"Heidi"
Olen aloittanut aktiivisen liikunnan. Nyt kun lapset ovat jo sen verran isoja, koululaisia, pystyn taas harrastamaan liikkuntaa. En kymmeneen vuoteen päässyt lenkille, mutta kun vaunujen kanssa. Tai sitten siten että kaksi apupöyräistä oli mukana, sitä en voi oikeaksi lenkiksi edes sanoa. En pystynyt kotona tekemään kotijumpaa koska lapset roikkuivat niskassa jos yritin. Venyttele siinä sitten tai nosta käsipainoja kun pääläsi hypitään. Oven kiinni lukitseminenkaan ei auttanut, kun huusivat ja hakkasivat ovea ja itkivät, vaikka isänsä oli olohuoneessa. Kuntosalille en koskaan päässyt, ehtinyt, kun piti olla aina lasten kanssa.
Olen nyt vuodessa saanut upean vartalon. Karistanut liikakilot ja saanut sopusuhtaiset lihakset joka puolelle. Tunnen itseni tosi nuoreksi ja jaksan rankimmissakin kuntoryhmissä vetää tunnin treenin vetäjän tahtiin.
Ongelma on että mieheni ei sultata tätä. Hän nalkuttaa minulle jatkuvasti siitä että minulla on omaa aikaa. En enää jaksa kuunnellta sitä. Hän jankuttaa myös siitä, jos käyn lenkillä ja nostelen nyt käsipainoja kotona. Hän on vihainen siitäkin että minulla on kotona kuntolaitteita ja nalkuttaa niistä.
Pääsen siis nyt jo lenkille yksin kun lapset ovat sen verran isoja. Pääsen myös nyt pari kertaa viikossa myös ryhmäliikuntaan. Lisäksi olen hankkinut kotiin kuntopyörän, pallon, stepperin, painoja ja muutamia muita välineitä, jotka ovat odottaneet tätä aikaa että saisin oikeasti sen rauhan että pystyisin niitä käyttämään.
Jos kuntoilen kotona, siitäkin mies siis motkottaa että: huomaatko että sinulla on omaa aikaa. Kyse ei ole pekästään siitä että olisin parina iltana tunnin poissa kotoa.
Mies itse käy joka viikko yön yli saunomassa kavereittensa kanssa, kaljamaha kasvaa vaikka käyvät ennen saunailtaa lenkillä. Mies on myös työn ohella opiskellut kun lapset olivat pieniä. Hän ei siis ollut koskaan kotona eikä paikalla parin vuoden aikana mikä opiskelu työn ohella kesti. Olin parin vuotta käytännössä yksinhuoltaja.
Mies myös viettää joka kesä yhden kuukauden vapaalla, kun olen lomalla lasten kanssa mummolassa.
En ymmärrä hänen katkeruuttaan urheiluani kohtaan. Olen todella motivoitunut ja onnistunut järjestämään niin että voin kahden salikerran lisäksi harrastaa urheiluani kotona kolmena iltana viikossa. Toki samalla hoidan lapset, mutta nyt siis he ovat jo sen verran isoja että saan kuntoilla. Lukevat vaikka akuja viereisellä sohvalla.
Miehen katkeruus ja viha urheiluani kohtaan on käsittämätöntä. Olen saanut upean vartalon, jota hän kyllä ihailee. Saan paljon ihailua myös salilla pukuhuoneessa, mikä on motivoivaa. Mutta kauanko sitä jaksaa yrittää pitää huolta itsestään jos mies vain koko ajan marmattaa, valittaa ja yrittää vetää mattoa jalkojen alta?
Kohtalotoverieta?
Olen nyt vuodessa saanut upean vartalon. Karistanut liikakilot ja saanut sopusuhtaiset lihakset joka puolelle. Tunnen itseni tosi nuoreksi ja jaksan rankimmissakin kuntoryhmissä vetää tunnin treenin vetäjän tahtiin.
Ongelma on että mieheni ei sultata tätä. Hän nalkuttaa minulle jatkuvasti siitä että minulla on omaa aikaa. En enää jaksa kuunnellta sitä. Hän jankuttaa myös siitä, jos käyn lenkillä ja nostelen nyt käsipainoja kotona. Hän on vihainen siitäkin että minulla on kotona kuntolaitteita ja nalkuttaa niistä.
Pääsen siis nyt jo lenkille yksin kun lapset ovat sen verran isoja. Pääsen myös nyt pari kertaa viikossa myös ryhmäliikuntaan. Lisäksi olen hankkinut kotiin kuntopyörän, pallon, stepperin, painoja ja muutamia muita välineitä, jotka ovat odottaneet tätä aikaa että saisin oikeasti sen rauhan että pystyisin niitä käyttämään.
Jos kuntoilen kotona, siitäkin mies siis motkottaa että: huomaatko että sinulla on omaa aikaa. Kyse ei ole pekästään siitä että olisin parina iltana tunnin poissa kotoa.
Mies itse käy joka viikko yön yli saunomassa kavereittensa kanssa, kaljamaha kasvaa vaikka käyvät ennen saunailtaa lenkillä. Mies on myös työn ohella opiskellut kun lapset olivat pieniä. Hän ei siis ollut koskaan kotona eikä paikalla parin vuoden aikana mikä opiskelu työn ohella kesti. Olin parin vuotta käytännössä yksinhuoltaja.
Mies myös viettää joka kesä yhden kuukauden vapaalla, kun olen lomalla lasten kanssa mummolassa.
En ymmärrä hänen katkeruuttaan urheiluani kohtaan. Olen todella motivoitunut ja onnistunut järjestämään niin että voin kahden salikerran lisäksi harrastaa urheiluani kotona kolmena iltana viikossa. Toki samalla hoidan lapset, mutta nyt siis he ovat jo sen verran isoja että saan kuntoilla. Lukevat vaikka akuja viereisellä sohvalla.
Miehen katkeruus ja viha urheiluani kohtaan on käsittämätöntä. Olen saanut upean vartalon, jota hän kyllä ihailee. Saan paljon ihailua myös salilla pukuhuoneessa, mikä on motivoivaa. Mutta kauanko sitä jaksaa yrittää pitää huolta itsestään jos mies vain koko ajan marmattaa, valittaa ja yrittää vetää mattoa jalkojen alta?
Kohtalotoverieta?