Kyllä tää on niin haikeeta :(

Pakkailen tavaraa ja olen ihan murheissani. Tässä kodissa on tapahtunut paljon hyvää. Tämä on meidän ihan ensimmäinen KOTI, se paikka joka tuntui omalta heti ensi näkemältä.

Katselen ympärilleni ja muistelen mitä kaikkea ollaan täällä puuhasteltu ja miten tehtiin tästä mieluisaa kotia pikkuhiljaa. Muistan monet reissut paikalliseen rautakauppaan ja sen onnen kun sai jotain valmiiksi.

Takapihalla on meidän tekemä terassi ja miehen kyhäämä kukkapenkki. Hieno sellainen. Ja siellä kasvaa mun ihan hassut yrtit. Keväällä putkahtaa aina esiin toissavuotiset yrtit, jotka sinä vuonna ei jaksanut kasvaa. Nyt sieltä pukkaa toissakesän siemenistä lehtisalaattia, persiljaa ja ruohosipulia .

Kävelyllä huomaan miten paljon sattuu etten enää kohta talsi näissä ihanissa maisemissa ja paikoissa. Kaipaan jo valmiiksi täällä asuvia ihmisiä, ystäviä ja tuttuja. Ikävöin valmiiksi kaupan mukavia myyjiäkin .

Musta tuntuu etten ole henkisesti yhtään valmis tähän muutokseen, mutta en voi peruakaan. Tasan kahden viikon päästä meidän kotimme on jonkun toisen koti ja me asutaan muualla.

Miten tää voi tuntua näin pahalta? :'(

 

Tiiätkö...mä olen joka muuton yhteydessä itkenyt, ja halaillut seiniä tms hyvästejä jättäessäni :ashamed:

 

kyllä se siitä.....pikkuhiljaa

 

Kyllä se siitä :hug: Mietis sitä että muutaman vuoden päästä se uusi kotikin alkaa tuntua samanlaiselta, omalta kodilta :heart:

 

:hug: Mulla tulee toi tuska aina muuttoa ennen. Kattoo sitä asuntoa ja itkee, että tää on niin rakas, ei toista tällaista tule, se uus ei oo mitään tähän verrattuna :'( Mut ihminen on sopeutuvainen, ja parin viikon asumisen jälkeen et varmaan kaihoile takaisin

 

No ymmärrän hyvin, koska mää rupesin jo melkein parkumaan, kun autoin kaveriani muutossa...

 

Mulla myös muutot aina tuntuu yhtä haikealta :/

 

Tiiätkö...mä olen joka muuton yhteydessä itkenyt, ja halaillut seiniä tms hyvästejä jättäessäni :ashamed:

Mä uskon. Kyllä mullakin on ollut aina haikeeta muuttaa, mutta tämä on eka kämppä koskaan, johon olen ihan totaalisen kiintynyt.

Joten voin vaan kuvitella miten paljon itken kun täältä viimeisen kerran lähden. Ja olenhan tässä jo tihrustanut useaan otteeseen ennakkoonkin :'(

 

No ymmärrän hyvin, koska mää rupesin jo melkein parkumaan, kun autoin kaveriani muutossa...

Ihana :hug: :heart:

 

Tää on vaan kaikenkaikkiaan ihan järjetöntä. En voi ymmärtää miten vähän mä olen innoissani tulevasta. Mies on onnensa kukkuloilla ja poikakin alkaa hiljalleen innostua. Mä koitan esittää mukana iloista, mutta todellisuudessa mua vaan ahdistaa.

Mikä ihme muhun on mennyt? Me ollaan toteuttamassa unelmaamme ja mä haluaisin perua koko jutun

Lisään vielä: en ole edes pelkästään ahdistunut, vaan suorastaan hysteerinen. Pelkään ihan tolkuttomasti rakentamisen aloittamista. Olen ihan liikaa lukenut kauhutarinoita rikkoutuneista perheistä ja vaikka mistä helvetistä. Mä näen tulevaisuuden sen takia pelkkänä painajaisena, enkä osaa edes miettiä sitä tulevaa kotia.

 

Mä oon kans itkeny jo valmiiks, kun joskus tulee lähtö tästä mun ensimmäisestä omasta kodista :'(

 

Mies nauraa tuossa vieressä...muistutin sitä viimeisistä hetkistämme Turkin-kodissa. Roikuin pilarissa (olkkarissa & keittiössä oli sellaiset tuki/koristepilarit), pidin tiukasti kiinni ja huusin että mä en lähde, en lähde, en takuulla lähde... :snotty:

 

Mies nauraa tuossa vieressä...muistutin sitä viimeisistä hetkistämme Turkin-kodissa. Roikuin pilarissa (olkkarissa & keittiössä oli sellaiset tuki/koristepilarit), pidin tiukasti kiinni ja huusin että mä en lähde, en lähde, en takuulla lähde... :snotty:

Hyvä mun tässä nauraa kun mies saa varmaan kantaa mut kanssa autoon ja hetken päästä karkaan tänne kysymään uusilta asukkailta voinko tulla kylään tai muuttaa pysyvästi :snotty:

 

Mä itkin ja kaipasin kauan, ku vaihdettiin autoa viime kesänä... autoa, joo....

 

Jos teillä nyt sellanen koti jonka tunnet kodiksesi niin miksi muutatte? Töiden vuoksi? EN siis millään pahalla kysy vaan uteliaisuuttani, koska ite muutan kerran vuoteen tai kahteen ja mietin että joko mä jo löytäisin sen kodin jossa asuisin pidempään.. Mut me kyllä siis asutaan vuokralla ja teillä ilmeisesti oma, mutta jotenkin siitä onkin varmasti haikeempi lähteä ku on oma...

 

Tää on vaan kaikenkaikkiaan ihan järjetöntä. En voi ymmärtää miten vähän mä olen innoissani tulevasta. Mies on onnensa kukkuloilla ja poikakin alkaa hiljalleen innostua. Mä koitan esittää mukana iloista, mutta todellisuudessa mua vaan ahdistaa.

Mikä ihme muhun on mennyt? Me ollaan toteuttamassa unelmaamme ja mä haluaisin perua koko jutun

Lisään vielä: en ole edes pelkästään ahdistunut, vaan suorastaan hysteerinen. Pelkään ihan tolkuttomasti rakentamisen aloittamista. Olen ihan liikaa lukenut kauhutarinoita rikkoutuneista perheistä ja vaikka mistä helvetistä. Mä näen tulevaisuuden sen takia pelkkänä painajaisena, enkä osaa edes miettiä sitä tulevaa kotia.

Odotin esikoista kun rakennettiin, vauva syntyi, mentiin naimisiin, talo valmistui, syntyi toinen lapsi ja edelleen ollaan yhdessä ja onnellisesti omassa ihanassa itse rakentamassa kodissa. Hyvin se teilläkin menee, nauti täysin siemauksin äläkä murehdi Ymmärrän haikeuden mutta elämässä mennään eteenpäin ja tärkeintä on et sen tekee oman rakkaan perheen kanssa

 

sama täällä, eikä mitään vikaa ole kotiinsa kiintymisessä.
En ole kauhean innostunut työn puolesta reissaamaan, huomenna pitäis lähteä toiselle paikkakunnalle koko päiväksi duuniin, pomo sanoi jo minne, ja toivoin sisimmässäni että ei keskustaan, vaikka ennemmin sinne, minne itse muutin kotoa ja missä asuin kun opiskelin ja missä kannoin omat muksuni laitokselta kotiin :heart: ja sinnehän mie nyt sitten huomenna pääsen, eli siihen tiettyyn kaupunginosaan jossa mie asuin miltei kymmenen vuotta ja jonne aina on jollain lailla koti-ikävä.
Ei ole ikävä tippaakaan kerrostaloelämää, mutta siltikin. Ne muistot on aina sieltä sydämessä ja jollain lailla sinne kaipaa edelleen.

tulee varmaan mielenkiintoinen työpäivä itku varmaan pääsee kun pääsen käymään entisessä lähikaupassa, jossa viimeks tainnu käydä sen 8v sitten

 

Mä itkin ja kaipasin kauan, ku vaihdettiin autoa viime kesänä... autoa, joo....

Mä muistelen vieläkin lämmöllä meidän ihka ensimmäistä autoa ja itkin kyllä kun siitä luovuttiin :heart:

 

Siitä on jo 4 vuotta kun muutettiin ensimmäisestä kodistamme pois, siis siitä kodista jossa syntyi kolme ensimmäistä lastamme ja jos nyt voittaisin lotossa niin heti ostaisin sen talon meille kesämökiksi että ei se minun kaipuu ainakaan ole kokonaan kadonnut vaikka tämä nykyinen koti tuntuukin jo kodilta. Mutta tiedän kyllä tarkkaan mitä käyt läpi ja minua ei ainakaan auttaneet järkisyyt vähääkään kun se koti-ikävä oli varmaan pari ensimmäistä vuotta aivan kamala, vaikka kuinka tiesin että näin piti tehdä ja on järkevää. Nyt olen jo lopettanut täysin sen itkemisen että pahin on ohi, :hug: hali täältä.

 

miksi muutatte?
ja vaikka muutatte et saa sitä unelma taloa? en ymmärrä

 

Jos teillä nyt sellanen koti jonka tunnet kodiksesi niin miksi muutatte? Töiden vuoksi? EN siis millään pahalla kysy vaan uteliaisuuttani, koska ite muutan kerran vuoteen tai kahteen ja mietin että joko mä jo löytäisin sen kodin jossa asuisin pidempään.. Mut me kyllä siis asutaan vuokralla ja teillä ilmeisesti oma, mutta jotenkin siitä onkin varmasti haikeempi lähteä ku on oma...

Tää käy liian ahtaaksi :| . Ja yhtäkkiä meille tupsahti täysin yllättäin tilaisuus ostaa unelmiemme tontti. Utopistinen unelma, jota ei uskottu koskaan mahdolliseksi, sillä siltä alueelta ei tod. olla tontteja aiemmin myyty.

Ja kyllä me ollaan muutenkin mietitty muuttoa. Tää on kahdessa tasossa ja mua pelottaa nuo rappuset ihan hirveesti. Sitten tässä on muutama vähän vähemmän ihana naapuri, jotka vaikuttavat myös meidän elämään. Ja vanha talo, on vain ajan kysymys milloin täällä aletaan tehdä isoja ja kalliita remontteja (ja tämä vain oletus, tietoa ei ole).

Nää kaikki tekijät yhdessä sai meidät tekemään päätöksemme.

 

sähän halusit siihen uutenkiin kaks kerrosta mutta ette sit saa ku ei rahaa.???

 

Yhdestä vuokrakodista kun lähdettiin niin itku tuli.
Oli tosi ihanat naapurit, asuntokin oli kiva.
Paljon onnellisia asioita tapahtui tuossa kodissa.

Jos joskus tää koti myydään niin ihan varmasti tulis itku. Ensimmäinen oma koti tämäkin.

 

Tää on vaan kaikenkaikkiaan ihan järjetöntä. En voi ymmärtää miten vähän mä olen innoissani tulevasta. Mies on onnensa kukkuloilla ja poikakin alkaa hiljalleen innostua. Mä koitan esittää mukana iloista, mutta todellisuudessa mua vaan ahdistaa.

Mikä ihme muhun on mennyt? Me ollaan toteuttamassa unelmaamme ja mä haluaisin perua koko jutun

Lisään vielä: en ole edes pelkästään ahdistunut, vaan suorastaan hysteerinen. Pelkään ihan tolkuttomasti rakentamisen aloittamista. Olen ihan liikaa lukenut kauhutarinoita rikkoutuneista perheistä ja vaikka mistä helvetistä. Mä näen tulevaisuuden sen takia pelkkänä painajaisena, enkä osaa edes miettiä sitä tulevaa kotia.

Odotin esikoista kun rakennettiin, vauva syntyi, mentiin naimisiin, talo valmistui, syntyi toinen lapsi ja edelleen ollaan yhdessä ja onnellisesti omassa ihanassa itse rakentamassa kodissa. Hyvin se teilläkin menee, nauti täysin siemauksin äläkä murehdi Ymmärrän haikeuden mutta elämässä mennään eteenpäin ja tärkeintä on et sen tekee oman rakkaan perheen kanssa

Mä olen yleensä semmoinen taivaanrannanmaalari ja ihan liiankin positiivinen. Sitten saan nenilleni ja tipahdan maan pinnalle. Jostain syystä tämä koko projekti on ollut niin että mies on ollut superinnoissaan ja näkee vaan kaikessa kaunista ja hyvää. Ja mä taas pessimistisenä olen sitten miettinyt ja murehtinut.

Ihan rehellisesti sanottuna en voi edes uskoa että raksa-aika olisi niin helvetillistä kuin miksi sen kuvittelen. Mutta jotenkin en vaan uskalla toivoa siitä mitään hyvääkään.

Ihana kuulla että teillä on kaikki sujunut hyvin. Antaa toivoa . Ja olet kyllä oikeasta että pitäähän tässä porskuttaa eteenpäin. Mikäs se parempaa kun sen tekee rakkaiden ihmisten kanssa toteuttaen samalla yhteistä unelmaa

Mä NIIN toivon että voin joskus sanoa olleeni ihan hassu kun mietin ja murehdin kaikkea. Että kaikki menikin paremmin kuin hyvin ja että nyt on ihanaa asua omassa kodissa.

 

Tää on vaan kaikenkaikkiaan ihan järjetöntä. En voi ymmärtää miten vähän mä olen innoissani tulevasta. Mies on onnensa kukkuloilla ja poikakin alkaa hiljalleen innostua. Mä koitan esittää mukana iloista, mutta todellisuudessa mua vaan ahdistaa.

Mikä ihme muhun on mennyt? Me ollaan toteuttamassa unelmaamme ja mä haluaisin perua koko jutun

Lisään vielä: en ole edes pelkästään ahdistunut, vaan suorastaan hysteerinen. Pelkään ihan tolkuttomasti rakentamisen aloittamista. Olen ihan liikaa lukenut kauhutarinoita rikkoutuneista perheistä ja vaikka mistä helvetistä. Mä näen tulevaisuuden sen takia pelkkänä painajaisena, enkä osaa edes miettiä sitä tulevaa kotia.

Sulla on rimakauhu. Jotai suurta on odottanut ja toivonut. Ja kun se on oven takana, alkaa muutos pelottaa ja ahdistaa. Se on ihan normaalia, kaikki muutokset pelottaa, isot enemmän. Ihan rauhassa vaan, kyllä se siitä. Tiedän tunteen, mä kun lähdin ekasta omasta opiskelukämpästä (oikeasti kälynen kauhea vinttikomero, mutta NIIIN rakas ja paljon ihania muistoja) olin surullinen ja haikea. Ja myös joka kerta sen jälkeen kun olen muuttanut. Sitten rakennettiin talo. Tuntui epäuskoiselta ja pahalta. Halusin perua koko jutun. Mutta kaikkimeni hyvin ja näin jälkeen ajatellen nopeasti. Lapset syntyi ja liitto kesti. Älä ota paineita, asioilla on tapana järjestyä. Hötkyily ei ole hyvästä. Tunnut järkevältä ja jalat maassa-henkiseltä tyypiltä. Se auttaa. Ja täältä saa aina tukea ja kannustusta kun sitä kaipaat