Kaksplus-keskustelu: Lähtisitkö sijaisvanhemmaksi?

Voisin lähteä, kun omat lapset ovat vähintään kouluiässä.
Opiskelen sosiaalialaa, ja lastensuojelutyö on vahva suuntautumisvaihtoehto, joten sikälikin tuntuisi luontevalta sijaisperhetoiminta.

 

On se haaveena. Ollut jo 10 vuotta. Mieskin tuli "valittua" sijaisvanhemmuusteeman sävyttämin nuotein, sillä hän on sijoitettu lapsi jolta ensitreffeillä kysyin että voiko kuvitella joskus olevansa itse sijaisvanhempi.

Vuoden päästä voisi olla aika hankkiutua pride-valmennukseen, silloin lähihoitajaopintoja on jäljellä enää vuosi. Mutta katsotaan nyt, kuinka menee. Meillä on ollut melkoisesti hankaluutta esikoisemme kanssa, nyt jo rauhallisempaa - mutta vuoden odotteluaika on hyväksi jotta alkaa kunnolla elo tasaantua. Mies harkitsee nykyään enemmän että kykeneekö sijaisvanhemmuuteen, hyvä että harkitsee. Jos haetaan ja päästään valmennukseen, niin ollaan jo moni kaski käännetty.

Ollaan nyt tukiperheenä viidelle, joista yksi jo aikuisen iässä. Meillä käyvillä lapsilla on perheasiat kunnossa, mutta itsellään kehitysvammaa tai -viivettä. Omia lapsia on kolme: 16 v, 4 v ja 2 v -lisäksi perheessä asuu yksi aikuinen kehitysvammainen. Tässä on työtä toistaiseksi ihan riittävästi =) Ihanaa, kun elämä on täynnä elämää.

 

Itsekin asunut sijaiskotilasten kanssa, niiden kokemusten perusteella en ryhtyisi ikinä. Meidän perheen kolmesta sijaislapsesta kaksi oli niin moniongelmaista ja vaikeaa tapausta, että kaikki heidän kanssaan eläneet oirehtivat varmasti vielä pitkään. Biologisille lapsille ei vaikeiden sijaiskotilasten jälkeen riitä enää paukkuja ja minä ajattelisin itsekkäästi niin, että omat olisivat ensi sijalla.

Jotain tukiperhetoimintaa voisin ehkä harkita sitten kun omat lapset ovat vähintään teini-ikäisiä.

 

Adoptiovalmennuksen aikana meille tuotiin esille sijaisvanhemmuus ikään kuin vaihtoehtona adoptiolle. Asiaa pitkään harkittuamme, tulimme siihen tulokseen, ettemme kykenisi sijaisvanhemmuuteen.

Suurin syy on se, että lapsen voi menettää. Kuten joku jo aiemmin kirjoitti, Suomessa vanhempien oikeudet lapsiinsa ovat suuremmat kuin lasten oikeudet tasapainoiseen ja rakastavaan perheeseen, ikävä kyllä.

Kiintyisin lapseen kuin omiini ja luopuminen lapsesta olisi sietämättömän raskasta. Varsinkin, jos tietää, että lapsi joutuu huonoihin oloihin... huhhuh.

Myös sijaislapsen suku mietitytti; pitäisi olla valmis ottamaan omikseen myös lapsen sukulaiset ja se ei aina välttämättä ole helppoa, varsinkin jos suku on vastustanut huostaanottoa.

Nykyään en ole myöskään varma, riittäisikö minulta paukkuja moniongelmaisen lapsen hohivaamiseen. Sijoitettavat lapset saattavat olla hyvin, hyvin rikkinäisiä ja pelkään, että tällaisen lapsen hoivaaminen vie liika huomiota muilta lapsilta.

Vaikka itse rakastaisin lasta kuin omaani, tuntisiko lapsi koskaan itseään tasa-arvoiseksi perheenjäseneksi, koska muut lapset ovat omia?

 

Tämä asia on ollut mielessäni monesti. Joskus haluaisin tarjota sellaiselle lapselle kodin, jolta se puuttuu. Tämän hetken tilanne on se, että neljäs syntyy maaliskuulla, joten se on joiksikin vuosiksi unohdettava. :/ . Toivottavasti joskus tulevaisuudessa, mies on myöntyväinen tähän ajatukseen kanssa.

 

Työskentelen lastensuojeluyksikössä ohjaajana ja niin monia on ongelmia perheillä ja lapsilla. Voisin kuvitella perheeseemme sijaislapsen, suht pienen. Mutta vasta kun omat lapset on saatu ja kasvaneet vähän isommaksi.

 

Kyllä vain voisin. Omani on vasta alle vuotias, joten ei ihan heti, mutta ehkä joskus. Jossain vaiheessa oli aika vakaassa harkinnassa myös se, ettei omaa/omia biologista lasta tarvitsisi saada ollenkaan, kun maailmassa on tarpeeksi jo ihmisiä ja vanhemmattomia lapsia. Ehkä vähän naivi ajatus, mutta kuitenkin. Minäkin työssäni olen ollut useammassa huostaanottoprosessissa jotenkin mukana, nähnyt monenlaisia sijoituspaikkoja ja ollut etsimässä sellaisia, olen keskustellut sijoitettujen ja tulevien sijoitettujen kanssa . Yhden pienen tutkimuksenkin olen tehnyt, jossa asiaa lapsilta (sijoitetuilta siis) kysyttin, ja lähes kaikki olisivat toivoneet sijoituksensa tapahtuneen aikaisemmin kuin mitä todellisuudessa kävi. Tukiperheenä, kesäperheenä ja sijaisperheenä tehdään todella arvokasta työtä, mutta moni perhe jää ilman tukea sitten tositilanteessa. Valitettavasti "tavallisia", "helppoja" lapsia ei kotiinsa sillä keinoin saa. Lapsen lisäksi saa vielä usein moniongelmaisen biologisen perheen, johon yhteydenoitoa pidetään välttämättömänä, vaikka se ongelmia aiheuttaisikin. Minusta adoptiomahdollisuuksiinkin pitäisi yhteiskunnassa saada jotain uutta pohdintaa, jolloin lapsesta voisi saada helpommin ihan oikeasti "oman"... Silloin kuin se olisi kaikkien kannalta tarkoituksenmukaista.
Mutta saa nähda miten tämä elämä heittelee, että miten perheeseen lapsia vielä tulee. Niitä omia, tai toisten, vai tuleeko lainkaan.

 

miettinyt olen, että sitten ehkä joskus kun elämäntilanne on parempi ja uskaltaa ottaa vastuun toisesta ihmisestä, voisin lähteäkkin.

 

Me olisimme lähteneet mutta meitä ei huolittu. Olimme liian hyvin toimeentulevia.

Aika jännä, että voi tulla tuollainenkin este matkaan! Itsellä neljä lasta, niin en lähtisi. Vaatii kuitenkin paljon voimavaroja, ja nyt tuntuu että nämä lapset riittää. Itse olen adoptoitu, ja olenkin sitä mieltä että adoptio on sekä lapselle että adoptiovanhemmille paljon parempi ratkaisu

 

Ehdottomasti kyllä. Sijaisvanhemmuus on meille sopiva vanhemmuuden muoto. Asiaa pohdittu jo vuosia ja päätös vain vahvistuu.
Vielä elämäntilanteen takia asia ei ole ajankohtainen, mutta tulevaisuudessa kyllä.

 

Kyllä lähtisin. Kunhan omat lapset ovat isompia (kouluikäisiä?) niin sitten =)

 

Emme ole yrityksistä huolimatta saaneet omaa lasta. Hoidoissa kävimme ja totesimme, että ne ovat henkisesti liian raskaita. Taukoa ainakin pidämme. Emmekä kyllä ainakaan suunnittele uusia hoitoja.
Olen puhunut jo jonkinaikaa adoptioalapsesta. Mies on suhtautunut melko nihkeästi asiaan. Ilmeisesti hän pelkää, sitä pystyykö ottamaan toisen lasta itselleen. Keskustelut myös ulkomaalaisesta lapsesta saa hänellä karvat pystyyn.
Syksyllä eräillä messuilla törmäsimme esitteeseen sijaisperheistä. Mies innostui asiasta yllättävän paljon. Olin todella yllättynyt, koska olin kuvitellut ettei hän nyt ainakaan sijaislasta haluaisi.
Nyt olemme siis paperit tilanneet ja niitä täyttelemme. Mies tuntuu olevan kovasti mukana asiassa, ja sehän on hienoa. Hän on jopa innokkaampi kuin minä. Itse nimittäin enemmän tätä asiaa epäröin.
Katsotaan nyt miten asiat etenee.

 

Mä lähtisin muutaman vuoden päästä mut ä en usko että mun mies haluais sitä :/

 

En usko että rahkeet riittäisivät, omat lapset sairastavat niin paljon että se vie kaiken energian.

 

aivan onneton palkkio kyseisestä työstä jota kuitenkin tehtään 24/7 ja yleensä aina on lapsella/nuorella jotain ongelmia joten helppoa työ ei ole.
palkkion pitäisi olla vähintään kaksinkertainen.

 

Olen miettinyt sitä paljon, mutta vielä ei ainakaan omat resurssit riittäisi: elämä on turhan epävakaata, että se tarjoaisi hyvä kasvualusta lapselle, joka sitä vakautta elämäänsä kaipaisi. Enkä koe olevani henkisesti valmis siihen myöskään.
Ja toinen asia on se, että omat lapset ovat vielä pieniä, eikä lapsilukumme ole vielä täynnä. Sitten kun elämä on selkiytynyt kaikilta osin, täytyy uudestaan miettiä, riittääkö oma jaksaminen.

 

Me olisimme lähteneet mutta meitä ei huolittu. Olimme liian hyvin toimeentulevia.

Kerrotko tarkemmin? Miten on mahdollista, että on "liian hyvin toimeentuleva" ollakseen kelvollinen sijaisvanhemmaksi?

Uskomatonta, että tuommonen syy on esteeksi katsottu!!

Sijaisvanhemmuus on raskas tehtävä, koska lapsilla on kuulemma yleensä aika raskas tausta, paljon ikäviä kokemuksia. Silti lapset rakastavat omia vanhempiaan, niin vain on aina! ja pitäisi kyetä näkemään ne vanhemmatkin ihmisinä, joskin hyvistä yrityksistä huolimatta kyvyttömiksi vastuuseen, mutta myös pitäisi nähdä, että jokaisella ihmisellä, myös "huonolla" vanhemmalla, on mahdollisuus muutokseen.

Pitäisi kyetä yhteistyöhön lasten suvun ja vanhempien kanssa, sekä sosiaalitoimen. Olla puoleeton!! Ja hei! myös aiheettomia / ylireagoiden tehtyjä huostaanottoja on olemassa Suomessa - se pitäisi muistaa!! Ja se, että se lapsi oikeasti on lainassa! ja vanhemmille pitäisi antaa tuki ja mahdollisuus lapsensa huoltajuuteen uudelleen - ehkä tuettuna, mutta kuitenkin!
Sillä jos ne päihteet on pois, jos masennus on hoidettu ja elämä vakaata - miksi lapsi ei saa päästä takaisin vanhempiensa luo!?

Meitä ei huolita sijaisvanhemmiksi eikä edes tukiperheeksi, koska meistä on tehty aika rankkasanainen lastensuojeluilmoitus, joka johti huostaanoton UHKAAN. Ilmoituksen perättömäksi osoittaminen oli aika homma, koska kun yksi sanoo yhtä "että näin tapahtui" ja itse yrität jälkeenpäin selittää, että ei muuten tapahtunut - se on aika hankala kuvio... No, omille lapsillemme sentään saamme olla vanhempia, ilman sossun kyttäystä.

 

aivan onneton palkkio kyseisestä työstä jota kuitenkin tehtään 24/7 ja yleensä aina on lapsella/nuorella jotain ongelmia joten helppoa työ ei ole.
palkkion pitäisi olla vähintään kaksinkertainen.

Ei sitä rahan takia tehdäkään vaan siksi, että halutaan pelastaa lapsi heidän surkeilta vanhemmiltaan.

 

Olen miettinyt, että ihan hyvin voisin ottaa. Ollaan puhuttu toisesta lapsesta ja ollaan mietitty myös, että otettais sijaislapsi. Tietysti aina on se vaara, että lapsi palautuu joskus biologisille vanhemmilleen, joten ehkä tämä on se mikä estää ainakin vielä.

 

Olen miettinyt, että ihan hyvin voisin ottaa. Ollaan puhuttu toisesta lapsesta ja ollaan mietitty myös, että otettais sijaislapsi. Tietysti aina on se vaara, että lapsi palautuu joskus biologisille vanhemmilleen, joten ehkä tämä on se mikä estää ainakin vielä.

Ehkä kannattaisi harkita adoptiota.
Sijaisvanhemmuudessa jo se lähtökohta pitäisi olla, että ollaan sijaisena - van se aika, kunnes biologiset vanhemmat saavat asiansa sille tolalle että voivat ottaa lapsen takaisin. Jos ajattelu on, että "on se vaara.." että lapset palautuu biologisille vanhemmille, ollaan väärällä ajattelulla liikenteessä ja parempi vaihtoehto on adoptio tai oma biologinen lapsi - ei sijaisvanhemmuus!

 

Me olisimme lähteneet mutta meitä ei huolittu. Olimme liian hyvin toimeentulevia.

Ei voi olla totta! Ei kai lapsen tarkoitus ole toimia tulonlähteenä sijaisvanhemmille?! Sikälikin mielipuolinen asetelma, että adoptiovanhempien pitää olla kohtuu hyvätuloisia, jotta voisivat saada lapsen. Onko nyt niin, että tavalliset virtaset ovat liian rikkaita sijaisvanhemmuuuteen ja liian köyhiä adoptioon...

 

Me olisimme lähteneet mutta meitä ei huolittu. Olimme liian hyvin toimeentulevia.

Ei voi olla totta! Ei kai lapsen tarkoitus ole toimia tulonlähteenä sijaisvanhemmille?! Sikälikin mielipuolinen asetelma, että adoptiovanhempien pitää olla kohtuu hyvätuloisia, jotta voisivat saada lapsen. Onko nyt niin, että tavalliset virtaset ovat liian rikkaita sijaisvanhemmuuuteen ja liian köyhiä adoptioon...

Me ollaan keskituloisia ja meillä on adoptiolapsia. Ei siinä vaadita erityisen hyviä tuloja, täytyy kyllä pystyä osoittamaan, että tulee toimeen ja pystyy elättämään lapsen ja jäämään kotiin lapsen kanssa mahdollisimman pitkäksi aikaa (koska adoptiolasta ei voi viedä ulkopuoliseen hoitoon ennen kuin hän on kiintynyt perheeseensä, joka voi kestää vuosiakin).

 

Itse en pystyisi lähtemään tähän. Tekisi liian kipeää lapsen puolesta viedä häntä katsomaan vanhempiaan, joiden takia lapsi ei voi kotonaan asua, mutta joita hän tod.näk. ikävöi kovasti. Lisäksi epävarmuus lasten tulevaisuudesta olisi minulle liian raskas.

Olen tuttavapiirissäni seurannut vastaavaa ja kun lapset olivat pieniä tilanne oli juuri tämä. Lapset eivät ikinä "päässeet" takaisin "kotiinsa" ja elävätkin nykyisin onnellisesti sijoitusperheessään (toinen jo yli 18-vuotias). Sijaisvanhemmille annettiin mahdollisuus adoptoida lapset, mutta tätä he eivät halunneet.

 

lähtisin jos minulla olis toinen työ, sitten riippuu mitä mies sanoisi siihen mutta kyllä! ja jos olisi vähän isompi talo

 

Olen ajatellut, niin kuin moni muukin, että olisi ihan mahdollista, mutta myöhemmin, kun omat lapset on vielä niin pieniä. Mulla tökkii eniten nimenomaan tässä tilanteessa se, että ottamalla sijaislapsen ottaisin samalla perheemme elämään hänen vanhempansakin. Samalla kaikki vaikeutuisi, lomat, muutot jne. Antaisin tavallaan elämäni jonkun muun ihmisen haltuun.

Enkä halua omia lapsia altistaa vielä näin varhaisessa vaihessa elämän laitapuolelle. Meillä on miehen kanssa jonkin verran kokemuksia siitä, mitä nykysyrjäytyneet voivat pahimmillaan olla, enkä todellakaan halua niitä ihmisiä pienten lasteni elämään! Otan vastuuni vanhempana aika vahvasti...