No kokeile.
Minkälainen tilanne on?
Joskus tältäkin palstalta saa ihan hyvin neuvoja ja ymmärrystä ja toisaalta, sellainen jolla ei omakohtaista kokemusta, saattaa selkeämmin osata neuvoa tilanteessa.
Olen huono saamaan ajatuksiani selkeästi kirjoitetuksi mutta lyhyesti näin;
lapsuus meni alkoholistiäidin kanssa, tein kaikkeni aina jotta hän pitäisi minua hyvänä lapsena ja jotta saisin kiitosta kiltteydestä, sainkin välillä selkääni. Sukset meni pahasti ristiin teini-iässä ja muutin pois, silti päivittäin pidettiin yhteyttä ehkä välit oli hieman paremmat kun oli pien hajurako enkä nähnyt jatkuvasti alkoholinsekaista äitiäni. Seurustelin paljon ja kaikki suhteeni olivat jokseenkin myrskyisiä, mustasukkaisuutta ilmeni minun puoleltani ja tein aina kaikkeni jotta olisin ns. Täydellinen tyttöystävä. Samoihin aikoihin perhe käytti minua tavallaan rahallisesti hyväkseen (jonka tajusin vasta jälkeenpäin) ja koska en osannut sanoa ei, lainasin aina suuria summia ja ostin ruokaa (jotta myös sisarukseni saisivat syödäkseen) mutta huomasin pian äitini ostavan rahoilla vain alkoholia, otin myös vakuutuksia nimiini ja lopulta menetin luottotietoni. Perheeni myös kävi luonani aina vain silloin kylässä kun minulla oli juhlat tai sitten äiti oli muutenvaan sekaisin.
Ja tosiaan oli useita hetkiä (x100000) jolloin olisin halunnut sanoa suoraan, olla vihainen, kieltäytyä, huutaa yms mutta en vain pystynyt. Yritin tosissani useasti puhelun aikana saada ns. Negatiivista suustani ulos hänelle mutta en vaan pystynyt. Joskus hyvin harvoin kun tiesin että lainauspuhelu saapuu, jätin vastaamatta mutta kuitenkin soitin paniikissa jonkin ajan päästä takaisin ja tarkistelin oliko hän suuttunut ja valehtelin myös kaikkea mahdollista miksi en voi lainata.
Vuosia menee tähän tyyliin.
Tapaan miehen jonka kanssa menemme kihloihin. Mies välillä mainitsee olenko huomannut kuinka perheeni vaikuttaa minuun.. hämmennyn ja yritän ottaa perheeseen etäisyyttä jolloin äitini syyttelee miestäni ja sotkee välejämme humalapäissään, hämmennyn tästäkin ja lopulta otan etäisyyttä mieheeni. Kaikki tasaantuu lopulta mutta alan tuntea taas samoja kauheita pelkoja että hän pettää, jättää, unohtaa, ei rakasta, löytää paremman, hienomman jne. Syyttelen itseäni ja yritän tehdä itseäni paremmaksi ja miettiä millainen minun pitäisi olla hänen mielestään. Tähän mihinkään ei ole aihetta kuitenkaan sillä mies on aina ollut minua kohtaan hyvä ja kehunut kauniiksi yms. Ja tiedän ettei minun pitäisi tällaisia ajatella mutta ne vain putkahtaa jostain... Aina yritän peitellä näitä fiiliksiä ja pitää suuni kiinnikkin mutta jos en puhu niin sitten itken tuthanpäiväisiä juttujakin.
Jonkin aikaa menee näin ja äitini on siinä sivussa mennyt jo niin pahaan jamaan alkoholismissa että kuolema ei ole kaukana. Eräs päivä hän pyytää apua ja vien hänet heti sairaalaan ja hän pääsee katkohoitoon, olen prosessissa mukana, käyn tapaamisissa ja na ryhmässä hänen kanssaan. Hän on selvinpäin 3kk. Tuona aikana tunsin olevani ihan jopa onnellinen, tuntui että sain äitini takaisin ja hän alkoi olla oma itsensä (jollaisen näin viimeksi vuosia sitten) oli myös hienoa nähdä hänet selvinpäin sillä laskujeni mukaan en ollut nähnyt äitiäni selvänä kertaakaan 2,5 vuoteen. Oma elämäni oli huokaissut helpotuksesta kun en ollut joka päivä niin huolissani ja voin rentoutua ja keskittyä avopuolisooni, kihlattuuni. Edelleen olin peloissai hylkäämisestä mutta sain sen välillä myös pidettyä aisoissa.
Sitten raittiin 3kk jälkeen saan puhelun ja kuulen äidin humalaisen äänen, sanon etten voi tulla käymään ennenkuin hän on taad raitis ja että miksi?? Miksi hän haluaa kuolla tuohon? Sanon myös etten suostu käymään samaa hänen kanssaan läpi ja en voi enään auttaa. Tämä on ensimmäinen kerta kun kieltäydyn konkreettisesti auttamasta häntä näin pahan asian kanssa. Tämän puhelun jälkeen kaikki alkaa mennä kauheaan suuntaan... Minusta tulee itkevä hysteerinen pelkäävä mustasukkainen avovaimo joka on jatkuvasti romahtamaisillaan, kaupassakin välillä itkettää ja olen myös äkäinen ja ihankuin etsimällä etsisin vikoja myös parisuhteestani (todellisuudessa meillä on ihan hyvä parisuhde) ja yrittäisin pilata sitä. Aloin haluta tietää missä mieheni on milloinkin ja raivostuin monta kertaa esimerkiksi siitä jos hän oli käynyt ostamassa työevästä aamulla eikä kertonut siitä minulle samana päivänä. Sairasta, tiesin että käytökseni on pahaa ja tuhoavaa ja kohtauksen jälkeen aina pyytelin anteeksi, yritin hyvitellä tekojani ja tehdä kaiken mikä miestäni miellyttäisi ja saisi hänet onnelliseksi kanssani. Kaduin myös ja tunsin todella pahaa itseinhoa ja epäonnistumista sekä omatunto soimasi. Tätä on nyt jatkunut siitä asti kun äitini sortui (juo edelleen ja yhtä pahasti, eikä aio lopettaa) ja vihaan itseäni, käytöstäni. En halua enään olla tällainen, sairaalloinen..
En halunnut olla tällainen, tiedän mikä on oikein ja mikä väärin ja kuinka terveessä suhteessa ollaan. Mieheni vielä ymmärtää minua mutta minä en ja haluan vielä parantua ennenkuin menetän kaiken.
Jos tässä nyt "lyhyesti". Ja niinkuin varmaan arvata saattaa, elämäni on ollut aikalailla draamaa täynnä alkoholistin rinnalla kulkiessa..
-Henkisesti loppu