauva varmaan syntyy kortsu päässä!
Ei niin, että raskaudesta olisi kauheasti vitsailtu. Kyllä se oli pelon aikaa, Jari myöntää.
Lasketuksi ajaksikin määriteltiin kesäkuun 13. päivä perjantai.
No, ei sentään maanantai.
11. raskausviikolla Sanna oli töissä, kun hän tunsi, että housuihin hulahti jotain lämmintä ja märkää. Hän juoksi vessaan, ja verta tuli tulvimalla. Sanna oli näkevinään veriklönttien seassa sikiön ja napanuorankin.
– Nyt tämäkin meni sitten kesken, Sanna itki työkaverilleen.
Poika ja pissakaari
Lääkäri, ultraäänilaite ja katse monitorissa. Mutta nyt sanat olivat toiset.
– Eipä vielä heitetä kirvestä kaivoon. Täällähän tämä näyttää olevan. Hyvin lyö sydän. Vahva syke!
Vieläkään ei tiedetä, mikä aiheutti Sannalle massiivisen verenvuodon. Ehkä se oli kaksonen. Joka tapauksessa yksi vauva jatkoi kasvuaan. Se potki, pissasi ja kasvoi Sannan kohdussa.
Sillä oli kaikki hyvin, koko raskauden ajan. Kesäkuun neljännen päivän aamuna syntyi suunnitellulla sektiolla Eemil, 3260 grammaa ja 46 senttiä.
Isänsä näköinen Eemil, joka hurmaa ohikulkijat lautasen kokoisilla silmillään. Eemil, joka on nostanut äitinsä rinnat kivistäviksi maidosta. Eemil, joka nukkuu hyvin ja on muutenkin erityisen iloinen ja tyytyväinen vauva.
Eemil Jimi Matias, jolle veljet keksivät nimen.
Puklaaja, haisuhousu, ukkeli, joka pissaa komeassa kaaressa.
Silloin äiti ja isä itkevät ilosta.
Kommentit (5)
Ikävä kyllä näitä tragedioita käytetään surutta hyväksi aivan toisen kaliiberin syistä tehtäviå abortteja puolustettaessa. En myöskään ole varma siitä, että kuolema vanhempien kohtuun tappamana on parempi vaihtoehto kuin luonnollinen kuolema vanhempien sylissä, siis lapselle itselleen. Virhediagnoosejakin tapahtuu, ja täysin toivoa vailla olleita tapauksia syntyykin täysin terveinä. Tähdennän, että en syyllistä perheitä. Abortti lääketieteellisenä toimenpiteenä on myyty meille niin tehokkaasti, että tavallisen ihmisen speksit kyseenalaistaa se on todella minimaaliset.
Saman kokeneena voin samaistua tunteeseen.vedetön kohtu. Koskaan ei selvinnyt miksi niin kävi.tänään viimeeksi puhuimme miehen kanssa pojastamme. Jolla oli isänsä korvat ja äitinsä leuka. Kämmenet olivat peukalon kynnen kokoiset <3
Samanlaisen kokemuksen käyneenä tuli täysin samanlaiset ajatukset mieleen. Myös se, miten seuraavissa raskauksissa pystyi nauttimaan vasta puolen välin jälkeen. Nyt odotan kolmatta ja raskaus on viimeisellä kolmanneksella.
Itse en halunnut nähdä pientä epämuodostunutta tyttöäni, jotenkin suojelin itseäni, vaikka jälkeenpäin miettinyt, olisiko sittenkin ollut tärkeä nähdä pieni. Muistoja minulla ja miehelläni ei ole mitään hänestä, vain ultraäänikuvat omalla verkkokalvolla.
Onnea vanhemmille ihanasta pojasta! Nautitaan meidän terveistä lapsista ja iloitaan niistä joka päivä.
Onnea vanhemmille!
TUli niin itku myötätunnosta kuin ilostakin lopussa tätä lukiessa.