Luopumiseen liitty kummallista surua. Se tulee pala palalta, eikä sitä voi kiinnittää mihinkään konkreettiseen. Kuukautisten alettua tulee tiuskittua kaikille asiaan kuulumattomille vastaantulijoille. Saatan olla vihainen naapurin rouvalle vain siksi, että hän on minua kymmenen vuotta nuorempi ja saisi vielä lapsia jos vain haluaisi - en tiedä, haluaako hän vai ei, mutta se ei ole tässä ratkaisevaa. Tavallaan suru tuntuu luvattomaltakin, koska lapsia kuitenkin on ja he kaiken lisäksi voivat hyvin.
Eilen illalla se löytyi: kohde alakulolle. Iloisina olemme siirtäneet kaksivuotiasta kuopusta nuorisosänkyyn. Mies on nakutellut sängynpaloja yhteen, ja minä olen puolestani ommellut patjaan uutta huppua. Itse sängynvaihtaja on ylpeä saavutuksestaan. Puolen tunnin kiehnäämisen jälkeen uni tuli hyvin tyttöjen huoneessa, ja sitä jatkui aamuun asti.
Mutta äiti sitten. Meni tavalliseen tapaan illalla makuuhuoneeseen ja katsahti tyhjään pinnasänkyyn. Siihen valkoiseen rotiskoon, joka aikanaan ostettiin esikoiselle ja jossa he kaikki kuusi ovat sittemmin vuorollaan nukkuneet. Malli on jo vanhentunut, ja pienet maitohampaat ovat nukkumista vastaan protestoidessaan kalunneet ylärimasta maalin. Siihen sänkyyn liittyy monta muistoa, enimmäkseen niitä kaikkein kultaisimpia (tiedättehän nukkuvat lapset...).
Aikaisemmin lasten siirtyminen pinnasängystä isojen sänkyyn on sujunut muun tohinan keskellä. Vauvansänky on siirretty varastoon odottamaan tulevaa käyttöä, joka siinä vaiheessa on jo ilmoittanutkin itsestään. Mielen on täyttänyt ilo lapsen kasvusta ja ilo uuden pienokaisen odotuksesta.
Eilen tajusin ensimmäistä kertaa, että sänkyä on tuskin enää tarvis varastoida. Seuraava osoite taitaa olla kierrätyskeskus. Se kouraisi sydäntä, enkä vieläkään pysty ajattelemaan asiaa itkemättä. Mies ei ymmärrä tätä surua, ja tuskin kukaan muukaan. Näytän varmaan tyhmältä ja itsekkäältä ihmiseltä, joka ei ymmärrä, että elämä parhaimmillaankin on rajallista. Oikeasti tunnen kuitenkin olevani laulaja, jolta juuri meni ääni. Tai Marja-Leena Kirvesniemi, joka pakkailee tarpeettomiksi käyneitä suksiaan ullakolle.
Aurinko on tänään piristänyt oloani, ja olen pikku hiljaa ymmärtämässä, että tämä on niitä suruja, joilla on tarkoitus. Ainakin se, että minun on tilanne hyväksyttävä ja olosuhteisiin alistuttava. Toivoakaan en vielä ole saanut häädetyksi. Sen verran aion saada aikaiseksi, että alan joka tapauksessa laihduttaa, vaikka ei neuvolan vaakaa enää tarvitsisikaan pelätä.
Kiitos kun taas jaksoitte kuunnella.
Eilen illalla se löytyi: kohde alakulolle. Iloisina olemme siirtäneet kaksivuotiasta kuopusta nuorisosänkyyn. Mies on nakutellut sängynpaloja yhteen, ja minä olen puolestani ommellut patjaan uutta huppua. Itse sängynvaihtaja on ylpeä saavutuksestaan. Puolen tunnin kiehnäämisen jälkeen uni tuli hyvin tyttöjen huoneessa, ja sitä jatkui aamuun asti.
Mutta äiti sitten. Meni tavalliseen tapaan illalla makuuhuoneeseen ja katsahti tyhjään pinnasänkyyn. Siihen valkoiseen rotiskoon, joka aikanaan ostettiin esikoiselle ja jossa he kaikki kuusi ovat sittemmin vuorollaan nukkuneet. Malli on jo vanhentunut, ja pienet maitohampaat ovat nukkumista vastaan protestoidessaan kalunneet ylärimasta maalin. Siihen sänkyyn liittyy monta muistoa, enimmäkseen niitä kaikkein kultaisimpia (tiedättehän nukkuvat lapset...).
Aikaisemmin lasten siirtyminen pinnasängystä isojen sänkyyn on sujunut muun tohinan keskellä. Vauvansänky on siirretty varastoon odottamaan tulevaa käyttöä, joka siinä vaiheessa on jo ilmoittanutkin itsestään. Mielen on täyttänyt ilo lapsen kasvusta ja ilo uuden pienokaisen odotuksesta.
Eilen tajusin ensimmäistä kertaa, että sänkyä on tuskin enää tarvis varastoida. Seuraava osoite taitaa olla kierrätyskeskus. Se kouraisi sydäntä, enkä vieläkään pysty ajattelemaan asiaa itkemättä. Mies ei ymmärrä tätä surua, ja tuskin kukaan muukaan. Näytän varmaan tyhmältä ja itsekkäältä ihmiseltä, joka ei ymmärrä, että elämä parhaimmillaankin on rajallista. Oikeasti tunnen kuitenkin olevani laulaja, jolta juuri meni ääni. Tai Marja-Leena Kirvesniemi, joka pakkailee tarpeettomiksi käyneitä suksiaan ullakolle.
Aurinko on tänään piristänyt oloani, ja olen pikku hiljaa ymmärtämässä, että tämä on niitä suruja, joilla on tarkoitus. Ainakin se, että minun on tilanne hyväksyttävä ja olosuhteisiin alistuttava. Toivoakaan en vielä ole saanut häädetyksi. Sen verran aion saada aikaiseksi, että alan joka tapauksessa laihduttaa, vaikka ei neuvolan vaakaa enää tarvitsisikaan pelätä.
Kiitos kun taas jaksoitte kuunnella.
