”Nyt hiljaa ja omaan huoneeseen!” – ojensin taaperoani, vaikka vannoin, etten käyttäisi tätä sanontaa vanhempana
Jos jotain arki kahden pienen lapsen kanssa on opettanut niin sen, että olen hauska, lempeä ja tunnetaitoinen kasvattaja – mutta rajansa kaikella, kirjoittaa Saana Sjöbolm-Hasselbatt.
Heittäytymistä, kyyneleitä ja kuorossa kinuamista – perhearkemme ei onneksi ole vain tätä, mutta tietyt tilanteet tuntuvat päällä ollessaan jatkuvan loputtomasti.
”Vanhemman tehtävä on huolehtia lapsesta vastaamalla lapsen fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin perustarpeisiin”, tiivistetään Mieli ry:n artikkelissa. Jos vanhemmuudesta järjestettäisiin arvokisat tällä määritelmällä, saisin heittämällä kultaa. Mutta silloin, kun kiire ja kiukuttelu valtaavat kodin, en usko että sijoittuisin edes semifinaaliin.
Esikoisen odottajia ohjeistetaan neuvolassa pohtimaan, minkälaiseksi vanhemmaksi haluaa itse tulla. Mitkä arvot tai asiat ovat minulle tärkeitä, entä millainen vanhempi en ainakaan halua olla?
En ainakaan huutava ja huonoa esimerkkiä näyttävä, ajattelin itse vielä raskaana ollessani ja vauvavuoden aikana. Mutta kuinkas on välillä käynytkään kahta tunteikasta ja vastaan laittavaa taaperoa kasvattaessani.
Ja kun pinna palaa, jotkin omasta lapsuudesta tutut kasvatustavat, kuten äänen korottaminen ja tiettyjen sanontojen käyttäminen, tuntuvat nousevan esiin kuin lihasmuistista. Enkä varmasti ole yksin.
Tekeekö vanhemmuus meistä vanhempiemme kaltaisia?
Vaikka kuinka haluaisimme olla aiempaa lempeämpi ja tunnetaitoisempi sukupolvi, on joskus vaikeaa toimia tavalla, mistä ei ole jäänyt lihasmuistiin oman lapsuuden jättämää tallennetta. Sitä kun tulee kuitenkin joiltain osin hämmentävän samanlaiseksi vanhempiensa kanssa, vaikka kuinka teininä vannoi toimivansa omien lasten kanssa toisin.
Itse onnistuin esimerkiksi välttelemään ”Koska minä sanon niin” ja ”Mene omaan huoneeseesi” -tokaisuja jopa vajaat kolme vuotta, mikä saavutus!
Asiantuntijoiden mukaan on kuitenkin iso merkitys, moittiiko lapselle ääntä korottaessaan tämän käyttäytymistä vai lasta itseään. Huh – olen nimenomaan huutanut lapselle vain varoittaakseni vaarasta tai kieltääkseni satuttamasta tai hajottamasta jotain. En ikinä sanoisi lapsistani mitään pahaa, hehän ovat vastaan panemisesta huolimatta täydellisiä. Ehkä siis toiminkin kohtuullisesti?
Jokainen räjähtää joskus
Olen jutellut muiden pienten lasten vanhempien kesken paljon siitä, miten oma vanhemmuus alkaa nostaa päätään oikeasti vasta vauva-ajan jälkeen. Pienestä ja viattomasta ihmisen alusta vain huolehtii päivästä ja pitkästä yöstä toiseen ilman, että vanhemmuuden syvempiä teemoja tulee vielä ajateltua sen enempää.
Kun 3-vuotias sanoo tai tekee toiselle jotain pahaa tarkoituksella, on aikuinenkin joskus omien tunnetaitojensa kanssa kuin tikittävä aikapommi. Jos jotain arki kahden pienen lapsen kanssa on opettanut niin sen, että olen hauska, lempeä ja tunnetaitoinen kasvattaja, mutta rajansa kaikella.
Jokainen räjähtää joskus, mutta ainakin minä koen maltin menettämisestä valtavia omantunnon tuskia vielä pitkään tilanteen jälkeenkin. Päässä pyörivät faktat siitä, miten lapselle huutaminen voi olla yhtä vahingoittavaa kuin fyysinen väkivalta – se voi esimerkiksi tehdä kolauksen lapsen itsetuntoon, empatiakykyyn ja kiintymyssuhteeseen vanhemman kanssa. Apua.
Onneksi äitiryhmissä, somessa ja netissä on kuitenkin hyvästä vanhemmuudesta stressaaville tarjolla paljon myös lohduttavaa tietoa: emme ole huonoja, vaikka kaikki tilanteet eivät omien arvojen mukaan aina hoituisikaan.
Vanhemmuus on vaativampaa kuin koskaan aiemmin
Tiedetään, että suomalaisvanhemmat ovat maailman uupuneimpien joukossa. Se ei ole mikään ihme, kun miettii, kuinka paljon vanhemmuuden vaatimukset ovat kasvaneet vain muutamien vuosikymmenten aikana.
Nykypäivänä vain yksi rooli, kuten äitiys, ei riitä: vanhemman lisäksi on oltava myös toimintaterapeutti tai vähintään seremoniamestari ohjatakseen lasta kehittäviin leikkeihin, menestyvä uraohjus näyttääkseen hyvää esimerkkiä ja mahdollistaakseen kalliita harrastuksia sekä turvaistuin- ja paljasjalkakenkäekspertti tarjotakseen turvallisen ja kehittävän kasvun.
Vanhemmuus on kuin asiantuntijatehtävä. Kun kaikki maailman tieto hyvistä kasvatusvalinnoista on saavutettavissamme, on valtava paine toimia kaikessa oikein. Puhumattakaan siitä, miten paljon ymmärrys lasten ja nuorten pahoinvoinnista lisää taakkaa.
Armoa milleniaalivanhemmille
Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan me milleniaalivanhemmat painotamme kasvatuksessa edeltävää sukupolvea enemmän avoimuutta, mielenterveyttä ja lempeää vanhemmuutta. Siis siitäkin huolimatta, että sama tutkimus osoitti, että lähes puolet meistä kokevat olevansa loppuun palaneita.
Nykymaailmassa, jossa kaikki mahdollinen tieto hyvästä – ja huonosta – vanhemmuudesta on vain muutaman klikkauksen ulottuvilla, kehotan muita itseni joukossa keskittymään siihen, mitä onkaan riittävän hyvä vanhemmuus. Asetamme itsemme kilpailuun täydellisestä vanhemmuudesta aivan turhaan.
Haluan uskoa, että en pilaa lasteni elämää, vaikka otan itselleni joskus aikalisän toisessa huoneessa ennen kuin jaksan jatkaa lapsen lohduttamista lempeällä äänensävyllä. Enkä silloinkaan, jos pinna joskus katkeaa ja korotan ääntäni. Eihän minulla ole mitään koulutusta vanhemmuuteen, vaan kasvan ja kehityn vanhempana jatkuvasti lasteni myötä.
Suosittelen kaikkia läpikäymään huonon päivän päätteeksi MLL:n listan riittävän hyvästä vanhemmuudesta ja taputtamaan itseään olkapäälle jokaisesta täyttämästään kohdasta. Vaikka et ollut tänään ehkä parhaimmillasi, teit silti parhaasi. Käsittele, kehity ja kokeile uudestaan.
Todennäköisesti me lapsiamme maailman eniten rakastavat vanhemmat teemme kuitenkin ihan hyvää työtä, ja lapsemme arvostavat kasvatustapojamme viimeistään itse vanhemmiksi tultuaan.
Kiitos äiti ja iskä.
Jaa oma kokemuksesi