Ei tämä kotiäitiys sovi mulle

Esikoisen kanssa kotonaolo oli aika hirveää. Vauvalla oli eka koliikki, sitten se nukkui max tunnin pätkissä koko ekan vuoden ja oli todella huomionkipeä muutenkin. Olin aivan loppu, yksinäinen, kaikki tuntui niin vaikealta ja raskaalta. Lapsi meni pph:lle hoitoon 1v 2kk iässä.

Tokan kanssa oli ihan erilaista, kun seurana mulla oli myös 3v esikoinen. Käytiin tosi ahkerasti leikkipuistoissa ja avoimessa päiväkodissa, esikoinen oli kerhossa 2krt viikossa. Myös kuopus nukkui huonosti, mutta oli sentään päivisin hyvän tuulinen.

Oli aktiivisempi hommaamaan itselleni ns. äitikavereita ja sitkeesti vaan lähdettiin joka ikinen päivä johonkin puistoon tai kerhoon missä nähtiin muita lapsia ja aikuisia. Se oli paljon mukavampaa aikaa. Ja kahden lapsen kanssa ei käynyt aika pitkäksi!

Silti olin ihan valmis menemään takaisin töihin kun nuorempi on nyt 1,5v. Mutta teen tosi lyhyttä viikkoa vielä puoli vuotta, että ehdin myös viettää aikaa lasten kanssa.

 

Oletpa sitten oikein fiksu, kun et osannut etukäteen laskeskella, että älylliset toimintosi lakkaavat kun saat lapsia Ja lapsen etu ei koskaan ole se, että hänet viedään hoitopaikkaan noin yksivuotiaana. Sen tietää jokaikinen hoitoalalla oleva! Miksi ette ota asioista selvää, ennen kuin teette lapsia.

Palaan tosiaan töihin, mutta lapsi ei mene hoitoon. Isänsä jatkaa vuorollaan tämän kanssa kotona 2,5 vuoden ikään asti. Minulla työt alkavat lapsen ollessa n. 1v 4kk.

 

Mukavaa että aloitukseni on herättänyt keskustelua Kiitos tuesta ja omien kokemuksien jakamisesta. Tämän kevään koulunkäynti tarkoittaa 5 viikkoa luentoja. Kesällä teen mahdollisesti lyhyen harjoittelun jolloin lapsia hoitaa isä. Syksyllä aion palata kouluun ja silloin isä pitää isäkuukauden ja todennäköisesti äitini jatkaa hoitajana jonkin aikaa. Isä jäisi kyllä muuten erittäin mielellään hoitovapaalle mutta taloudellisesti se ei ole mahdollista. En koe olevani huono äiti vaikka teenkin asioita toisit kuin useimmat. Kun minä voin hyvin, myös lapseni voivat Täytyy alkaa nyt aktivoitumaan ja käymään jossain kerhossa lasten kanssa niin ei tarvi kökkiä kotona ja pyöriä ympyrää Ap

 

Niin juuri!

Nykyään kansaa valistetaan, siitä mitä kaikkea vastatuulta (ponnistusta) elämässä voi tulla. Opetetaan termit ja käyttäytymismallit asiaan kuin asiaan. Eli seuraa vain tätä roolia ja tulet onnelliseksi.

Mulla oli ihan yhtä lailla "pää hajota" kun muillakin (useamman lapsen äiti olen, akateeminen, luova, innostunut, vaihtelunhaluinen, aktiivinen), mutta keksin sitten muita ratkaisuja kuin lähteä töihin. Katsos kun ongelmasi ei ole se, ettet saa olla muitten naisten kanssa leikkimässä uraa, vaan todellinen ongelmasi on se, että lastenhoitaminen on rankkaa.
Niin! Welcome to reality! Lastenhoitaminen on rankkaa. Ei ylitsepääsemätöntä, ryhdistäydy vaan ja mieti miten oikeesti haluut sen lapses kanssa tehdä. Älä yritä vaihtaa kotiäidin rooliin, se on ihan pärseestä sekin. Vaan alat toteuttaa omaa elämääs, siis sitä mikä sulla nyt on! Pakeneminen on ihan turhaa, selviytyminen ja onnistuminen on paljon parempi kaikille.

Jos sun mielestä et jaksa tai pysty hoitaa lasta kunnolla niin pyydä apua. Mutta älä itse pakene paikalta. Koska tilalle tulee sitten se pullantuoksuinen palkkaäiti ja miten se muka sun lapsellesi olisi paras?
Sun lapses on jokatapauksessa tullut sinuun ainakin puoliks eli suurella todennäköisyydellä sieltä on tulossa samanlainen tyyppi kuin sinä eli mitä nyt ootkaan: vaihtelunhaluinen, luova, seurallinen, määrätietoinen, innostunut, rohkea, aktiivinen, ulospäinsuuntautunut mitä tahansa. Itse tiedät minkälainen oot. Mutta kaikkea sitä mitä ootkin, pystyt olemaan myös sen lapses kanssa. Se on oikeesti asennekysymys. Jos sun elämäs olisi jossain tietyssä paikassa tai seurassa tai tehtävässä kiinni niin aika hatara se perustus olisi. Varo vaan jatkamasta mokomalla tiellä. On ihan superhuono lähtökohta, että lapsi olis joku este.

Muista että tärkeintä on, että sulla asenne kohdallaan, että sä elät omaa elämääsi. Tee itses tyytyväiseksi, niin naperokin on tyytyväinen.

Joo lapsen kanssa voi tehdä ja elää niinku ennen, mikään ei ole muuttunut. Asenne kysymys.

Vitut. Mahtaakohan sulla olla kokemusta paketista
AD\HD + aistiyliherkkyys+melkoinen tempperamentti

Mulla on ja voin sanoa että kun lapsi oli 0-8vuotias mikään normaali elämässä ei onnistunut ja parasta kaikessa edes ammattilaiset eivät pärjänneet ei päiväkodissa ei esikoulussa ei koulussa.

Kukaan sukulainen tai tuttu ei halunnut hoitaa lasta edes sitä aikaa että olisin käynyt kaupassa.

Lapsen hereillä ollessa piti olla vieressä vahtimassa vielä. 7v iässä. Ulkona liikenteessä vielä kauemmin.

Ei onnistunut ruokailut
Ei suihkussa käynti
Ei todellakaan kaupassa käynti
Kylässä olo oli hirveää kun lapsi meni jokaisen impulssin perässä. Kaikki ymmärtää jos. 2v avaa kylässä laatikoita jos ei ehdi ajoissa suunnata huomiota muualle, mutta kuka ymmärtää kun lapsi on. 7v ja menee kun päätön kana, kun hetkeksi kääntää selkänsä vaikka vaan laittaakseen takin naulaan niin lapsi on jo rynnänny availee kaappeja vaikka kuinka etukäteen asiasta olisi puhunut.

Ei auttanut palkinnot ei rangaistukset. Ei puhuminen ei mikään.

Kun sai medikinet lääkkeen ensimmäisen kerran, ekaa kertaa elämässään lapsi istui 30min yksin leikkimässä ja ikää oli 7vuotta.
Ongelma oli se että kun lääkkeen vaikutus loppuu 8tuntiin nousi kierrokset entisestään koska lapsen olo oli niin erilainen lääkkeen vaikutuksen aikana.

Isompi lapsi jolla todettiin adhd tosiaan 7v iässä. Pystyi kulkemaan koulumatkan yksin 5luokalla

Terve pikku veli 1 luokalla.

Mutta ei vittu yksinään lapsi estä mitään minäkin vain kuvittelin kaikki vuodet. Nekin kun lapsen ollessa vielä 3lk soitettiin hakemaan kotiin koska lapsi oli hankala. Niin otin sitten poissaoloja kerta kerran jälkeen koulusta. Töihin en voinut mennä koska piti olla valmiina koska tahansa juoksemaan koululle kun ammattilaiset eivät pärjänneet.

Enkä tykänny vauva ajasta yhtään. Kuka nauttii siitä että ei saa syödä koskaan rauhassa, kahvin lämmität 10 kertaa. Koskaan et nuku öitä kunnolla. Koko ajan vaan elät sen vauvan ehdoilla. Inhosin sitä vaikka lastani rakastinkin.

Niinpä toteankin että onneksi en tiennyt etukäteen mitä oli tulossa, jos olisin tiennyt olisin jättänyt lapset tekemättä.

Nyt isompi 6lk pienempi 2lk ja elämä on mukavaa ja on ihana kun nämä pienet ihmiset ovat elämässäni.

5vuotta sitten inhosin elämääni koska
Se oli helvetin raskasta
en edelleenkään käsitä kuka voi nauttia vauva ja taapero ajasta, mutta käsitän hyvin sen miksi jotkut haluavat lapsia.

Ei kaikkien tartte tykkää vauva arjesta. Vauva kasvaa ja koululaisten kanssa on ihan erilaista.

Ennenku joku keksii tulla syyttää kasvatusta tms. Isomman adhd oireista niin säästä vaivannäkösi, en syyllisty.

 

Joo, en mäkään viihtynyt kotona vaikka etukäteen ajattelin, että mikäpäs sen mukavampaa kuin olla vuosien työssäolon jälkeen muutama vuosi kotona tehden "ei mitään". Nooo... Aika äkkiä sitä kuitenkin turhaantui kotiäitiyteen. Menin töihin kun esikoinen oli 2 vuotta, vaikka olin vielä säästänyt etukäteen että voisin olla ilman taloushuolia kotona Olin jonkin aikaa töissä ja sitten syntyi toinen. Olin taas pari vuotta kotona ja menin töihin, kun kuopus oli 2-vuotias. Ai että olen nauttinyt työn teosta. Jotenkin lykkäsin sitä töihin menoa aivan liian pitkään, mulla ihan oikeasti meinasi hajota pää kotona eikä lapset kyllä yhtään kärsineet siitä tarhaan menosta - päinvastoin. Tuntui että sain oman elämäni takaisin, kun palasin töihin. Nyt olen ollut jo 3 vuotta työelämässä ja nautin oikeasti tosi paljon. En kestäisi kotona oloa ollenkaan. Lapset on onneksi jo isompia (5- ja 8-vuotiaat) ja elämä on muutenkin helpottanut.